Ranskan kaunein nainen

Talvella katsottuani historiasarjoja tulin kiinnittäneeksi huomioni naisten 1700-luvun muotiin ja siitä luettuani törmäsin tähän tarinaan. Kirjoitin siitä tänne ja sitten sen unohdin. Eipä juttu nytkään mikään kesäinen ole mutta paikataan sillä blogin hiljaiseloa.

Miten on, muistatteko te historiallisia sarjoja ja elokuvia katsellessanne nähneenne naisia pukeutuneena punavalkeisiin asuihin? Ette varmasti ole kiinnittäneet asiaan sen kummempaa huomiota, ehkä yhdistelmän silti muistatte joskus nähneenne.

Valkea asu ja punainen huivi eivät olleet tulosta kyseisten sarjojen puvustajien henkilökohtaisista värimieltymyksistä vaan asuvalinnan taustalta löytyy surullinen ja naisten solidaarisuutta osoittava tarina.

Emilie, koko nimeltään Charlotte-Rose-Emilie Davasse de Saint-Amarand syntyi varakkaaseen pariisilaiseen perheeseen vuonna 1752.

Ajan vapaan tavan mukaan hänen korkeissa seurapiireissä liikkuvalla äidillään oli useita korkea-arvoisia rakastajia joten on todennäköistä että Emilien isä oli joku muu kuin hänen äitinsä puoliso Monsieur de Saint-Amarand. Eräänä ehdokkaana oli mm. Ranskan kuninkaan veli.

Eräänä päivänä tarinan päähenkilön Emilien isä de Saint-Amarand osallistui kohtalokkaaseen korttipeliin menettäen omaisuutensa. Hän pakeni Espanjaan ja jätti pienen perheensä taakseen.

Emilien äiti ei lannistunut, vaikutusvaltaisten ystäviensä ja rakastajiensa avustuksella hän kokosi pienen omaisuuden perustamalla asuntoonsa ylhäisön suosiman pelisalongin jossa aateliset voittivat ja hävisivät suuria omaisuuksia koko salongin olemassaolon ajan.

Emilien äiti oli kaunotar ja kaunotar kasvoi myös Emiliestä itsestään. Aikansa historijoitsija Lenotre kuvailee Emilietä näin:

"Sainte-Amaranthe oli sädehtivä kaunotar. Molemmat niin naiset kuin miehetkin myönsivät että hänen kasvojensa viehätys ja vetovoima oli sanoinkuvaamaton. Esimerkiksi Madame Roland (aikansa korkea-arvoinen aatelisvaikuttaja) totesi minulle: "En milloinkaan ole tavannut toista olentoa joka olisi yhtä täydellinen. Emilien vartalo on ihailtava ja virheettömän muotoinen, hän on keskipituinen ja hänen jokaisessa eleessään herkkyys ja viehätys yhdistyvät hienostuneisuuteen ja itsevarmuuteen. Hänen hymynsä kaaressa oli jotakin joka teki siitä aivan erityisen viehättävän ja kun hymyyn yhdistyi hänen päänsä vieno liike, olivat katselijan tuntemat tunteet ylitsevuotavat. On mainittava että myös hänen pukeutumismakunsa oli moitteeton."

"Niin," Comte de Tilly, toinen kommentoija lisäsi tällöin; "hän todella oli tunnetuin kauneudestaan kuin koko muu ranskassa. Hän totisesti oli aikansa kaunein nainen... Kaunis todellakin jokaisessa aspektissa. En ole koskaan, missään hovissa jossa olen vieraillut, nähnyt kauneutta jota voisin verrata hänen kauneuteensa. Hänen kauneutensa oli.... Täydellistä. 

Emilien ulkonäkö ei kuitenkaan tuonut hänelle onnea.

Hän oli rakastunut kuuluisaan laulajaan Francois Elleviou:n mutta suhteesta ei voinut tulla mitään. Emilien äiti tahtoi tyttärensä naivan koeka-arvoisemman puolison ja ehdokkaita kaunottarella riittikin. Suuresta joukosta äiti valitsi Emilielle tätä 16 vuotta vanhemman Markiisi Charles de Sartinen, he menivät naimisiin ja seurasi lyhyt rauhan vuosi yhteisessä pikkulinnassa maaseudulla.

Olot ranskassa olivat kuitenkin muuttuneet hyvin vaarallisiksi. Poliittinen ilmapiiri oli ollut kärjustynyt jo vuosia. Kansa oli vihainen. Oli ollut köyhiä vuosia jolloin ruoasta oli ollut pulaa, oli sairautta ja puutetta ja kaiken tämän seurauksena puhkesi vallankumous. Yhtäkkiä niin aateliset kuten kaikki heidän kanssaan tekemisissä olleet olivat hengenvaarassa. Jos olit varakas, olit vihollinen. Jos sinulla oli aatelisnimi, oli sinun kuoltava.

Emilie ei perheineen ehtinyt pakoon.

 Syytettynä kuningasmielisyydestä ja vallankumouksen johtajan Roberspierren murhajuonitteluista, Emilie sekä hänen perheensä tuomittiin kuolemaan.

Kuningasmielisyys josta Emilietä ja hänen perhettään syytettiin oli luonnollisesti totta. Perheellä oli viimeistään Emilien avioliiton kautta aatelisyhteyksiä sekä heidän koko seurapiirinsä piti sisällään aatelisia ja jopa kuninkaallisia. Se että heillä olisi kuitenkaan ollut mitään tekemistä itse vallankumousjohtajan Roberspierren murhayrityksen kanssa, oli kuitenkin tuulesta temmattu juttu kuten lähes kaikki vallankumoustuomioistuimen syytteet olivat.

Itseasiassa itse Roberspierre joka sattumoisin kuului kauniin ja miellyttävän Emilien ihailijoihin, koetti pelastaa tämän hengen ja kumota tätä koskevat syytteet. Turhaan.

Emilien äiti murtui kuolemantuomion edessä täysin. Emilie itse kuitenkin näytti osoittavan silminnäkijoiden mukaan suurta rohkeutta ja hmymyillen lohdutti äitiään: "Äiti älä itke. Et lähde yksin, me kuolemme sinun kanssasi."

Emilie tarttui myös tuomion kuultuaan välittömästi saksiin omaehtoisesti.

Tapa vaati teloitettuja menettämään hiuksensa sekä nöyryytyksen takia että myös siksi että kirves tai giljotiini paremmin löytäisi kohteensa. Niin Emilie leikkasi pitkät ja paksut, kauniit hiuksensa joita ei oltu vielä koskaan tämän elämän aikana leikattu. Kun vartijat näkivät mitä hän teki, totesi Emilie heille tyynesti:

"Kyllä, ryöstän teloittajaltani tämän tehtävän mutta hiukseni ovat ainoa perintö jonka voin jättää ystävilleni. Ystäväni kuulevat teostani kun minusta on aika jättänyt ja kenties jonain päivänä noutavat tämän muiston jonka heille jätän. Luotan vilpittömyyteenne vartijani että säilytätte hiuksiani heitä varten."

Monet vallankumousjohtajat tunsivat Emilien vallankumousta edeltäviltä ajoilta jolloin he olivat olleet hänen ihailijoitaan. Tässä valossa ei ole hämmästyttävää että useat koettivat hänet pelastaa mutta ellei edes vallankumousjohtaja Roberspierre onnistunut tuomion kumoamisessa, oli selvää etteivät siinä onnistuneet muutkaan.

Eräs korkeimmista vallankumousvirkailijoista ehdotti Emilielle jopa että tää valehtelisi olevansa raskaana mutta tällaiselle petokselle Emilie nauroi. Hän tahtoi kuolla perheensä kanssa.

Kun kesäkuun 17. päivä vuonna 1794 koitti, Emilie nousi teloituslavalle äitinsä, nuoremman veljensä, puolisonsa ja 53 muun kuningasmielisyydestä syytetyn kanssa.

Historioitsija, paikalla todistajana ollut Lenotre kirjoittaa näkemästään näin:

"Teloituslavalla ollut Madame de Saint-Amaranthe (Emilien äiti) oli puolihulluna kauhusta. Hän huusi niin lujaa kuin kurkustaan kykeni ja rukoili että hänet teloitettaisiin ennen kuin kumpaakaan hänen lastaan. 

Vastauksena tähän pyyntöön, teloittaja nautiskellen haki välittömästi Madamen 16-vuotiaan pojan ja siirsi tämän koneeseen joka irroitti pojan pään tämän ruumiista. Silloin Madame de Saint-Amaranthe pyörtyi eikä enää nähnyt enempää.

Tuli Emilien vuoro nousta lavalle.

Tuona hetkenä kun punainen huntu nostettiin hänen harteiltaan, oli hänen kauneutensa niin ylimaallista että henkilöt jotka vallankumoustuomioistuin oli palkannut hurraamaan tuomittujen kuolemalle, hiljenivät ihastuksesta sekä kunnioituksesta ja seisoivat naurettavan näköisinä, suut auki hämmästyneeseen ilmeeseen jähmettyneenä. 

Teloittajat olivat kylmiä. 

He silloin, rajusti tönien, työnsivät Emilien verentahrimaan, tahmeaan ja vastenmielisiin eritteisiin tuhriintuneeseen koneeseen. 

Isku putosi. 

Niin Emilien silvottu ruumis raahattiin kasvavan ruumispinon päälle jonka alla levisi suunnattoman suuri verijärvi.

Teloitukset jatkuivat vielä puoli tuntia."

Emilien teloitus herätti paljon pahennusta. Viattomuutensa lisäksi hän oli nuori, ystävällinen, lempeä ja aikansa tunnetuin kaunotar. Moisen kauneuden ja hyvyyden tuhoaminen oli rikollista ja teloitus murha. Näin katsoivat pariisittaret sekä naiset ympäri eurooppaa kun tarina Emilien kuolemasta kulki eteenpäin.

Mikä teki tarinasta muistetun, oli muuan teloitettaviin liittyvä yksityiskohta. 

Vallankumouksessa murhasta tai murhayrityksestä tuomitut pakoitettiin pukeutumaan teloituslavalla kirkkaanpunaiseen. Koska myös Emilie oli saanut tekaistun murhayritystuomion, oli hänenkin viimeinen asunsa kirkkaanpunainen aina päätä suojannutta huivia myöden. 

Emilien teloituksen jälkeen kirkkaanpunaisesta huivista tuli vallankumoustuomioistuinta paheksuvien naisten kollektiivinen symboli.

Naiset alkoivat pukeutua muodin mukaisten valkeiden asujensa seuraksi kirkkaanpunaisiin huiveihin ranskan lisäksi myös ulkomailla. Teko vaati vallankumouksen ajan ranskassa suunnatonta rohkeutta mutta yhä useampi liittyi kampanjaan ja punaiset huivit naisten keskuudessa levisivät niin laajalti etteivät vallankumousjoukot voineet asiaan puuttua. 

  Esimerkki Emilien kuolemaa protestoivan naisen ulkoasusta

Huivien lisäksi yleistyivät myös kampaukset joissa hiukset olivat muotoiltu teloitettuen tyyliin, leikatun kaltaisiksi tai sitten naiset leikkasivat hiuksensa aivan oikeasti.

Huivista ja Emiliestä tuli symboli kaikelle vallankumouksessa turhaan tuhotulle kauneudelle ja sen viattomille uhreille. Muotia kesti kauan ja Emilien tarina oli laajalti tunnettu.

Mikä merkillisintä, sen arvo koetettiin tuhota vasta meidän omana aikanamme.

Madame Tussaudin vahakabinetti lienee useimmille tuttu. Sen eräs kuuluisimmista vahatöistä jonka kuvan näette yllä, nimettiin hetki sitten uudelleen muuan nykyihmisille tutumman ranskan kuninkaan rakastajattaren dy Barryn mukaan. Kuitenkin, ennen tätä muutamaa vuotta sitten tehtyä modernia nimenmuutosta, oli patsaan nimi "Emilie de Sainte-Amaranthe."

Itse Madame Tussaud, kabinetin perustaja tunsi Emilien hyvin. He olivat naapureita ja tuttavia ja Tussaud näin omalta osaltaan tahtoi osallistua protestiin nuoren naisen kuolemaa vastaan ja säilöi Emilien kauneuden jälkipolville. Yli kahden sadan vuoden ajan Emilien uhraamista muisteltiin hänen patsaansa äärellä ja sen nimiketiedot kertoivat henkilöllisyyden lisäksi myös Emilien tarinan.

Valitettavasti tuo eräs kauneimman tuntemani tositarinan merkitys hiipui ajan myötä.  

Emilie unohtui ja kaikessa hiljaisuudessa vahakabinetin hallinto päätti 2000-luvulla poistaa patsaan nimiketiedot vaihtaen ne myöhemmin yhtä hiljaisesti toiseen, nykyään tunnetumpaan hahmoon.

Uskomatonta mutta totta.

Muistelkaa tekin Emilietä seuraavan kerran 1800-luvulle sijoittuvia hömppäsarjoja seuratessanne. Mitä todennäköisemmin huomaatte useita valkea-asuisia naisia punaisissa huiveissaan. Siinä esiintyvät hahmot kertovat hiljaisesti aikansa naisten lujasta solidaarisuudesta.

Emilie oli kuollessaan vain 19-vuotias.