Noidan käsikirja

Juhannuksesta seuraava lempijuhlani kekri/halloween on käsillä enkä ole vielä tehnyt mitään sen eteen. 

Viime syksynä käynnistelin "Syksyn synkät tarinat"-kertomussarjaa mutta eipä

 noitakaan juttuja pahemmin ole viime vuoden jälkeen kertynyt. Syksykin on pian ohi. 

Onneksi kohtalo astui kuvioihin taannoin Porvoon lastentavarakirpputorilta jonne menin
metsästämään My little pony-leluja kirjahyllyni kaunistukseksi ja ponien sijasta löytyikin jotain muuta.

Olen nyt jo etukäteen kovasti pahoillani tätä kuvaa sillä se on niin kaamea!

En mahda sille mitään, järkyttävähän se on kuin mikä. Tekee mieli laittaa kirja

pinon alimmaiseksi pois silmistä. Hyi.

Tämä kannen kuva vain on aivan varmasti osavaikuttanut siihen faktaan miksi koko 

kirja 80- ja 90-luvuilla jopa kiellettiin muutamasta kirjastosta ja miksi  kirja taas sen sallimissa 

kirjastoissa oli lähes aina lainassa. Niin myyttinen ja legendaarinen kun se ala-asteikäisten 

lasten parissa oli.

Kyseessä on tietenkin monelle tuttu Noidan käsikirja joka koostaa tarinoita yliluonnollisesta maailmasta 

karmeiksi kummitustarinoiksi. Kun tämä siis vastaani mainitulla kirpputorilla tuli, oli se pakko ostaa. 

Sainkin sen vielä halvalla, minkäs muun kuin kannen kuvan takia. Ensin hintapyyntö oli peräti yhden euron mutta kun myyjän ilmeisestikin äiti, huomasi mitä kirjaa oltiin myymässä sanoi hän: "Hui! Ei mitään euroa! Viisikymmentä senttiä! Onko liikaa?" 

Eihän se toki liikaa ollut varsinkaan kun tämän arvo pyörii viidessäkymmenessä eurossa. Ennen
kielletystä kirjastokirjasta se on muodostunut nykykolmekymppisten nostalgiaksi joka tahdotaan
 lähes hinnalla millä hyvänsä omaan aikuisen ihmisen kirjahyllyynkin. Nyt minullakin se on ja
 kanssani voitte verestää lapsuusmuistojanne tulevissa kirjoituksissani. 

Kirjassa käsitellään erilaisia kummitustarinoita ja yliluonnollisia tapahtumia jotka mielenkiintoisesti kaikki pohjautuvat, kerrotun mukaan, tositapahtumiin joista useilla on taustallaan jokin historia-aiheinen tarina. Sopinevat siis blogini sekä tämän kuukauden teemaan.

Noidan käsikirja on alunperin kolmen erillisen kirjan kooste 1970-luvun lopun Englannista ja pitää
 myös alkuperäisessä kohdemaassan jonkinlaisen kulttikirjan statusta kaikkien niiden lasten mielissä
 jotka kirjaa aikanaan lukivat. Se on saanut paljon kiitosta värikkäästä kuvituksestaan ja epäilemättä
 ilman sitä kirjan suosio ei olisikaan yhtä suuri. Nettipalstat kertovat nimenomaan kuvituksen
aiheuttaneen ne suurimmat lapsuudentraumat ja yöunien menetykset. Varsinkin erään sivun
leijuvasta sinisestä päästä on monella yhä liiankin eläviä muistoja.

Kun itse selailen kirjaa nyt, saan monenlaisia tuntemuksia. Minua ihmetyttää kirjan genre, tavallaan
 näin pelottava kirja näin jännittävällä sisällyksellä... Sitä vain ei ole uskoa lapsille suunnatuksi. Niin
kuitenkin on.

Yhtä hyvin kirjaa kuitenkin voisivat lueskella minkä ikäiset henkilöt tahansa eikä Noidan käsikirja siltikään tuntuisi varsinaisesti lapselliselle. Näin aikuisena osaa arvostaa erilaisten ilmiöiden neutraalia kuvailutapaa, johdatus aiheisiin on melko hyvä ja itse tapaukset joita käsitellään ovat mielenkiintoisia itsessään.

Noidan käsikirjalle löytyy myös oma facebook-ryhmänsä joka on täynnä hauskoja lapsuusmuistoja kyseisen kirjan lukemisesta, kannattaa katsella kommentteja. Ryhmässä muuan kommentoija toteaa mm. näin:

"Tämä kirja on vaikuttanut, joo - mehevimmät painajaiset ja yksi helkkarin kauhujen kesä jonain 8-vuotiaana. Muistan kun lainattiin tää kesäloman alkuun silloisen lapsuudenkaverin kanssa kirjastosta ja selattiin niiden mummolla parhaita paloja lävitte. Sitten mentiin meille. Oli iltapäivä, mutta sellainen suurimmaksi osaksi maan alla oleva alakerta, heti oven avatessa vastassa hämärä eteiskäytävä mikä johti vielä hämärämpään takkahuoneeseen. Oltiin molemmat hermostuneessa tilassa. Se kesä meni funtsien ennen nukkumaanmenoa, onko parempi olla unessa ennen keskiyötä vai valveilla, siltä varalta että vampyyrit yrittää syödä."

Sen verran mitä muualta netistä luin, tuntuu olleen melko yleinen ilmiö että lukijoiden äidit ovat takavarikoineet kirjan tai ehdottoman ankarasti kieltäneet sitä lainaamasta. Itsekin kuulun tähän joukkoon sillä muistan saaneeni äidiltäni saarnan hänen löytäneen kirjan lainapinostani ja tunteneeni saarnan johdosta häpeää. Ja ymmärrän, kirjan kansi on karmea. 
  
Tuolloin lehdistössä käsiteltiin nykyistä huomattavasti enemmän erilaisia saatananpalvontakertomuksia, ilmapiiri taisi muutamien vuosien aikana olla lähellä hysteeristä kaikkea yliluonnolliseen vivahtavaa kohtaan. Nuorisoevankelista Riku Rinne sai paljon palstatilaa puhuessaan oman näkemyksensä mukaisesta valon ja pimeän taistelusta ja nettipalstoilla jopa viitataan siihen että Noidan käsikirjojen katoaminen monista kirjastoista, johtui siitä että hän olisi niitä käynyt oman käden oikeudella tuhoamassa. En tiedä väitteen paikkaansapitävyydestä sen enempää kuin mitä olen lukenut mutta totta on että hän nosti juuri Noidan käsikirjan esimerkiksi kirjallisuudesta jota ei tulisi päästää lasten käsiin. Tämä luonnollisesti lisäsi kirjan ympärillä käytävää kohua ja, lasten mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Yleissävy kaikissa kommenteissa mitä olen kirjasta lukenut onkin positiivinen ja se tuntuu tarjonneen monille jännitystä jota muistellaan lämmöllä.

Itseltäni on vähän mennyt maku kummitusjuttuihin. Ei edes sen takia ettenkö niihin uskoisi vaan
 siksi että ne eivät vain minusta ole enää kummallisia. Kummitusjutuissa ihmisiä kiehtoo
tuntematon ja selittämättömät ilmiöt mutta jos jonkin asian onnistuu selittämään (ainakin itselleen)
 silloinhan se kadottaa mystisyytensä ja muuttuu tavanomaiseksi. Tämä on viittaus huuhaapuoleeni
 jonka tämän kommentin jälkeen pidän ihan yhtä piilossa kuin muutenkin ja koetan teidän
 lukijoiden takia keskittyä ainakin muutamassa kirjoituksessa pohtimaan tämän kirjan
 joitakin tunnetuimpia kummittelujuttuja.

Toivoisin muuten muutamia kommentteja jos aihe vain kiinnostaa. Minulta on blogi-innostus
 hiukan kadoksissa ja motivoisi tietää että tämä kirja on muillekin tuttu ja ehkä sen tarinoita
haluttaisiin verestää?  Miten on? Olenko ainoa jolle tämä kirja herätti ylijänniä muistoja
 80-90-lukujen tienoilta?

Historiallisia kummituksia joulukuussa

Joulun punavalkoiseen kulkusenkilkkeen

säestämään kuukauteen eivät oikein

 kummitustarinat sovi.

Mutta laitanpa tänne Tosivanhaan silti

tämän linkin täysin ilmaiseen nettikirjaan

joka on pdf-muodossa kenen tahansa

luettavissa kun sen kirjanmerkki-

lootaa siivotessa löysin.

Kirja on nimeltään Olevaisen yöpuoli 

ja siinä keskitytään suomalaisiin, aitoihin, 

kerrotaan, kummitustarinoihin

alkaen vuodesta 1764. 

On siis meillä

täällä suomessakin omat historialliset

kummitusjuttumme, voin myhäillen todeta

luettuani tuossa syksyllä useita klassisia

Englantilaisia kummitusjuttuja.

Jos ei tämä liikaa joulutunnelmaanne

hetkauta niin linkki kirjaan on

Tässä!

Halloween Suomessa. Vai Kekri?

Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.

Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla

kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 

mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen

 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 

joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,

siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 

marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen

 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista

ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?

Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta. Ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.

 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme

ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 

juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina

kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla

vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien

halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin

vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla

joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta

löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä

kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 

pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Se on murheellista.

Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä Kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.

Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.

Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.

Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*

Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!

Hauskaa kekriä jokaiselle!

Lankalauantai

Hauskaa lankalauantaita. 

Tämä on nyt nro 4. pääsiaisaiheinen kirjoitukseni tänä vuonna. 

 Aikaisempia ette ole nähneet sillä en ole niitä julkaissut. 

Eräästä puuttuvat kuvat, toisesta muutama faktatieto ja kolmannen kanssa olen ollut laiska. Olen tainnut narskuttaa liikaa huonosti pestyjä porkkanoita sillä lienen saanut matotartunnan, inhottavan kiemurtelevan laiskamatotartunnan joka imeskelee aivojani nytkin.

Pitkäjänteisyyteni ei matotartunnan takia saata ainakaan tänään loppuunsaattaa noita aikaisempia joten muutama sana tästä lauantaista. 

Tiesittekö että tämä päivä on noitien päivä? Minun puolestani lankalauantain nimi voitaisiin muuttaa aivan sovinnolla kokonaan "noitapäiväksi," sellaiseksi minihalloweeniksi. Pois pöydältä hempeän keltaiset bebe-leivonnaiset ja pirtsakat rairuohot ja tilalle kaikki jenkkityyliset namit. Muina pääsiäispäivinä sitten hempeilyä mutta ei noitapäivänä.

Kristillisen perinteen mukaan pitkänä perjantaina Jeesus kuoli ja haudattiin. Koska lauantaina hän vielä makasi haudassaan, tarjosi se ihanan rellestystilaisuuden pimeyden voimille jollaisiksi noidat katsottiin. Suomessa puhuttiin joko suoraan noidista tai sitten rulleista. Rulli -> Trulli -> Ruotsin sana Troll eli peikko.

Aikaisemmin maatalousyhteiskunnassa erilaisiin enteisiin ja yliluonnolliseen uskottiin sellaisella tavalla jota on nykyihmisen hankala käsittää, on lähes mahdoton päästä samaan mielentilaan jossa jokin esivanhemmistamme oli lankalauantaina vaikka 400 vuotta sitten.  

Päivän tiedettiin olevan merkityksellinen, nyt olisivat hyvät tsäännssit saada tietää kuka tulisi puolisoksi, pysyisikö talossa tuuri vai iskisikö katovuosi, säilyisikö karja terveenä, olisiko mahassa kasvava mukula tytönrääpö vai ei jne. Samalla tiedettiin että ei se niiden selvittely nyt ihan oikein ole eikä kunnon ihmisen pitäisi sellaisiin sekaantua. Mutta kun kuitenkin... Mieli olisi tehnyt... Hieman selvitella asioita. Mutta jaa, eihän sitä kunnon ihminen... Mutta entä jos sittenkin..? 

Tuollaista jahkailua se hyvin todennäköisesti oli sen aikaisessa yhteiskunnassa. Erilaisia tapoja asioiden selvittelyyn oli, mm. käynti kolmihaaraisen tien luona ja siellä eri lintujen ja äänien kuuntelu ja merkkien löytäminen kertoivat aikalaiselle erinäisiä mielenkiintoisia asioita.

Kotinoitia oli myös paljon. Halutessaan, kuka tahansa talon emäntä voi olla noita. Noita voi olla mieskin. Noidan konstit kyllä tiedettiin ja pahansuovempi trulli tahtoi iskeä sinne missä tuntui, nimittäin karjaonneen. Lankalauantaina oli vuoden voimakkain päivä aiheuttaa kirous toisen karjalle. Kirousta varten tarvittiin lankalauantaina varastettu tukko eläimen karvoja joka kiedottiin yhteen erilaisten epämääräisten ainesten kanssa, punaisen nauhan, hautausmaan mullan ym. kanssa. Naapurin onni täten otettiin itselle ja naapurille noidan saaman onnen vastapainoksi alkoi tapahtua kamalia.

Voimassa oli siis uskomus jonka mukaan onnea oli rajoitettu määrä. Jos onnea oli vaikka naapurilla eikä itsellä, se kävi täysin järkiin sillä eihän onni voinut olla kaikkialla. Toisen onni oli toiselta pois. Jos onnen halusi itselle, se piti ottaa. Ja lankalauantai oli päivä jolloin uskaliaaseen yritykseen oli paras ryhtyä.

Kirousta ja onnen viemistä taialla pelättiinkin tuolloin aivan tosissaan. Vakavin mielin. Kummallisia asioita kuultiin ja nähtiin. Lankalauantaina ei navetan vartioinnista lipsuiltu. Isäntä saattoi usein päivystää lauantaiyön navetassa eläinten kanssa itse. Päivällä lapset laitettiin vartioimaan navettaa takaapäin. Navettaan ei saanut päästä kukaan ylimääräinen.

Lankalauantaina oli myös muuten tylsää. Jo ihan siksi että oli niin älyttömän kylmää. Tulta ei takkaan laitettu sillä nouseva savu kertoi noidille taloudesta jota asutettiin. Ruokaa ei samasta syystä laitettu.

Olivatko kiroukset sitten toimivia ja varotoimet noin äärimmäisen tarpeellisia, sitä emme enää tiedä. Mutta kerron tähän väliin pari vuotta sitten lukemastani elämäkertakirjasta. Ko. kirjan nimen olen tyysti unohtanut ja vaikka koetin googlailla, en sitä löytänyt. Yhteen aikaan tallensin muistiin kaikkien lukemieni kirjojen nimet joten jossain tallessa tämäkin tieto on mutta en sitä tähän hätään löydä ja jos jätän tämän kirjoituksen julkaisematta etsiäkseni tiedon, iskee aivolaiskamato jälleen enkä saa tätäkään julkaistuksi! Jääköön kirja siis toistaiseksi nimettä.

Kirjailija itse kertoo kirjassaan vaikeasta, puutteenalaisesta nuoruudestaan ja vaikeasta avioliitostaan. 

Hän muutti 1900-luvun alussa miehensä kotitilalle jossa he elivät suhteellisen onnellistä elämää muutamia vuosia kun kaikki alkoi mennä vikaan. Kaksi kullanarvoista lehmää kuolivat hirveissä onnettomuuksissa molemmat, eloonjäänyt vasikka meni nopeasti perästä, talon ainoa peili rikkoutui itsestään kuten myös arvostettu ikkunalasinen ikkuna siihen kenenkään koskematta. Kirjailija puolisoineen heräsi öisin siihen että joku veti peiton pois heidän päältään. Ketään ei huoneessa koskaan ollut, peitto vain lähti aina, jos peitosta piti kiinni, lähti se väkisin. Kaikki harva lasitavara särkyi itsestään, painava vesisaavi työnnettiin tuvassa aina nurin kun tuvasta poistui vaikka tuvassa ei olisi pitänyt olla ketään. Talossa oli ahdistavaa olla, navetassa vielä ahdistavampaa. 

Kun uusi lehmä saatiin hankituksi, kuoli se ensimmäisen viikon aikana. 

Tuli kesä. 

Kesällä kirjailija tuli kiivenneeksi navetan ylisille etsimään jotakin tarvekalua ja sattui huomaamaan linnun esiin kiskoman pätkän narua. Hän kiskaisi narusta ja narun mukana tuli sekalainen mytty eläimen karvoja veriseen kankaaseen kiedottuna ja löytyipä sieltä ihmisen hiuksiakin siististi rusetilla sidottuna. Inhon vallassa kirjailija esitteli muille löydöstään, anoppi sen nähtyään kalpeni, sieppasi mytyn ja meni matkoihinsa sen mukanaan. Palattuaan anoppi kertoi haudanneensa esineen hautausmaalle kirkon kylkeen kiinni. Kirjailija kertoi että sen jälkeen kaikki perheen kokemat ongelmat katosivat tyysti ja yöllinen näkymätön peitonkiskojakin lopetti kokonaan. 

Minusta tämä oli mielenkiintoinen kertomus sinänsä että tuo oli koko kirjan ainoa yliluonnolliseen vihjaava tapahtuma. Kirja käsitteli tuota kertomusta lukuunottamatta kertojan todella arkipäiväistä ja köyhää arkea sen ihmeempiä selkkauksia ja kyse siis oli kirjailijan itsensä elämäkertakirjasta. Vaikka kirjassa ei niin mainittukaan niin minusta oli aika selvä seikka että ainakin kirjailijan löytämän mytyn perusteella talossa oli käynyt aito trulli.

Julkaistu 15.4.1871.

Esivanhempamme olisivat olleet suu ammollaan mikäli olisivat kuulleet nykymenostamme. Että lapset pukeutuvat noidiksi ja oikein menemällä menevät ihmisten koteihin ja ihmiset vastaanottavat heidät. Antavat oikein palkkaakin. Tai että lähetellään postitse tervehdyksiä jossa on kirouksenlaatijan (noidan) kuva. Ties minkä kirouksen se kortti itsessään sisältää. 

Kun ennen poltettiin pääsiäiskokkoja, niitä ei polteltu makkaran grillauksen ja mehuntarjoilun merkeissä vaan jotta tuli puhdistaisi ja suojelisi kirouksilta ja noidilta. Ja niiden tulien luona oltiin vakavia. Ja makkaraa ei syöty. Iloisen hurvittelevaa mäenlaskijaa tervehdittiin koivuniemen herralla. Lausuttiin rukouksia. Ja kotona loput perheestä vartioivat sitä navettaa. Pimeässä. 

Ei, lankalauantai entisaikaan ei ollut ollenkaan hauska.

Onneksi nykyään harvalla on karjaa ja vielä harvemmalla esivanhempiemme loitsutaitoja. Juhlitaan siis tänään hyvillä mielin tätä puhtaasti suomalaista minihalloweenia menneisyyttämme muistellen.

Julma varaslähtö ystävänpäivään

Ystävänpäivä on suomessa kovin vähän 

aikaa vietetty juhla mutta sillä on pitkä historia.

Tuon hyvin, hyvin pitkän historian aikana tällä 

juhlalla on ollut paljon aikaa pohtia olemustaan. 

Tänään lisää ystävänpäivän pimeää puolta.

Ystävänpäiväkortteja ja tervehdyksiä on lähetetty niinkin kauan kuin

peräti 1400-luvulta alkaen. Huiman kauan siis. 

Alkuaikoina tervehdykset olivat romanttisia, lauluja joita 

laulettiin rakastetulle tai ihastuksen kohteelle tai sanallisia 

korulauseisia rakkaudentunnustuksia. 

Kun näitä rakkaudentunnustuksia alettiin 

merkitä paperille, syntyi ystävänpäiväkortin ensiversio.

Väliin mahtui sekalaista ystävänpäivän viettoa lähes 500 vuotta

kunnes ystävänpäivää keksittiin 1800-luvun 

puolivälin jälkeen "modernisoida."

Hieman ilkeällä tavalla.

 "Tis a lemon that I hand you and bid you now 'skidoo,' because I love another - 

There is NO chance for you!"

Tuolloin keksittiin "vinegar valentines"-nimellä 

kulkevat ilkeämieliset tervehdykset joilla oli 

aivan päinvastainen merkitys mitä 

ystävänpäivätervehdyksellä yleensä.

Niiden oli tarkoitus satuttaa.

 "You'r safely lodged upon the shelf, 

and I hope you'll be there for life.

You do not like it much yourself, 

youd rather be a wife.

But you'r not the sort for me,

or any other man,

so pray be reconciled to fate,

it is the wisest plan."

"I dont like you'r paw, I know very well it's sharp, cruel claw."

Etikkakortit olivat halpoja, ne maksoivat vain pennyn 

joten jokaisella oli varaa niihin.

Jokainen siis saattoi ystävänpäivänä "tervehtiä" kylän

vanhoja piikoja, yksinäisiä naishenkilöitä

tai vielä naimattomia tyttöjä, opettajiaan koulussa,

koulukaveriaan, esimiehiään, vaikkapa lääkäriään, 

pappiaan, lakimiestään tai naapuriaan. 

Tai ihan ketä vain jota haluttiin

satuttaa kipeään kohtaan ja tuottaa

pahaa mieltä ja murhetta.

Ja niin myös tehtiin.

 Ei ollut ketään joka ei ainakin joskus

olisi saanut etikkakorttia. Niiden suosio oli huima

kuten myös niiden aiheuttama paha mieli.

Kortithan siis tietenkin lähetettiin aina nimettömänä

ja niiden tuloa kammottiin ja samalla odotettiin. 

Korostan että mitään hupia näihin kortteihin ei liittynyt,

entisaikojen ihmisten huumorintaju ei sentään näin 

pahasti poikennut omastamme. Etikkakorttien

ainoa tarkoitus oli haavoittaa saajaansa

mahdollisimman pahasti.

Muistan itse lapsena lukeneeni jotakin 

1800-luvulle sijoittuvaa tyttökirjaa jossa

eräs luokan tytöistä sai pelkkiä etikkakortteja muiden

tyttöjen saadessa romanttisia ihastuskortteja.

Koulukiusausta kaikkein tyylikkäimmässä muodossaan.

Erityisen ilkeän twistin etikkakorttibisnekseen

lisäsi se, että 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun 

alussa postin saaja maksoi saamansa postin

postimaksun.

Eli ei riittänyt että sait postitse 

pahaa mieltä, jouduit vielä 

maksamaankin siitä!

"You snooty clod, without even a nod, you give the big go by,

it's okay with us, your pitiful bust, you won't make anyone cry."

Vaikka myöhemmin kortin maksuja 1940-50-luvuilla ei 

enää joutunut maksamaankaan, ei niiden sisältö

 lieventynyt, pikemmin päinvastoin. 

Tässäkin kortissa onnistutaan

muutamaan sanaan tiivistämään vastaanottajalle 

tämän olevan lattarintainen ja ylpeä nirppanokka 

josta kukaan ei välitä.

Myös naiset ilkeilivät korteissa.

Voin kuvitella miltä vaikka jostakin teinipojasta

on tuntunut saada tällainen kortti.

Etikkakortit ovat mielenkiintoinen

tutkimuskohde myös monille historioitsijoille sillä

ne ilmensivät myös aikansa poliittista ja 

sosiaalista ilmapiiriä. 

Esimerkiksi kun naisten oikeuksia 

ajava liikehdintä alkoi 1900-luvun alussa, 

kohdistuivat monet etikkakortit välittömästi

paikkansa unohtavia naisia kohtaan 

mitä julmimmin sanankääntein.

Iloinen asia etikkakortteihin liittyen olivat ne monet lempeämieliset 

postinkantajat jotka etikkakorttiin törmätessään, tuhosivat sen oman käden

oikeutta käyttäen eikä pahaa mieltä tuova kortti milloinkaan päätynyt 

vastaanottajalleen. 

Koska kyseinen toiminta oli kuitenkin vastoin lakia, saavuttivat useimmat 

etikkakortit siis silti vastaanottajansa. 

Etikkakorttien lähetys ja painaminen väheni 1950-luvun jälkeen radikaalisti

joten nykyään ystävänpäivää ei onneksi enää tarvitse odottaa valmiiksi ikäviin

iskuihin varautuneena.

Tonttujen historiasta

Teollistumisen yhteydessä monet todella vanhat tavat ja asiat ovat jääneet unohduksiin.

Tällaisiin unohtuneisiin asioihin kuuluvat myös tontut!

Elossa ei enää juuri ole sukupolvea jonka aikana tontuista on vielä puhuttu vakavammallakin mielellä. Ennen ne kuuluivat suomen ympärivuotiseen kansanperinteeseen, nykyään tontut tekevät tulon vain joulun aikaan amerikkalaistuneen pukin pikku apulaisina.

Minun mielestäni on aina ollut jännittävää tehdä mentaalisia aikamatkoja toisiin aikoihin, erityisesti minusta on jännittävää ajatella minkälaisen maailman keskellä ihmiset muina aikoina ovat eläneet. Miltä on tuntunut elää maailmassa jossa yliluonnolliset olennot ovat olleet aidosti itsestäänselviä asioita, eivätkä vain tarinoita joita kerrotaan lapsille?

Tonttu, huoneen haltia, suomen kansanperinteessä on ollut ihan oikea tyyppi. Pikemmin haltia kuin hauska joulukorttikaveri. Mutta yleensä aina hyväntahtoinen seuralainen jollaisen toivottiin asettuvan taloksi kun rakennettiin uusi talo. Itseasiassa, ennen kuin se uusi talo rakennettiin, käveltiin talon tulevalle paikalle ja ääneen kysyttiin saako siihen tulla. Sitten odotettiin jotakin merkkiä. Mikäli merkki saatiin, talo rakennettiin. 

Tonttuja ja haltioita konsultoidaan muuten nykyään edelleenkin rakennus-, erityisesti tienrakennustöissä Islannissa jossa ainoana maana maailmassa usko erilaisiin tonttuihin ja haltioihin on voimakkaasti säilynyt. Tämä ilahduttaa jokaista romanttismielistä ihmistä :)

Tonttu on hyväntekijä, jos sitä on kohdeltu hyvin, mutta jos sitä on loukattu, se saattaa ryhtyä meluamaan. On ollut myös pahoja ja pelättäviä tonttuja. Tonttua piti ennen myös palkita sen vuotuisista hyvistä töistä eli viedä jouluyönä tontulle ruokaa, yleensä puuroa ja juuri tästä vuosittaisesta tavasta on muodostunut yhteys tonttujen ja joulun välille. 

Nykyäänkin tontut muistavat meitä jos olemme käyttäytyneet hyvin, vanhan lastenlaulun sanoin:

 “ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa..”

 Tontuille on myös tarjottu leipomispäivänä muruja, viimeiset löylyt saunassa saunapäivinä ja onpa niille tehty joskus oma saunavihtakin.

 Lopuksi vähän erilainen tonttu!

Esivanhempiemme aikaan

Myöhäissyksyllä viimeinenkin vehreys kuolee. 

Ulkoa ei juuri enää löydy ravintoa ihmisille ja eläimillekin vain vähän.

 Päivät pimenevät ja valoisa aika vähenee muutamiksi hassuiksi tunneiksi.

 Silloin mieli tuntuu kääntyvän sisäänpäin ja askartelevan
 asioissa jotka valossa ja toimeliaisuudessa unohtuvat.

Kuvat lauantaiselta souturetkeltä

Varmasti siksi juuri tämä vuodenaika on se vuodenaika
jolloin pohjoisilla leveysasteilla kautta maailman muistellaan
menehtyneitä läheisiä ja tuttavia.

Nykymaailmassa henkisyys on isoin osin kadonnutta
 kansanperinnettä mutta ennen näihin aikoihin alkoivat
pärevalossa kertomukset rauhattomista vainajista, etiäisistä ja
 hengistä, niin pahoista kuin hyvistäkin.

Suomalaiseen muinaisuskoon kuului osana vainajanpalvonta.

Henkimaailmaan lähteneitä viisaita vanhuksia tuli kunnioittaa
 ja nuorempana menehtyneet ansaitsivat saman arvostuksen
sillä tuoni toi vakavuutta ja viisautta jota elävällä ei ollut.

Esivanhempamme kauan, kauan sitten uskoivat että
kuoleman hetkellä jokaista vastaan saapui itse Tuoni,
kuoleman herra.

Hän vei hakemansa maahan joka sijaitsi joko kaukana veden
tai maan alla jossa elämä jatkui pitkälti samanlaisena kuin maan päälläkin.

Tämän vuoksi hautoihin laitettiin matkaan tarvekaluja
jotta kenenkään ei tarvitsisi aloittaa aivan alusta uudessa kodissaan.

 Tuonelaan joutunut sai osakseen arvokasta tietoa
maailmankaikkeudesta ja tietysti myös elävien maan asukkaista.

 Esivanhempamme tiesivät tämän mutta miten hankkia
tietoja tuonelasta saakka menehtymättä itse? 

Tätä tarkoitusta varten muinaissuomalaisilla oli tietäjiä jotka tekivät matkoja tuoneen.

Muinaissuomalaisten aikana tietäjä oli yhteisön arvostettu jäsen,
uskonnollisten menojen ainoa osaaja ja yliluonnollisen maailman
 kanssa kommunikoija.

Tietäjän tehtäviä olivat  tulevaisuuden ennustaminen, kadonneiden löytäminen, varkaiden paljastaminen, ruokatalouden turvaaminen.

Asemastaan huolimatta elävän tietäjän pääsy tuonelan maahan oli kuitenkin täynnä esteitä ja pelottavia asioita. Tuli ylittää tuonelan joki ja taistella sanoinkuvaamattomia esteitä vastaan.

Shamaanilla piti pokka pitää kun kuoleman maan
vartija, piika, tiedusteli oliko tulija elävä vai kuollut.

Vanhojen kuvausten perusteella tietäjä vaipui aivan tosiasiassakin muuntuneeseen todellisuuden tilaan ja ihmeellistä kyllä, usein onnistui kertomaan kyselijälle missä kadonnut esine oli tai neuvomaan kysyjän vaivaan oikean lääkkeen tuonen asukkaisen neuvojen mukaan.

Ympäröivää todellisuutta piti kunnioittaa.

Lähtökohtaisesti ihminen ei todellakaan ollut luomakunnan kruunu.

Vettä hallitsi haltia Ahti joka oli neutraali olento,
veden Emo taas oli hiukan helposti lähestyttävämpi henki.

Rahkoa sen sijaan piti varoa.

Rahko-henki toi taudin, tulen, harmin.

Pelättiin myös Liekkiötä joka ei itsessään ollut varsinaisesti
 ilkeämielinen mutta ei sitä kotiinkaan riesaksi haluttu.
 Liekkiö kun oli surmatun lapsen sielu tai laajemmin vainajahenki
joka mekkaloi onnettomana, valitti ja peloitteli eläviä

Kun joku esivanhempamme tuttava oli yllättäen rikastunut,
jos seudun tutun perheen elintaso oli noussut yllättäen, oli kyseessä
ollut varmasti Kratti ja perhettä pidettiin todella onnekkaana.

Muinaisina pankittomina epävarmuuden aikoina varallisuutta haudattiin usein maahan.

Kratti oli omaisuuden valtaan sidottu olento joka makasi maahan kaivettujen aarteiden
 päällä ja äänteli onnessaan. Jos Kratin äänen kuuli ja uskaltautui paikalle, sai kyseisen
 aarteen itselleen. Kratista ei ollut voittajaa elävälle ihmiselle.

Kun haluttiin saada kalja käymään kutsuttiin paikalle Pekkoa.
Pellonpekko hoiti homman.

Muisteltiin myös Äkrästä jotta hän ei pahastuisi vaikkei hän ollutkaan
 ajankohtainen olento. Äkräs oli kasvikunnan huoltaja-haltia jonka
 kanssa ei todellakaan haluttu huonoja välejä.

Jos te lukijat törmäätte marketissa tai omalla kasvimaallanne
tuplaperunaan tai muuhun kasvikseen, siis sellaiseen jossa kaksi kasvista
on kasvanut yhteen, tiedätte että Äkräksellä on ollut näppinsä
 pelissä josta hän on jättänyt omaleimaisen merkkinsä.
 

Kaikkialla vilisti paljon tonttuja ja menninkäisiä.

Vähän kuin ihmisiä mutta pienempiä ja joilla oli fyysisen
ruumiin lisäksi kyky näkymättömäksi muuttumiseen ja henkiseen
 leikittelyyn jonka kanssa ihminen sai pitää varansa.

Tällaisessa todellisuudessa on oikeasti eletty, ei vain pidetty
 sitä hupaisana kansansatuna vaan todellisuutena.

Erikoisten asioiden kerrotaan olleen lähempänä ihmisiä kuin nykyään.

Monilla ihan tavallisilla pulliaisilla kerrotaan olleen etiäinen:
henkilön kaksoisolento joka saapui paikalle ihmistä itseään hieman
 ennen kuten tässä 1930-luvulta peräisin olevassa tarinassa kerrotaan:

"Eliinan äiti oli lähtenyt naapuriasuntoon vierailemaan ja
 luvannut pian tulla takaisin, mutta olikin viipynyt vähän kauemmin. 
Eliina oli pikkusiskonsa kanssa odotellut ja ruvennut itkemään, kun äiti ei tullut. 

Samassa hän näki tuvan lasin takana äitinsä katselevan tupaan. 

Sillä oli ihan samanlainen huivikin pään ympäri! 
Se katseli kauan, kauan aikaa ja viimein poistui. 

Eliina meni ulos katsomaan, kun ei sitä tupaan kuulunut, 
ja tarkasti sen lasin alustan, eikä siinä ollut jälkeäkään, vaikka silloin oli talvi. 

Siitä hän tiesi, ettei se ollut oikea ihminen. 
Sitten vasta hän oikein pelkäsi. 

Vihdoin hänen äitinsä tuli ja sanoi asiasta kuultuaan: 

"haltia se kävi teitä hauskuuttamassa minun poissa ollessani."

Tässä paikallinen pronssikautinen merkittävän henkilön hautapaikka jota käyn silloin tällöin puhdistamassa kasvillisuudesta.

Sähkövalon, internetin ja Big Brotherin ajalla minusta meille
tekisi hyvää vetää useampana päivänä töpselit seinästä,
sytyttää muutama kynttilä ja avata hiukan ikkunaa.

Viiman ääntä kuunnellessa voisi unohtaa kaiken elektroniikan
 kuin sitä ei olisikaan ja ihan vain olla ja herkistyä paremmin sille
 mikä on oikeasti totta ja olemassa vaikka siihen ei toki muinaisusko
millään lailla kuuluisikaan.