Syksyn synkät tarinat 6.

Muutama vuosi sitten ostin kirjan jonka olin halunnut lukea jo pitkään.

Nyt jälleen se sopi syksyyn ja mielialaani joten poimin sen hyllystäni luettavakseni ja ajattelin jakaa tänne lyhyen palan kun sen sisältö on vielä tuoreena mielessäni. Sitäpaitsi johan viime kirjoituksesta on vuosi...

Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska kertoo kaunistelematonta faktaa esivanhempiemme kokemasta ajasta 1690-luvulla jolloin halla ja sateet tuhosivat sadon kahtena peräkkäisenä vuotena.

Katastrofaalisen sään syynä oli jo kauan vallinnut "pikku jääkausi" kuten myös samoihin aikoihin eri puolilla maailmaa tapahtuneet tulivuorenpurkaukset joista aiheutuneet päästöt heijastivat suuren osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen.

Kahden vuoden ajan talvet olivat ennennäkemättömän pitkät ja kesät kaatosateiset sekä hyiset. Viljaa ja viljelyskasveja ei ollut, karja tapettiin syötäväksi. Riistaa ei piisannut kuin harvoille ja kalaa ei riittänyt edes rannikkoseuduilla sillä saaliit olivat historiallisen pieniä. Vilja-apua ei tullut mistään sillä sekä Ruotsissa että Virossa kato oli lähes yhtä paha.

Ravinnon korvikkeita oli;  käytettiin olkia, pettua, suovehkaa ja sammalta. Listan aineksista suovehka on myrkyllinen, sammal aiheutti monia ongelmia, petun ja olkien käyttö lopulta puhkoi niitä käyttävän suoliston rikki josta aiheutui voimakas verinen ripuli joka lopulta tappoi.

Suomalaiset olivat oman onnensa nojassa. Ruoka loppui. Kaikki loppui.

Ei ollut enää mitään.

Tasapainoinen elämänmeno jossa kaikki oli ollut melko hyvin muuttui nopeasti.  Sopusointuinen kyläarki muuttui kyräilevästä vihamieliseksi. Jokainen oli potentiaalinen varas ja murhaaja, kehenkään ei voinut luottaa. Lempeimpinäkin tunnetut ihmiset muuttuivat hirviöiksi nälästä ollen valmiina hirmutöihin leipäpalan tai piimätipan takia.

Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja tilansa, pihat autioituivat, tiet ruuhkautuivat. Ihmismassat vaelsivat kylästä toiseen kerjuulla ruokapalojen perässä mutta ruokaa ei ollut joten vaeltajat mukaanlukien yksittäiset lapset joiden vanhemmat olivat kuolleet, menehtyivät sijoilleen teiden varsille.

Elossa olevilla ei ollut voimaa hoitaa hautauksia joten ruumiita oli kaikkialla.

Kuolema ja arki limittyivät yhteen koko suomessa. Kuoleman näki ja kuoleman haistoi minne menikin.

Me olemme heidän jälkeläisiään.
Meidän äitimme ja isämme sukupolvien takaa taistelivat tuona aikana hengestään. Heidän ansiostaan olemme tänä päivänä tässä.

Tuona aikana muuan talossa asui kolmilapsinen perhe.

Perheellä oli ennen katastrofaalisia aikoja mennyt melko mukavasti. Lapsia ei ollut liikaa, oli oma pieni paikka. Pihapiirissä oli karjaa joka turvasi elantoa, kissa piti hiiret ja rotat pois varastosta, koira pyöri perheen lasten seuralaisena.

Kun kato saapui, kaikki muuttui.

Ensimmäinen vuosi ruoatta sinniteltiin. Perhe söi edellisen vuoden vanhoja jämiä. Perheen äiti Marketta jatkoi leipää akanoilla, mukaan jauhettiin jäkälää sekä olkea ja kun vielä oli jonkin verran voimia, kuori perhe pettua taikinan jatkeeksi. Olkileivän lisäksi oli vain hiukan piimää sillä lehmään ei oltu koskettu. Uskottiin edelleen että seuraava vuosi olisi parempi.

Seuraava vuosi kylvöaikoineen alkoi jäisenä. Oli selvää ettei mitään voitu sään vuoksi kylvää ja kylvettävääkään ei oikeastaan enää ollut, siemenvilja oli syöty ja apuviljaa ei oltu saatu. Päätettiin teurastaa lehmä.

Karjan syömisen on täytynyt tuntua ihmeelliseltä juhla-aterialta. Noina päivinä perheen kodissa vatsat olivat täynnä ja uupumus väistyi hetkeksi. On pysäyttävää ajatella miten perheen vanhemmat nautinnollisesti aterioidessaan varmasti samalla ymmärsivät että kyse oli, ellei viimeisestä niin ainakin eräästä viimeisimmistä aterioista milloinkaan. Kylvöjen epäonnistuttua edessä oli uusi ruoaton vuosi ja apua ei ollut tulossa. Edessä oli kuolema.

Viisihenkiseltä perheeltä ei kestänyt kauan syödä pieni karja loppuun. Sen jälkeen kauan sitten tyhjentyneissä aitoissa metsästävät kissat siliteltiin viimeisen kerran ennen kuin ne kolkattiin, veret vuodatettiin ja nyljettiin. Samaksi illaksi ja seuraavaksikin oli taas lihaa. Perheen koirasta riitti useammaksi päiväksi.

Sitten ei enää ollut mitään.

Perheen isä Paavali Tiusanen kaatui heikkona vuoteeseen eikä enää noussut ylös. Oli pimeää, pakkanen paukkoi mökin ulkopuolella ja jäätävä kylmyys jäyti luita ja hiipi kernaasti sisään tölliin. Vatsan täytteeksi oli vain lumesta sulatettua vettä.

Perheen lapset 12-vuotias Kaarle, 7-vuotias Paavali ja 6-vuotias tyttö Lastikka kyhjöttivät sanattomina tulen ääressä. Ei ollut enää mitään tehtävää.

Joskus tuona päivänä lasten vanhempien mieleen nousi ajatus. Sanoja kuiskailtiin hennosti ja hiljaa vuoteessa heikkona makaavan miehen ja hänen vaimonsa välillä lasten nojaillessa voimattomina toisiinsa töllin toisella nurkalla. Sananvaihdon loputtua äiti Marketta nousi pystyyn, kutsui vanhimman poikansa Kaarlen luokseen ja puhui hänelle sanoja.

Sanojen seurauksena 12-vuotias poika meni ja teki pyydetysti. Kaarle otti käteensä aseen, astui pikkuveljensä Paavalin luokse ja iski tätä päähän uudelleen ja uudelleen kunnes tämä kuoli.

7-vuotias Paavali riisuttiin vaatteista. Äiti Marketta avasi veitsellä poikansa ruumiin, paloitteli ja siivosi sen syötäväksi. Kovaan maahan talon taakse kaivettiin kuoppa jonne sisäelimet, suolet ja Paavalin pää haudattiin. Paavali paistettiin ruoaksi uunissa ja perhe söi.

Seitsenvuotias nälkiintynyt pikkupoika tuskin oli nyt nelihenkiseksi jääneelle perheelle pitkäksi ajaksi riittänyt ruokapala. Kammottava nälkä kalvoi taas jokaisen vatsaa.

Pieni Lastikka-tyttönen ei onnekseen ymmärtänyt miten olisi vain loogista että hän oli vanhempiensa ja veljensä seuraava ateria. Tällä kertaa tytön äiti Marketta tarttui aseeseen iskien tyttärensä kuoliaaksi. Seurasi jo tuttu teurastus, ruumis siivottiin syötäväksi ja paloiteltiin kirveellä. Pää ja suolet piilotettiin maahan ja jo samana iltana perheen pieni tytär paistui mökin uunissa.

Nälkävuosi jatkui. Lapsista ei riittänyt ravinnoksi perheen isälle vaan tämä kuoli hiljalleen pois. Äiti Marketta ja poikansa Kaarle haalivat vähäisen omaisuutensa mukaan ja jättivät kammottavien tapahtumien keskipisteeksi muuttuneen kotinsa. Alkoi kerjuumatka kohti Juukaa, lähimpää asumuskeskittymää. Tiellä oli ruumiita ja ruuhkaa, monet olivat samankaltaisella matkalla.

Kerjuumatkalla oli myös pieni, nälkiintynyt Juhani Tapanen, 10-vuotias pikkupoika jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet.

Juhani tykästyi mukavaan Markettaan ja vain hieman Juhania itseään vanhempaan poikaan Kaarleen. Matkaa päätettiin tehdä yhdessä. Pieni Juhani ei tietenkään kestänyt kauaa vaan vaaralliset seuralaiset iskivät tätä kirveellä tappaen ja paloitellen hänet. Palaset paistettiin illalla nuotiolla.

Seuraavana aamuna Juhanin palat pakattiin mukaan nyytteihin, pää ja sisäelimet jätettiin metsään. Matkaa jatkettiin. Niin matkan kulkijat kuten olosuhteetkin olivat epäinhimilliset ja hyvin pian 12-vuotias Kaarle kuoli. Näin koko perheestä ainoa selvinnyt oli Marketta.

Tuona kaoottisena aikana suomessa jolloin ihmisiä kuoli mökkeihin ja teille, kaikki energia keskittyi ruoanhakuun ja ajatuksiin ruoasta, oli silti eräitä jotka pitivät silmällä ympäristöään. Marketan lasten äkillinen katoaminen oli herättänyt huomiota. Huhut levisivät ja eskaloituivat. Niiden perusteella Marketta vangittiin tutkimuksia varten mutta hän riistäytyi vapauteen ja koetti hukuttautua. Myöhemmin hän pakeni metsään jossa ihmeen kaupalla onnistui piiloittelemaan lähes kolme kuukautta ennen uutta kiinnijoutumista.

Pielisjärven talvikäräjillä vuonna 1699 Markettaa kuulusteltiin ja hän tunnusti itkien kaiken kertoen kauheasta nälästä, talon ja kerjuupolun tapahtumista. Kauhuissaan ja vastenmielisyyden vallassa ollut virkavalta tuomitsi Marketta Pertuntyttären kuolemaan.

Kahden katovuoden aikana suomen kansasta kuoli kolmasosa. Jälkeen jäivät sitkeimmät ja onnekkaimmat, he jotka osasivat käyttää eloonjäämistaistelussaan hyödyksi kaikkia mahdollisia keinoja.

Heidän selviytymisensä oli meidän onnemme.

Jos esivanhempamme olisivat kuolleet kuten niin monet muut, emme olisi tässä. Se että istumme nyt tässä teknologiamme parissa on ollut hyvin pienestä kiinni. Kehoitan että kulutat pienen hetken miettien juuriasi.
Ja kiität.

Kumpa voisin katsoa taaksepäin, äitini äitini äitini äitini... äidin elämään... 1600-luvun lopulle...

Mitä hän teki, miten selvisi?

Syksyn synkät tarinat 5.

Kerrotaan että kauan sitten, suunnilleen vuonna 1400, eli muuan nuori nainen joka onnettomuudekseen joutui unohtamaan haaveet puolisosta, lapsista ja omasta kodista.

Hänet pakotettiin liittymään nunnaluostariin joka oli aikanaan hyvin tavallinen kohtalo kaikille niille joilla ei muuta paikkaa ollut. Myös perheiden ylimääräiset pojat saivat passituksen luostariin halusivat tai eivät. Useammin eivät sillä siveyslupaus kuului aikansa uskonveljien ja -naisten velvollisuuksiin. Suhteita vastentahtoisten nunnien ja munkkien välillä syntyi ja niin tarinamme nuori nainenkin huomasi rakastuneensa munkkiveljeen joka neidon iloksi vastasi tämän tunteisiin.

Suurten onnen hetkien jälkeen koitti kuitenkin maksun aika ja salasuhde paljastui. Neidon munkkirakastaja teloitettiin aikailematta. Naisesta tahdottiin tehdä esimerkki muille nuorille nunnille joten hänen kohtalonsa oli julmempi. Neito muurattiin elävältä samaisen nunnaluostarin ulkomuuriin. Näin kerrotaan.

Mutta siitä ongelmat vasta alkoivat.

Vuosi sitten aloittamani nostalgiseen Noidan käsikirjaan perustuva sarjani saa näin Kekripäivänä jatkoa.

Siinä missä mainittu kasarilasten muistama lukuelämys sekoitteli faktaa ja fiktiota, tahdon itse poimia joukosta tunnetuimmat tarinat joiden taustalta löytyy edes jonkin verran dokumentoitua tietoa.

Tänään vuorossa on tarina ei vähemmästä kuin maailman kuuluisimmasta kummitustalosta jonka alkujuuri lähtee aloituksen onnettomasta pariskunnasta jonka osapuolet lyhyen yhteisen ajan jälkeen päättivät tuskallisesti päivänsä.

Tarina sijoittuu Essexin Borleyn kylään jonka mailla tarinaa murhatuista rakastavaisista oli kerrottu pitkään.

Nuorena niin julmasti surmattu nunna vaelsi tarinan mukaan edelleen vanhan luostarin mailla eivätkä kyläläiset mielellään liikkuneet ulkona öisin sillä kukaan ei tahtonut tähän törmätä. Vuonna 1862 kylän kirkkoherra Henry Bull kuitenkin viittasi kintaalla lapsellisille tarinoille ja valitsi suojaisen peltoaukean uuden pappilan paikaksi. Suuri talo rakennettiin ja kirkkoherra muutti uutukaiseen rakennukseen laajan perheensä, peräti 14 lapsensa ja puolisonsa kanssa. Perhe asettui mukavasti asumaan palvelijajoukon keskelle.

Juuri palvelijat huomasivat ensimmäiset merkilliset tapahtumat.

Kun piiat aamuyön varhaisina tunteina heräsivät, oli tunnelma talossa aina poikkeuksellisen painostava. Työnteon aloittaminen tuntui normaalia vastenmielisemmältä mutta kammottavaa siitä tuli siinä vaiheessa kun piiat ensimmäisiä tehtäviään pimeässä ja hiljaisessa talossa suorittaessaan huomasivat heitä seurattavan.

Seuraaja ei ollut tuima kirkkoherra ja talon isäntä vaan näkymätön läsnäolo jonka askeleet seurasivat palvelijoita näiden aamuöisissä toimissa. Tuntematon ja kolkko seuralainen ei kuitenkaan tuntunut tekevän mitään pahaa joten ajoittaiseen ilmiöön ja lukuisiin muihin vastaaviin totuttiin siinä määrin että talonväki jäi paikalleen.

Elämä jatkui suhteellisen rauhallisena vuosia kunnes eräänä iltana pappilan pihalla kulkeneet neljä nyt jo aikuistunutta kirkkoherran tytärtä törmäsivät edellään kulkevaan hoikkaan naiseen.

Huolestuttavasti naisella vain ei ollut minkäänlaisia jalkoja vaan tämän yllä olevan nunnakaavun vyötärön alaosa muuttui läpikuultavaksi jättäen jalkojen alueen tyhjäksi. Erilaisten ilmiöiden parissa koko lapsuutensa eläneet naiset eivät jääneet tuppisuiksi vaan kutsuivat olentoa luokseen jolloin läpikuultava hahmo katosi heidän silmiensä edestä. Tulevina vuosina myös muut kirkkoherran lapset näkivät hahmon lukuisia kertoja.

Kirkkoherra itse koki aikanaan luonnollisen kuoleman. Hänen jalanjälkiään uudeksi kirkkoherraksi seurasi hänen poikansa ja tämän jälkeen kokonaan uusi kirkkoherra nimeltään Smith vuonna 1928.

Uuden kirkkoherran puoliso rouva Smith oli topakka tapaus joka päättäväisesti kävi läpi uuden kotinsa siivousharjoin ja tiskirätein. Vuosikymmenten tomut pyyhittiin pois ja kaikki käytiin lävitse tarkalla kammalla. Erään toimeliaan siivouspäivän aikana Rouva Smith törmäsi kuitenkin vastenmieliseen löytöön jolle ei löytynyt minkäänlaista selitystä. Nimittäin eräässä syrjäisessä pikkukaapissa oli siisti, ruskeaan paperiin kääritty pyöreä paketti joka sisälsi ihmiskallon, Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui sen kuuluneen nuorelle naishenkilölle.

 Kallon löytäminen käynnisti talossa ennennäkemättömien kummittelujen sarjan.

Vanhat palvelijoiden kellot alkoivat soida lakkaamatta. Merkillisintä oli että kellot oli aikoja sitten kytketty pois käytöstä eikä niissä enää ollut minkäänlaista mekaniikkaa joka soimisen olisi saanut aikaan. Kun taloa lähestyi ilta-aikaan ulkopuolelta, nähtiin miten yläkerrosten asumattomissa osissa loistivat kirkkaat valot vaikka kukaan ei ollut käynyt suljetuissa huoneissa ja ullakolla kuukausiin. Vanhat tutut näkymättömän hahmon askeleet alkoivat vainota jokaista talossa asuvaa henkilöä.

Erään kerran Rouva Smith itse näki merkillisen näyn pihamaalla, vanhanaikaiset hevosvetoiset matkustusvaunut kulkivat verkkaista vauhtia kadoten lopulta ilmaan. Elettiin kuitenkin 30-lukua eikä moisia menopelejä enää ollut kenelläkään.

Pastoripariskunta ei enää kestänyt tätä kaikkea vaan he tiedustelivat varovasti eräältä sanomalehdeltä tiesivätkö he tahoa joka tutkisi kuvattuja ilmiöitä tieteen kannalta. Lehti otti yhteyttä Englannin parapsykologiseen yhdistykseen josta pappilaan lähetettiin kokenut tutkija Harry Price.

Samantien paljastui että ilmiöiden aiheuttaja ei todellakaan nauttinut ulkopuolisen tarkkailijan saapumisesta.

Talon sisällä näkymätön käsi alkoi viskellä Pricea ja talonväkeä päin soraa, kiviä ja monenlaisia pieniä irtaimia kuten vaaseja ja kirjoja. Kaikkiin asunnon peileihin ilmestyi tuntemattomalla aineella tehtyjä kirjainyhdistelmiä. Entuudestaan tutut ilmiöt kuten palvelijoiden kellojen soiminen, askeleet ja valojen ilmaantumiset asumattomiin huoneisiin muuttuivat jatkuviksi.

Parapsykologisen yhdistyksen tutkija sai enemmän materiaalia tutkimuksiinsa kuin olisi voinut toivoa.

Ilmiöiden aiheuttaja rauhoittui asteittain vasta sitten kun tutkija oli lähtenyt kokonaan. Tämä sai pastorin rouvan epäilemään että Harry Price itse olisi ollut uusien ilmiöiden taustalla mutta ei osannut selittää miten tämä olisi ne saanut aikaan. Joka tapauksessa elämä talossa oli muuttunut kestämättömäksi joten pariskunta päätti muuttaa muualle.

Seurakunnalta kesti huomattavan pitkän aikaa ennen kuin he löysivät rakennukseen uuden asuinperheen ja lopulta muuttajat olivat talon alkuperäisten rakennuttajien lähisukulaisia. Ei liene yllätys että vanhat, tutut ilmiöt käynnistyivät jälleen täydellä voimalla. Nyt niiden uhriksi joutui erityisesti uuden pastorispariskunnan, Foysterien nuori tytär Adelaide joka muun muassa huomasi joutuvansa lukituksi omaan huoneeseensa jonka ovessa ei ollut edes avainta. Huoneesta ei päässyt pois eikä huoneeseen päässyt sisälle niin kauan kuin talossa asuva olento näin päätti.

Pastorin rouva Marianne koki myös karmaisevia hetkiä sillä eräänä aamuna rouvan maatessa sängyssään, kiskoi näkymätön jokin hänet sängystään ja paiskasi päin seinää. Tytär Adelaide oli hysteerinen sillä kahdesti "jokin" hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lopulta hän kieltäytyi kokonaan puhumasta kokemuksistaan olennon kanssa.

Pastori itse tukeutui ammattiinsa ja koetti suorittaa rakennuksen manauksen kahdesti ilman merkittäviä tuloksia onnistuen vain ärsyttämään ilmiöitä. Ensimmäisen manauskerran aikana näkymättömästä ilmestyi nyrkin kokoinen kivi joka iski pastoria raa'alla voimalla suoraan olkapäähän.

Jälleen tutkijoita saapui paikalle mutta he eivät voineet muuta kuin dokumentoida kokemansa ilmiöt.

Vuonna 1935 pariskunta muutti pois pappilasta. Oli paljastunut että pastorinrouvalla Mariannella oli ollut salasuhde tilalla asuvan vuokralaisen kanssa. Pastoriska myönsi että oli muutamaan kertaan peitellyt suhteeseen liittyviä seikkoja selittäen niiden liittyvän kummitukseen mutta vannoi että joitain valkeita valheita lukuunottamatta kaikki muut ilmiöt olivat tosia.

Väite oli uskottava sillä tässä vaiheessa ilmiöillä oli kokonaisuudessaan lukuisia todistajia.

Talossa alun perin vieraillut parapsykologisen yhdistyksen tutkija Harry Price näki tilaisuutensa tulleen. Hän etsi lehti-ilmoituksella "puolueettomia todistajia" joiden tehtävä olisi viettää aikaa pappilassa ja dokumentoida kokemansa asiat. Palkkalistoille tiukkojen henkilökohtaisten haastattelujen jälkeen pääsi kokonaista 48 henkilöä joiden oli määrä asua talossa erityisesti viikonloppuöisin.

Ryhmä dokumentoi rakennuksesta mm. radikaaleja lämpötilan vaihteluita, itsestään liikkuvia esineitä ja monia muita jo aiemmin kuvailtuja ilmiöitä.

Eräänä viikonloppuna joukko Pricen palkkaamia työntekijöitä päätti pitää spiritistisen istunnon jollaista ei talon historian aikana vielä koskaan oltu pidetty. Tuloksia työntekijöiden mukaan saatiin. He kertoivat istunnon aikana huoneeseen ilmestyneen nuoren naisen nunnapuvussa joka nimesi itsensä Marie Lairreksi.

Marie kertoi eläneensä 1700-luvun ranskalaisluostarissa oppilaana mutta saatuaan avioliittotarjouksen Englannista, hän oli lähtenyt pitkälle matkalle kohti uutta elämää. Marie kertoi pappilan paikalla olleen ennen kartanon jossa hänen sulhasensa asui mutta hänen saavuttuaan uuteen kotiinsa, oli eräänä yönä tunkeutuja murhannut hänet vuoteeseensa ja piilottaneen hänen ruumiinsa kellariin. Tuosta tapahtumasta lähtien Marie ei ollut kyennyt irtautumaan rakennuksesta vaan oli koettanut herättää sen asujien huomion tietämättä oikein itsekään miksi.

Surullisen Marien lisäksi silminnäkijät kertoivat myös toisen hengen ilmestyneen.

Toinen henki nimesi itsensä Sunex Amuresiksi ja hän toi mukanaan ikävän viestin. Henki kertoi että kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivä vuonna 1938 hän sytyttäisi pappilan tuleen jotta vihdoin paljastuisi se ruumis jonka paljastua pitäisi.

Täsmälleen kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivän iltana, talon silloinen omistaja puuhaili talossa purkaen muuttolaatikoita.

Sattumoisin hän tönäisi lisävalona toimineen öljylampun kumoon joka sytytti koko rakennuksen tuleen. Merkillistä kyllä päivä oli juuri sama jonka kummitus oli ilmoittanut joskin tulen sytyttäjä oli talon oikea omistaja ja syttymissyy puhdas vahinko. Talo vaurioitui tulipalossa korjauskelvottomaksi.

Muutama vuosi ehti kulua ennenkuin parapsykologisen yhdistyksen tutkija ennätti paikalle lisätutkimuksiin joiden aikana rakennuksen kellarin pohja avattiin ja läpikäytiin. Kaivauksissa löytyi useita naishenkilölle kuuluneita luita jotka päädyttiin hautaamaan kristillisin menoin. Toimenpide ei miellyttänyt kaikkia sillä kylällä arveltiin luiden kuuluneen mahdollisesti esimerkiksi isokokoiselle eläimelle ja mikäli niin olisi laita, olisi siunaaminen jumalanpilkkaa.

Tuipalon jälkeen Borleyn pappilan tapahtumat unohdettiin pitkäksi aikaa. Maailmansota toi ihmisille muuta ajateltavaa.

Vasta lähes 20 vuotta tapahtumien loppumisen jälkeen juttu nostettiin uudelleen pinnalle sensaationhakuisen "paljastuskirjan" varjolla jossa ilmiöt pyrittiin selittämään kuvitteluksi sekä valheeksi. Erityishuomiota sai salasuhdetta ylläpitänyt pastorinrouva joka oli myöntänyt valehdelleensa ainakin osasta ilmiöitä vaikka pitkikin viimeiseen saakka kiinni siitä että suurin osa tapahtumista oli todellisia.

Myös alkuperäisen pastorisperheen lapset antoivat vanhemmalla iällään ristiriitaisia haastatteluja osan kieltäessä vihaisesti mitään koskaan tapahtuneen ollen selvästi vastentahtoisia muistelemaan lapsuuttaan, osa alkuperaisen rakennuttajaperheen lapsista kuitenkin edelleen piti voimakkaasti kiinni alkuperäisistä kertomuksistaan koskien merkillisten ilmiöiden leimaamaa lapsuuttaan.

Kokonaisuudessaan rakennuksen olemassaolon aikana sen ilmiöitä todistivat runsaat satakunta silminnäkijää
ja yhä nykyäänkin pappilan rauniot houkuttavat paikalleen parapsykologian tutkijoita ja uteliaita ohikulkijoita.

Tulipalon jälkeen.

Syksyn synkät tarinat 4.

Kirjoitin viimeksi Noidan käsikirjasta, nostalgisesta lastenkirjasta joka tuntui olevan teille monille liiankin tuttu. Olin iloinen kommenteistanne, kiitos että niin moni teistä tahtoi jakaa omia lapsuusmuistojaan kirjan parista.

Lupasin syksyn aikana keskittyä muutamaan kirjan kertomukseen syvemmin ja tänään, kekrin tahi halloweenin aikana on vuorossa ensimäinen tarina. Alla olevat kuvituskuvat kenties tuovat muistoja niistä kerroista kun itse lapsena tästä kertomuksesta ensimmäistä kertaa kuulitte.

(Muistelkaa myös viime vuoden kirjoitustani siitä aiheesta miksi kekriä tai halloweenia suomessa juhlitaankaan.)

Pidemmittä puheitta itse asiaan.

Tämän illan kertomus alkaa miehestä nimetä Arnold Paole (tai Arnaut Pavle) jonka tarina sijoittuu luvuille 1725-1728.

Arnold jonka varhaisnuoruudesta emme tiedä mitään, oli serbi mutta myös Itävallan armeijan sotilas. Armeijaelämä kuljetti häntä monissa eri maissa ja useilla asemapaikoilla. Eräällä kerralla Arnoldille tapahtui jotakin sellaista mitä hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan.

Arnold lähti lopulta armeijasta ja muutti asumaan serbiaan, kylään nimeltä Meduegna. Tuohon kylään hän kotiutui mutta muut kyläläiset usein karsastivat häntä. Arnold nimittäin kertoili usein merkillistä tarinaa siitä mitä hänelle oli tapahtunut armeija-aikoinaan hänen ollessaan asemapaikallaan Gossavan (ehkä Kosovo, toisten lähteiden mukaan hän oli kreikassa) lähellä.

Tuolla, hän kertoi, hän oli joutunut olennon uhriksi joka imi hänestä verta ja väkivoimin taltutti hänet, vahvan ja riuskan miehen kuin pikkulapsen maahan. Hirveä tapahtuma ei edes jäänyt yhteen vaan toistui useampia kertoja.

Arnold oli kauhuissaan, tapahtumat olivat vaikuttaneet häneen syvästi mutta onneksi hän tiesi miten toimia. Arnold tiesi entuudestaan vampyyrien olemassaolosta ja hän oli myös kuullut mitä tehdä jos sellaisen uhriksi joutui.

Niin hän etsi hyökkäyspaikkaa lähellä olevilta haudoilta tuoretta maata ja sen löydettyään hän löysi myös vampyyrin.

Kertomuksen mukaan hän siveli haudalta löytynyttä verta iholleen sekä söi hitusen haudalta löytynyttä multaa. Tämän jälkeen olento ei enää vainonnut häntä ja ajan kanssa mies toipui muuttaen rauhalliseen Meduegnan kylään.

Valitettavaa Arnoldin puolesta oli se ettei hän kauaa ehtinyt nauttia rauhallisesta elämästään kylässä. Vuonna 1725 hänen tehdessään arkisia heinätöitä, putosi hän kohtalokkaasti heinäkärryistä ja taittoi niskansa kuollen välittömästi.

Arnold haudattiin. Ne jotka häneen olivat ehtineet kiintyä surivat mutta elämän oli jatkuttava normaalisti. Näin kävikin...

Muutamien viikkojen ajan.

Noin kuukausi Arnoldin kuoleman jälkeen kylässä alkoivat merkilliset huhut.

Eräs kyläläinen väitti että Arnold näköinen mies oli yöllä pyrkinyt hänen asuntoonsa. Muutaman päivän perästä toinen kyläläinen koki saman tapahtuman todeten ääni vapisten että tällä kerralla kyseessä oli itse Arnold, ei vain hänen kaksoisolentonsa. Muutaman päivän sisällä ilmestyi kolmas ja vielä neljäskin henkilö jotka ahdistuneena kertoivat kaikki nähneensa Arnoldin joka oli koettanut tunkeutua heidän asuntoihinsa tai napata heidät omilta kotipihoiltaan.

Pelko valtasi kylän ja pelko yltyi kun jokainen neljästä eri henkilöstä jotka kaikki kertoivat nähneensä kuolleen Arnoldin, kuolivat itsekin yksi kerrallaan.

Paniikin vallassa kyläläiset kokoontuivat paikallisen armeijapomon, eräänlaisen kyläpäällikön luokse neuvonpitoon. Onneksi päälliköllä oli tietoa samanlaisista tapahtumista ja lopputuloksena päätettiin avata Arnoldin hauta. Asiaan oli saatava selvyys.

Haudalle lähdettiin, se avattiin ja näky oli odotettu.

Arnold näytti persikkaposkineen ja rusohuulineen täysin elävältä vaikka oli kuollut jo vajaat pari kuukautta sitten. Vaikutelma oli myös karmea kaikkialla olevan veren takia, Arnoldin vaatteet olivat siitä märät ja veri oli tuoretta.

Samasta hetkestä toimitettiin nykyihmisillekin tunnetuksi tullut vampyyrintuhoamismenetelmä ja Arnoldin sydämen läpi iskettiin puuvaarna. Tuolla hetkellä, kerrotaan, Arnold heräsi ja huusi karmivasti tuskasta kirkuen lähettäen toimenpidettä katsomassa olleet kyläläiset kilometrien päähän.

Arnold oli vihdoin tullut matkansa päähän.

Käännyttiin myös noiden neljän menehtyneen kyläläisen puoleen jotka kaikki kertoivat kokeneensa Arnoldin vierailun ja jotka olivat sitten yllättäen kuolleet muutaman viikon sisällä. Heidän hautansa avattiin ja sama toimenpide toteutettiin heille jotta vampyyritartunta ei enää laajemmalle leviäisi. Kaikki ruumiit poltettiin tulella.

Arki palasi jälleen kylään niin pitkälti kun se kerrottujen tapahtumien valossa voi palata.

Kului vuosi, kului toinen ja vaikka tarinasta puhuttiin edelleen erityisesti talven tullen, sen kauhistuttavuus alkoi hiljalleen unohtua. Yhteensä kului noin viitisen vuotta kun alkutalvesta 1731 kylässä alkoi jälleen tapahtua merkillisiä.

Lyhyen ajan sisällä ihmisiä alkoi kuolla.

Heitä kuoli täysin sattumanvaraisesti. Nuoria, vanhoja, terveitä ihmisiä hyvin vähäisin sairaudenoirein tai oireita ei ollut lainkaan. Vajaat viisitoista ihmistä kuoli toinen toisensa jälkeen ja kauhu sai kylässä jälleen jalansijan.

Ensin kuoli viisikymppinen Miliza-rouva. Häntä seurasi 14-vuotias terve poika Milloi. Seuraavaksi 17-vuotias Joachim, vain 15 päivää vanha vauva Peter, 20-vuotias tyttö nimeltä Stanno sekä hänen pieni vauvansa, 24-vuotias mies Radi, 25-vuotias Miloe ja monta, monta muuta. Ainoat oireet joita kuolleet olivat kokeneet olivat sydämen kohdalla tuntunut kipu ja kasvojen vähäverisyys.

Jälleen kokoonnuttiin aamuvarhain kyläpäällikön luokse pohtimaan asiaa ja kaikki saivat sanoa sanansa. Syyttävä pää kääntyi ensimmäisenä menehtynyttä Miliza-rouvaa kohtaan. Muistettiin pieni kertomus jonka hän oli kertonut useasti syysiltoina puhdetöiden parissa istuessa. Tuon kertomuksensa mukaan Miliza oli viitisen vuotta sitten  syönyt nälkäänsä kylätien varresta löytämäänsä raadellun lampaan lihaa. Hän oli vasta ruokailunsa jälkeen ymmärtänyt että lampaan oli tappanut, kuka muukaan kuin vampyyriksi muuttunut Arnold.

Joku muisti myös nuoren äidin Stannon kertoneen miten hän oli salaa sipaissut Arnoldin arkusta löytynyttä verta iholleen suojaksi tulevia vampyyreitä vastaan.

Kyläläisten mielestä juttu oli selvä, Arnold-vampyyri oli ehtinyt sittenkin tartuttaa sairautensa eteenpäin lampaanlihan kautta Miliza-rouvaan sekä verensä kautta nuoreen Stanno-tyttöseen. Kun eräs kyläläinen vielä ääni täristen kertoi tyttärensä tarinan, asia oli entistä varmempi.

Nimittäin kyläläisen vasta kuollut kaunis tytär oli mennyt nukkumaan "terveenä ja viehättävänä" herättäen myöhemmin öisellä huudollaan koko talon. Muiden juostessa tyttären huoneeseen oli tämä hysteerisenä kertonut miten muutamia päiviä aiemmin mystisesti kuollut 25-vuotias Miloe oli juuri seissyt hänen vuoteensa vieressä ilmielävänä. Seuraavana aamuna tytär oli sairas ja muutamien hetkien päästä hän kuoli.

Koska asia oli nyt näin laaja, kuolleita oli paljon ja heitä tuli jatkuvasti lisää, ottivat kyläläiset yhteyttä armeijaan.

Armeijassa ei ensimmäisenä uskottu vampyyreihin ja paikalle kylään lähetettiin tartuntatautien lääkäri, sotilaslääkäri sekä useampi armeijan luutnantti.

Kun lääkärit ja armeijaviranomaiset saapuivat paikalle, kuuntelivat he kyläläisten selostuksen. Kyläläisten mielestä muuta mahdollisuutta ei ollut kuin se, että menehtyneiden haudat avattaisiin ja tutkittaisiin miltä ruumiit näyttäisivät.

Rauhoittaakseen ihmisiä, suostuivat armeijan lähettämät viranomaiset kyläläisten pyyntöihin.

Seuraava lainaus on Itävallan rykmentin kirurgin Johannes Fluckingerin tapauksesta kirjoittamasta aidosta raportista:

"Samana iltapäivänä lähdimme hautausmaalle kylän vanhimpien jäsenten kanssa tutkiaksemme epäilyttäviksi merkityt haudat ja tutkiaksemme niissä makaavat ruumiit. Seuraavassa kuvaus siitä mitä löysimme:

1. Nainen nimeltä Stanno. 20-vuotias nainen joka kuollut pian synnytyksen jälkeen. Kertoo sivelleensä itseensä oletetun vampyyrin verta joka kyläläisten mukaan olisi tehnyt mainitusta naisesta sekä hänen vauvastaan vampyyrin. Vauva oli myös menehtynyt mutta koska sitä ei oltu ehditty kastaa, oli se haudattu aidan taakse huolimattomasti ja huolimattoman hautauksen takia olivat koirat sen syöneet eikä lasta saatu näin tutkittavaksi. Stanno-niminen nainen oli haudassaan lähes täydellisesti säilyneenä. Avasimme ruumiin ja huomasimme että cavitate pectoris sisälsi suurehkon määrän tuoretta verta. Suonien sisällä oleva veri kuten esim. ventriculis ortiksessa, ei ollut, kuten normaalisti, hyytynyttä vaan juoksevaa ja kaikki sisäelimet, keuhkot, maksa, vatsa, perna ja muut sisäelimet olivat täysin tuoreet ja aivan samanlaiset kuin terveellä ihmisellä. Hänen käsiensä ja jalkojensa iho kuten myös hänen vanhat kyntensä putosivat tutkimuksen aikana itsestään mutta käsissä oli selvästi nähtävissä uuden ihon kehittymistä ja myös uudet kynnet olivat kasvaneet vanhojen ja pudonneiden alle. Uusi iho oli raikkaan väristä ja kiinteää. 

2. Seuraavassa haudassa makasi nainen nimeltä Miliza joka oli kuollut kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen ja joka oli ollut haudattuna 90 päivää. Hänen rintakehästään löytyi huomattava määrä nestemäistä, tuoretta verta ja kuten aiemman ruumiin kohdalla mainittu, myös tämän sisäelimet olivat tuoreet ja terveet. Ruumiinavauksen aikana ympärillämme seisovat kyläläiset ihailivat kovin Miliza-naisen ruumiin pyöreyttä ja kehon täydellisyyttä todeten miten oli laajalti tunnettua että Miliza oli eläessään ollut kovin kuivakka, laiha ja kituloinen ja kyläläiset tahtoivat painottaa että tämä ruumiin pyöreys ja kaunisvartaloisuus oli tapahtunut selvästi sinä aikana kun ruumis oli maannut haudassa.Tätä naista epäillään epidemian aloittajaksi.

3. Seuraavaksi 8 päivän ikäinen vauva joka oli maannut haudassaan 90 päivän ajan. Hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

4. 16-vuotiaan pojan ruumis kaivettiin esiin seuraavaksi. Oli maannut haudassa 9 viikkoa ja hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

5. Joachim, 17-vuotias poika oli maannut haudassa myös 9 viikkoa ja hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

6. Nainen nimeltä Ruscha. Oli maannut haudassa 6 viikkoa. Hänestä löysimme samat merkit mutta tuoretta verta oli rinnan lisäksi myös fundo ventriculissa. 

7. Kymmenvuotias tyttö, kuolleena kaksi kuukautta. Samanlaisessa tilassa kuin muut. Täydelliset sisäelimet, tuoreet ja terveet. Ei maatumisen merkkejä. Paljon tuoretta verta suonissa.

8. Päällikön vaimo ja tämän lapsi. Ensin kuoli vaimo, kahdeksan viikkoa myöhemmin tämän vauva. Molemmat olivat pahasti maatuneita eikä heistä löytynyt mitään samanlaista viitettä kuin aiemmista.

9. Palvelijatar nimeltä Rhade. 21-vuotias, maannut haudassa viisi viikkoa. Ruumis oli aloittanut maatumisen eikä hänestä löytynyt mitään vampirismin merkkejä.

10. Kyläläisen vaimo lapsensa kanssa. Molemmat kuolleet viisi viikkoa aikaisemmin. Maatuminen lähtenyt hyvin käyntiin, ei merkkejä vampirismista."

Fluckingerin raportti jatkuu näin käyden läpi kuolleita kyläläisiä. Kun ruumiinavaukset oli suoritettu loppuun, katkaistiin niiden ruumiiden päät joiden ruumiista oli löytynyt epänormaaleja merkkejä ja sekä päät että vartalot poltettiin. Tuhkat heitettiin Moravajokeen. Ne ruumiit joissa oli selviä ja normaaleita maatumisen merkkejä, asetettiin takaisin hautoihinsa.

Mainittu asiakirja on edelleen olemassa, se on päivätty tammikuun 26. 1732 ja kaikki paikalla olleet ruumiinavauksiin osallistuneet upseerit sekä lääkärit ovat sen allekirjoittaneet.

Näiden tapahtumien jälkeen elämä kylässä rauhoittui. Erikoisia kuolemia ei enää sattunut, kun joku kuoli, ei hän palannut elävien pariin ja mitään merkillistä ei enää koskaan tapahtunut.

Kotiin palattuaan eräs lääkäreistä oli niin tapauksen järkyttämä että hän kirjoitti siitä laajan raportin isälleen joka myös toimi lääkärin ammatissa. Isä puolestaan toivoi että sana kuvatusta kauheasta taudista leviäisi ja lähetti raporttikopioita useisiin lehtiin.

Tapahtumasarja herättikin runsaasti huomiota 1700-luvun euroopassa.

Nykylukija saa tapahtumasta itselleen pohdittavaa. Vampyyri-ilmiö on vanha ja lastenkirjan värikkäiden kuvien ja lyhyen tarinan taustalta paljastui mielenkiintoinen todellinen tapaus kylästä jota kauhu riivasi kolmisensataa vuotta sitten.

Todennäköisimmiltä tuntuu että kyläläiset kuolivat yksinkertaisesti jonkinlaiseen joukkotautiin. Suurin osa menehtyneistä kuvailivat ennen kuolemaansa tunteneensä kipua sydämen tienoilla ja he kaikki näyttivät vähäverisiltä ja kalpeilta, sairauden merkkejä ilman vampyyrejäkin. Lisäksi ainakin kolme naista kuoli pian synnytyksen jälkeen. Lapsivuodekuume oli varsin yleinen vastasynnyttäneiden naisten kuolinsyy ja usein myös lapset luolivat pian äitiensä jälkeen. Kaikki luonnollisia syitä.

On myös helppo uskoa että syrjäisessä kylässä tavallisten maanviljelijöiden parissa taikausko oli voimakas. Ei tarvittu muuta kuin huhu ja oli helppo sanoa miten itsekin oli nähnyt klapinhakumatkalla iltapimeällä jotakin merkillistä, ehkä juuri sen viime viikolla kuolleen naapurin. Kun todellisuudessa kyseessä oli vain tarve tuntea itsensä tärkeäksi ja oikeasti olikin nähty vain varjo.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekevät kuitenkin puolueettomat todistajat.

Armeijan luutnantit ja kokeneet lääkärit oli lähetetty paikalle nimenomaan rauhoittamaan hysteerisiä kyläläisiä. Heidän etukäteisohjeistusensa oli läpikäydä ruumiit ja tarjota virkavallan mielipide.

Kyseiset lääkärit olivat ammatissaan erittäin kokeneita. He matkasivat armeijan mukana paikaten sanoinkuvaamattomimpia vammoja sotilaiden parissa ja he olivat nähneet enemmän ruumiita kuin kukaan. He olivat valmiita tyynnyttämään kyläläiset tieteellisin faktoin, paketoimaan tilanteen nopeasti ja lähtemään paikalta.

Silti puolueettomassa tutkimuksissaan he löysivät omaksi epäuskokseen lukuisia järjenvastaisia merkkejä ruumiista joiden olisi pitänyt olla syvässä maatumistilassa ja kirjasivat ne raporttiin joka päätyi keisarille saakka. Tuo ei ollut tilanne jossa olisi kannattanut lasketella luikuria.

Kaikin nykypäivään säästyneiden dokumenttien valossa lääkäreissä herätti aitoa hämmästystä, järkytystä ja kauhuakin, se fakta että jopa kuukausia haudassa olleista ruumiista löytyi tervettä kudosta, tuoretta verta ja ruumiiden suonten sisäinen veri oli edelleen juoksevaa. Toisten samaan aikaan kuolleiden ruumiit taas olivat luonnollisessa tilassa maatuen täysin normaalisti.

Nyt tapahtumasta on kulunut pitkä aika. 

Mitään todisteita tapahtumista ei ole kirjoitettujen raporttien ja suusta suuhun kerrotun perimätiedon lisäksi.

Kaiken aloittanut Arnold-parka on kauan sitten levinnyt tuhkana maailman tuuliin mutta tuon kohtalokkaan vampyyrinpurema-armeijareissun jälkiseurauksista puhutaan edelleen vielä tänäkin päivänä serbian alueella.

Ja tänään sitä muistellaan myös täällä meillä.

Tunnelmallista kekriä jokaiselle.

Noidan käsikirja

Juhannuksesta seuraava lempijuhlani kekri/halloween on käsillä enkä ole vielä tehnyt mitään sen eteen. 

Viime syksynä käynnistelin "Syksyn synkät tarinat"-kertomussarjaa mutta eipä

 noitakaan juttuja pahemmin ole viime vuoden jälkeen kertynyt. Syksykin on pian ohi. 

Onneksi kohtalo astui kuvioihin taannoin Porvoon lastentavarakirpputorilta jonne menin
metsästämään My little pony-leluja kirjahyllyni kaunistukseksi ja ponien sijasta löytyikin jotain muuta.

Olen nyt jo etukäteen kovasti pahoillani tätä kuvaa sillä se on niin kaamea!

En mahda sille mitään, järkyttävähän se on kuin mikä. Tekee mieli laittaa kirja

pinon alimmaiseksi pois silmistä. Hyi.

Tämä kannen kuva vain on aivan varmasti osavaikuttanut siihen faktaan miksi koko 

kirja 80- ja 90-luvuilla jopa kiellettiin muutamasta kirjastosta ja miksi  kirja taas sen sallimissa 

kirjastoissa oli lähes aina lainassa. Niin myyttinen ja legendaarinen kun se ala-asteikäisten 

lasten parissa oli.

Kyseessä on tietenkin monelle tuttu Noidan käsikirja joka koostaa tarinoita yliluonnollisesta maailmasta 

karmeiksi kummitustarinoiksi. Kun tämä siis vastaani mainitulla kirpputorilla tuli, oli se pakko ostaa. 

Sainkin sen vielä halvalla, minkäs muun kuin kannen kuvan takia. Ensin hintapyyntö oli peräti yhden euron mutta kun myyjän ilmeisestikin äiti, huomasi mitä kirjaa oltiin myymässä sanoi hän: "Hui! Ei mitään euroa! Viisikymmentä senttiä! Onko liikaa?" 

Eihän se toki liikaa ollut varsinkaan kun tämän arvo pyörii viidessäkymmenessä eurossa. Ennen
kielletystä kirjastokirjasta se on muodostunut nykykolmekymppisten nostalgiaksi joka tahdotaan
 lähes hinnalla millä hyvänsä omaan aikuisen ihmisen kirjahyllyynkin. Nyt minullakin se on ja
 kanssani voitte verestää lapsuusmuistojanne tulevissa kirjoituksissani. 

Kirjassa käsitellään erilaisia kummitustarinoita ja yliluonnollisia tapahtumia jotka mielenkiintoisesti kaikki pohjautuvat, kerrotun mukaan, tositapahtumiin joista useilla on taustallaan jokin historia-aiheinen tarina. Sopinevat siis blogini sekä tämän kuukauden teemaan.

Noidan käsikirja on alunperin kolmen erillisen kirjan kooste 1970-luvun lopun Englannista ja pitää
 myös alkuperäisessä kohdemaassan jonkinlaisen kulttikirjan statusta kaikkien niiden lasten mielissä
 jotka kirjaa aikanaan lukivat. Se on saanut paljon kiitosta värikkäästä kuvituksestaan ja epäilemättä
 ilman sitä kirjan suosio ei olisikaan yhtä suuri. Nettipalstat kertovat nimenomaan kuvituksen
aiheuttaneen ne suurimmat lapsuudentraumat ja yöunien menetykset. Varsinkin erään sivun
leijuvasta sinisestä päästä on monella yhä liiankin eläviä muistoja.

Kun itse selailen kirjaa nyt, saan monenlaisia tuntemuksia. Minua ihmetyttää kirjan genre, tavallaan
 näin pelottava kirja näin jännittävällä sisällyksellä... Sitä vain ei ole uskoa lapsille suunnatuksi. Niin
kuitenkin on.

Yhtä hyvin kirjaa kuitenkin voisivat lueskella minkä ikäiset henkilöt tahansa eikä Noidan käsikirja siltikään tuntuisi varsinaisesti lapselliselle. Näin aikuisena osaa arvostaa erilaisten ilmiöiden neutraalia kuvailutapaa, johdatus aiheisiin on melko hyvä ja itse tapaukset joita käsitellään ovat mielenkiintoisia itsessään.

Noidan käsikirjalle löytyy myös oma facebook-ryhmänsä joka on täynnä hauskoja lapsuusmuistoja kyseisen kirjan lukemisesta, kannattaa katsella kommentteja. Ryhmässä muuan kommentoija toteaa mm. näin:

"Tämä kirja on vaikuttanut, joo - mehevimmät painajaiset ja yksi helkkarin kauhujen kesä jonain 8-vuotiaana. Muistan kun lainattiin tää kesäloman alkuun silloisen lapsuudenkaverin kanssa kirjastosta ja selattiin niiden mummolla parhaita paloja lävitte. Sitten mentiin meille. Oli iltapäivä, mutta sellainen suurimmaksi osaksi maan alla oleva alakerta, heti oven avatessa vastassa hämärä eteiskäytävä mikä johti vielä hämärämpään takkahuoneeseen. Oltiin molemmat hermostuneessa tilassa. Se kesä meni funtsien ennen nukkumaanmenoa, onko parempi olla unessa ennen keskiyötä vai valveilla, siltä varalta että vampyyrit yrittää syödä."

Sen verran mitä muualta netistä luin, tuntuu olleen melko yleinen ilmiö että lukijoiden äidit ovat takavarikoineet kirjan tai ehdottoman ankarasti kieltäneet sitä lainaamasta. Itsekin kuulun tähän joukkoon sillä muistan saaneeni äidiltäni saarnan hänen löytäneen kirjan lainapinostani ja tunteneeni saarnan johdosta häpeää. Ja ymmärrän, kirjan kansi on karmea. 
  
Tuolloin lehdistössä käsiteltiin nykyistä huomattavasti enemmän erilaisia saatananpalvontakertomuksia, ilmapiiri taisi muutamien vuosien aikana olla lähellä hysteeristä kaikkea yliluonnolliseen vivahtavaa kohtaan. Nuorisoevankelista Riku Rinne sai paljon palstatilaa puhuessaan oman näkemyksensä mukaisesta valon ja pimeän taistelusta ja nettipalstoilla jopa viitataan siihen että Noidan käsikirjojen katoaminen monista kirjastoista, johtui siitä että hän olisi niitä käynyt oman käden oikeudella tuhoamassa. En tiedä väitteen paikkaansapitävyydestä sen enempää kuin mitä olen lukenut mutta totta on että hän nosti juuri Noidan käsikirjan esimerkiksi kirjallisuudesta jota ei tulisi päästää lasten käsiin. Tämä luonnollisesti lisäsi kirjan ympärillä käytävää kohua ja, lasten mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Yleissävy kaikissa kommenteissa mitä olen kirjasta lukenut onkin positiivinen ja se tuntuu tarjonneen monille jännitystä jota muistellaan lämmöllä.

Itseltäni on vähän mennyt maku kummitusjuttuihin. Ei edes sen takia ettenkö niihin uskoisi vaan
 siksi että ne eivät vain minusta ole enää kummallisia. Kummitusjutuissa ihmisiä kiehtoo
tuntematon ja selittämättömät ilmiöt mutta jos jonkin asian onnistuu selittämään (ainakin itselleen)
 silloinhan se kadottaa mystisyytensä ja muuttuu tavanomaiseksi. Tämä on viittaus huuhaapuoleeni
 jonka tämän kommentin jälkeen pidän ihan yhtä piilossa kuin muutenkin ja koetan teidän
 lukijoiden takia keskittyä ainakin muutamassa kirjoituksessa pohtimaan tämän kirjan
 joitakin tunnetuimpia kummittelujuttuja.

Toivoisin muuten muutamia kommentteja jos aihe vain kiinnostaa. Minulta on blogi-innostus
 hiukan kadoksissa ja motivoisi tietää että tämä kirja on muillekin tuttu ja ehkä sen tarinoita
haluttaisiin verestää?  Miten on? Olenko ainoa jolle tämä kirja herätti ylijänniä muistoja
 80-90-lukujen tienoilta?

Syksyn synkät tarinat 3.

Tänään kirjoitan vanhasta ja murheellisesta suomalaisesta tarinasta.

Tarina sijoittuu 1700-luvun Taivassaloon, ajalle jolloin suomi kuului
 Ruotsin vallan alle. Ruotsi uudisti lakejaan vuonna 1734 ja sitä ennen
melko tavanomaiset serkusavioliitot tulivat laittomiksi myös Suomessa.

Liitto serkusten kesken 1700-luvulla oli kuitenkin edelleen
 mahdollinen mikäli sitä varten anottiin lupa kuninkaalta. Näin tehtiin
toisinaan sillä serkusliittojen kautta suvun omaisuus pysyi
 perheen parissa eikä mennyt vieraalle.

 "Rahvaan" parissa anomuksen yleensä kirjoitti pappi tai muu
virkamies jotta kieliasu ja sopiva puhuttelu tulisivat oikein. Viralliset kirjeet
tuli kirjoittaa luonnollisesti Ruotsiksi ja oikeanlaisella kieliopilla.

Tuona aikana tapahtui kertomuksen mukaan Taivassalossa merkillinen
 tapahtumasarja.Tapahtumasta kirjoitettiin 1920-luvulla dramaattinen
 ja romantisoitu kertomus jonka muistiinmerkitsi kirjanpainaja
 Otto Anders joka aloittaa selontekonsa näin:

"Kerran matkustaessani Taivassalossa, tuossa luonnonkauniissa, maisemistaan

tunnetussa kauniissa kylässä, hämmästyin nähdessäni kauniin sileän kallion

aivan tien vieressä. Kalliolla, tien toisella puolella oli kolme rinnakkaista korkeaa 

pystypuuta. 

Kysäisin kyytipojaltani mikäs muistomerkki olikaan kyseessä?

Kyytipoikani ilme muuttui välittömästi merkillisen alakuloiseksi

ja hän käänsi päänsä poispäin minusta virkkoen;

"Ettekö tiedä

miten hirveä murha tälla 
 paikalla on tapahtunut?"

Vastasin arvellen: "Kenties olen jotain kuullut, mutta 

kertoisitko vielä sinä minulle mietteesi tapahtuneesta?"

Ajuripoika hymähti; "Mietteeni 
ovat vain tyhmän 

talonpojan, mitäs niistä!"

"Hienoa että olet nöyrä, kaunis poikaseni. Mutta usko

pois että monesti talonpojan suusta lähtevät viisaammat

ajatukset ja mietteet kuin herrasmiehen?" Totesin.

Ajuripoika oli mielissään sanoistani.

 "Tuskinpa... Tai kukaties mutta..."

Tuolloin ajattelin että kyyditsijäni taisikin olla

viisaampi tavallisia kyytipoikia. Kerroin että

toivoin kuulevani tuon tarinan, jonka jo kauhukseni

tunsin, kyläläisen omilta huulilta.

Ja näin kertoi poika:

Kallio jolla nyt olemme on nimeltään Kyynelten kallio.

 Tätä kalliota ei ole suotta niin nimitetty vaan täydellisestä syystä.
Vielä nykyäänkin onnetomat tulevat tänne kyyneliään vuodattamaan.

Aikana kun rakas maamme Suomi oli vielä Ruotsin kuninkaan hallittavana.
Tuolloin oli täällä Taivassalossa kaksi talollista jotka olivat myös veljekset.

 Paastolan Erkki ja Uurnan Matti.

Veljekset rakastivat toisiaan ja olivat hyvissä väleissä kuten kuuluukin.

Nämä hyvät välit periytyivät veljesten lapsiin, tässä tapauksessa valitettavasti
sillä tuolloin avioliitto serkkujen välillä ei ollut ainoastaan ankarasti kielletty
 vaan myös kuolemanrangaistuksella rankaistavaa.

Erkillä, vanhemmalla veljellä oli yksi ainoa poika Heikki.

Uljas ja komea oli Heikki jo lapsena. Kaikissa leikeissä ja urheilussa
vei hän sankarivoiton. Nuorukaisena hän oli vielä komeampi kuin lapsena
ja luonnollisesti kaikki kylän tytöt mielistyivät Heikkiin ja pojat
häntä laajasti kadehtivat.

Nuoremman veljen Uurnan Matin ainoa tytär oli nimeltään Liisa.

 Liisa taas varreltaan ja muodoltaan löi kaikki kylän naiset laudalta
saaden jok'ikisen nuoren miehen suosion ja vastaavasti kylän tyttöjen
 kademielen päälleen. Myös muuan Pihloisten Yrjo tavoitteli Liisan suosiota.

 Turhaan, Liisa ei ollut kiinnostunut sillä päivä päivältä oli noussut serkusten
Liisan ja Heikin rakkaus toisiaan kohtaan yhä suuremmaksi. Jo lapsuuden
 leikeissä oli pari nähnyt toisensa tulevina miehenä ja vaimona vaikka
eivät koko asiasta mitään ymmärtäneet ja nyt lapsuuden leikeistä
 oli tulossa totta.

Vanhemmat jotka huomasivat puuttua asiaan kenties nyt jo hieman myöhässä,
koettivat erottaa rakastavaiset. Vanhempi veli lähetti poikansa Heikin kauas
 Iniön kareille kalastamaan silakkaa ja nuorempi veli laittoin tyttärensä
lammaspaimenen huonoon asemaan. Näin veljekset arvelivat lastensa
 rakkauden hiipuvan.

Mutta rakkaus, rakkaus joka hyvin useasti rikkoo lain
ja asetukset ja tulee voittajaksi näytti nytkin voimansa
ja Heikki ja Liisa tapasivat toisiaan salaa vanhempien
sitä voimatta estää.

Tapailusta tietämätön kyläläispoika Yrjo joka jo mainittiinkin
esitti tässä vaiheessa Liisalle kosintansa. Liisa kieltäytyi vaikka
naimakauppa olisi ollut kovasti myös Liisan vanhempien mieleen.

 Liisa totesi murheellisena että avioliitto ei voisi tulla
kyseeseen sillä hän ei voisi koskaan rakastaa
ketään muuta kuin Heikkiä.

"Etkö siis tiedä, tyttöparka, että sellaista liittoa ei 
ainoastaan kielletä vaan kovasti rankaistaan?"

Totesi surumielisesti Liisan isä johon Liisa vastasi:

 "Tiedän kyllä isä enkä välitä. Rakastan Heikkiä ja
 ellen häntä saa en totisesti mene koskaan naimisiin. 
Eikä raamatussakaan kielletä rakastavaisilta toisiaan. 

Rakastan Heikkiä kuolemaani saakka ja kuoltuamme taas 
saamme rakastaa toisiamme taivaassa. Mutta kuule isä, 
kuningastamme sanotaan armolliseksi ja hyväksi joten
 lähetetään hänelle anomuskirjelmä avioliitosta, sanotaan 
hänen hyväksyvän serkusliitot mieluusti."

Niinpä Heikki jonka komeiden kasvojen alta löytyi myös älykkyyttä,
kirjoitti anomuskirjeen kuninkaalle ruotsinkielellä jota hän myös hyvin
puhui vaikkakaan ei aivan yhtä hyvin kirjoittanut. 

Hieman murhemielellä kirje lähetettiin sillä yhteistuumin 

Heikki sekä Liisan isä arvelivat että kirje ei ehkä koskaan

 pääsisi kuninkaan käsiin saakka; näin kävikin. 

Kirje palasi pian takaisin kieltävällä päätöksellä. Totuus oli että
kirje ei ollut kuningasta itseään milloinkaan nähnyt,  kuninkaan virkailija
oli silmäillyt anomuksen läpi, nauranut sen kirjoitusvirheille ja lähettänyt
 kirjeen takaisin. Hän ei moista tekelettä itselleen kuninkaalle esittäisi. 

Näin avoliitolle ei milloinkaan saatu kruunun siunausta.

Masentava vastaus mustensi pariskunnan mielen. Suruissaan he vaelsivat rippi-isänsä
luokse pyytämään neuvoa joka puolestaan varoitti paria ankarasti muistuttaen mikä hirveä
 rangaistus seuraa Ruotsin lakien rikkojaa. Hän kehoitti paria välttelemään toisiaan ja
unohtamaan moiset hupsutukset. Pahoilla mielin Heikki ja Liisa lähtivät,
käsikädessä pohtimaan tilannettaan Heikin todeten:

"Korkea on tosiaan esivalta ja arvossa on pappia pidettävä, 
vaan tiedän minä suuremmankin esivallan, herrain herran, 
Jumalan jonka silmissä Ruotsin laki on vain multa ja tomu. 

Raamatussa ei ole ainoatakaan kohtaa jossa liitto serkusten 
välillä olisi kielletty, sen täytyy olla vain ihmisjuonia."

Liisä puristi heikin kättä huudahtaen:

"On, on! Sen on oltava niin Heikki! 

Minkä on nyt Jumala itse selvästi meissä
 yhdistänyt ei sitä ihminen toisistaan erottako!" 

Niin pari aloitti yhteiselämän. Onnellisen, niin onnellisen. 

Kauniin kesän ja viileän syksyn jälkeen seurasi kova
 pakkastalvi ja tuolloin Liisa huomasi tulevansa pian
äidiksi joka luonnollista on.

Tuossa vaiheessa koko kylä tiesi serkusten salaliitosta ja
he sen hyväksyivät. Pari oli niin onnellinen keskenään ja
kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. 

Vaan niin kuin linnun lähellä on kissa,
 joen pohjalla sammakko
ja kukkain alla käärme,
oli myös olemassa jokin,
ihmissielun kukoistusta estävä peto,

kosto.

Liisan onneton kosija Yrjö.

 Ennen niin puhdas ja rehellinen nuori mies oli nyt
 mustasukkaisuuden kourissa kostonhimosta seonnut ja pohti vain tapoja lopettaa
 parin onni ja ilo. Kostoa, vain kostoa, sitä tahtoi Yrjo, kaiken muun hän unohti ja
 kaikki muu menetti merkityksensä.

Kuultuaan Liisan ja Heikin lapsen syntyneen,
potran pojan, sekosi hän hulluudessaan ja juoksi kruununmiehien luokse
ilmoittamaan lakien rikkomisesta. Ja kun virallinen ilmoitus oli nyt tehty,
 oli se pakko käsitellä vaikka pariskunta olikin kylällä jo hyväksytty.

Pieni perhe kutsuttiin kruunun kuultavaksi ja tunnustus tuli auliisti.

 Kerrottiin että kuninkaalta oli anottu lupaa mutta kun sitä ei ollut
 tullut olivat he päätelleet että koska raamattu ei serkusliittoa
kiellä, ei siihen liene oikeutta ruotsinmaallakaan.

Tuomari kysyi uudelleen tunnustiko pari nyt todella että laiton liitto oli
 todella solmittu, antaen parille vielä tilaisuuden peruuttaa sanansa. 

Tuomari nimittäin oli nuori mies, vasta virkansa saanut jolla oli köyhä äiti ja
 naimaton sisar itsensä lisäksi elätettävänä. Hänellä ei ollut varaa rikkoa lakeja
 vastaan. Vaan raskas oli hänen sydämensä sillä hän tiesi miten oli pakko
 menetellä. Mieluiten hän olisi vapauttanut molemmat kanteenalaiset, vaikka
jättänyt virkansakin sillä sydämessään tuomari ei voinut kahta nuorta tuomita
 joiden ainoa rikos oli rakkaus toisiaan kohtaan.

Mutta valallaan hän oli vannonut
 noudattavansa lakia eikä virkaa
hänellä ollut varaa menettää.

Tuomari kutsui oikeuden koolle ja antoi,
vapisevin sanoin, kerrotaan,
päätöksensä:

"Koska Heikki Erkinpoika Paastola ja Liisa Matintytär Uurna ovat tunnustaneet sen 

rikoksen josta Yrjö Kyöstinpoika Pihloisista on heitä syyttänyt, katsoo laki kanteen-

alaiset syyllisiksi. Oikeuden edusmiehenä katson syytetyt rikollisiksi ja tuomitsen 

heidät rikoskaaren luvusta heidät rangaistukseen. 

Paastolan Heikki totuudenmukaisena viettelijänä on  
menettävä pään ja oikean käden jonka jälkeen ruumis jätetään hautaamatta

taivaan linnuille ravinnoksi. Uurnan Liisa taas, vietelty, on katsova sulhasensa

mestauksen ja on sitten lopettava henkensä polttolavalla. Lapsi jonka serkut ovat

tehneet on pikaisesti menettävä lyhyen elämänsä hukutettamalla kiehuvaan veteen. 

Tämä lain puustaavi on näin päättänyt eikä sitä kumota sovi."
 

Liisa kuullessaan lapsensa kohtalon huusi kiroten tuomaria ja

Heikki taas selkänsä suoristaen anoi armoa sitä saamatta

vannoen kuitenkin:

"Koska meidän pieni poikamme on menettävä

viattoman henkensä, mitä meillä on tekemistä

tässä maailmassa? 

Mieluusti seuraamme rakasta

lastamme tuonelaan jossa ylituomari, hän paljon

maallisia tuomareita viisaampi on meitä kohtaamassa

kuljettaen meidät taivaaseen ikuiseen iloon."

Mestauspäivä tuli pilvisenä ja mustana.

Välillä synkät pilvet olivat verisenpunaisen ukonleimauksen kirkastamat,
välillä taas putosi rankkasade. Väkeä ei toki puuttunut tältä mestauspaikalta.

Uteliaisuus ja koko hirveä tapaus toi jokaisen tuota kauheaa näytelmää katselemaan.

Katselijoiden joukossa oli myös Yrjö.

Nähdessään Heikin ja Liisan hitaasti kävelevän kohti mestauspaikkaa
 pappi välissään, kauhistui Yrjö. Katumus ja tuska raatelivat nyt hänen sisintään.

Kuolemaan tuomitut olivat juhlavaatteissaan. Liisa loisti kuin morsiamena.

Papin poistuttua pari lauloi yhdessä virren jonka jälkeen erotti mestaaja
 parin toisistaan. Pari ehti vielä suudella toisiaan, viimeisen kerran ja
 kulkivat kumpikin paikalleen. Heikki pyövelin pölkylle ja Liisa roviolle
jota jo viritettiin.

Kertalyönnistä putosi Heikin komea pää.

Vaan Liisan tuskat kestivät kauemmin.

 Roviolla savun joukosta kuultiin Liisan huutavan sanoja
 uskollisen rakkauden palkkiosta taivaassa.

Vaan nyt henkensä tuskissa kärsivä ja seonnut Yrjö juoksenteli ympäri
  roviota yleisön ja Liisan välissä itseään raastaen jolloin Liisa, jo kovasti
kärsien antoi Yrjölle lohdutussanoja ja anteeksiannon ennen kuin
tuupertui savun pilvestä ja kuoli pois.

Ja tämä oli näiden kahden kihlatun serkuksen loppu.

Ehkä kuitenkin valitettavampi lopuista oli Yrjön.

Omatunnon vaivoista joutui hän täydelliseen kurjuuteen

kaikkien ihmisten kammoksi ja kauhistukseksi ottaen 

lopulta oman henkensä.

Kaikille pettureille olkoon se varoitukseksi.

Suloisemmissa muistoissa elävät nyt
 Liisa ja Heikki sekä heidän kaunis poikansa.

Vielä tänä päivänä on Taivassaolon nuorilla
tapana koristaa tätä kalliota lehdillä ja kukkasilla.

Milloin pidetään täällä leikkimielisiä juhliakin tai milloin kaksi kihlattua

nuorta kutsuu toverinsa tänne ylistämään tuota uskollista ja vakavaa rakkautta
joka voittaen kaikki ihmisjuonet, pysyy hamaan kuolemaan asti
 jalona, kirkkaana ja loistavana.

Syksyn synkät tarinat 2.

Kekri, halloween, pyhäinpäivä, samhain...

Vietitpä niistä mitä tahansa tai et mitään, niiden kunniaksi
jatkuvat nyt edelleen nämä syksyn synkät kertomukset
 tositarinoilla. Tämänkertanen tapahtuu ruotsissa 1880-luvulla.

*

Anna Monsintytär oli ruotsalainen nainut nainen.

Hän asui omassa mökissään miehensä Nils Nilsinpojan kanssa

ja pari sai kolme lasta. Noista kolmesta lapsesta vain yksi

selvisi. Pieni poika nimeltä Per.

 Anna

Perhe asui Skoonen itärannikolla pienessä kylässä ja

eli oletettavasti aivan normaalielämää. Varjonsa arkeen

heitti kuitenkin se että Nils ei ollutkaan niin vakavarainen

kuin oli antanut ymmärtää ennen avioliittoa. Luotot ja lainat

 joista aina kylläkin selvittiin, kuormittivat Annaa joka perheenäitinä

joutui hoitamaan ruokapuolen ja vaatetuksen parhaansa mukaan.

Kun epäluotettavahkoksi paljastunut, Annaa 13-vuotta vanhempi mies

 vielä sairastui tuberkuloosiin ja yski kaiket yöt läpeensä, joutui Anna

muuttamaan pois aviovuoteesta. Voitte kuvitella että tuohon

aikaan ylimääräisiä sänkyjä ei taiottu tyhjästä varsinkaan

velkaisessa kodissä eikä rottia vilistelevällä ja vetoisalla

lattialla nukkuminen innostanut. Niin Anna siirtyi nukkumaan 

keittiön sivupenkille lähelle poikansa sänkyä. 

Ja tuosta alkoi ikävä insestinen suhde äidin ja pojan

välillä Per-pojan ollessa 15-vuotias. Sairasta suhdetta

ei tarvinnut kauaa piilotella aviomieheltä tämän kuollessa

tuberkuloosiin 55-vuotiaana. 

Äiti ja poika siirtyivät nukkumaan

samaan sänkyyn ja vuosien kuluessa kylällä ihmiset saivat

asiasta vihiä. Alkoi kiertää juoruja talon synnillisestä menosta

josta lannistumattomana pari totesi että Anna-äidin pimeänpelon

takia, oli pojan nukuttava lähellä äitiään.

 Poika. Per.

Eräänä päivänä tuttu kylänmies kulki Annan ja Per-pojan mökin

ohi vaihtaen Perin kanssa muutaman sanan. Puhemies totesi 

että kylältä löytyi, noin muuten, eräs nimismies Jonas Ålsson

jolla oli kaunis naimaikäinen 21-vuotias tytär Hannah joka 

saattaisi olla naimattomalle Perille mainio puoliso.

Kun Annan korviin kiirivät nämä nuoren parin naittamis-

mietteet oli hän ristiriitaisten tunteiden vallassa. Hannahin 

kautta taloon tulisi vihdoin rahaa sillä nimismiehen tyttärellä

olisivat hyvät myötäjäiset. Mutta mikäli monella tapaa rakas

poika menisi naimisiin, no, Anna ei tahtonut jakaa poikansa

suosiota ja huomiota parikymppisen tyttösen kanssa.

Asiaa pohdittiin ja saatuaan pojalta lupauksen siitä että

Per ei ikinä jakaisi aviovuodetta Hannahin kanssa,

voisi tämä mennä naimisiin. Näin tapahtuikin vuonna 1888.

Mutta miten voisikaan avioelämä alkaa noin erikoisissa

olosuhteissa? Hannah ei toden totta saanut uutta miestään

yhteiseen sänkyyn vaikka mitä olisi tehnyt ja muutenkin 

uusi anoppi tuntui aivan kummalliselta. 

Hannah keräsi kimpsunsa ja 

kampsunsa ja painui vanhempiensa luokse.

Vaan mieheltään karannut nainut tytär ei ollut nimismiehelle

mieleen ja tämä passitti tyttärensä pikapikaa takaisin

uuteen aviokotiinsa kylmän miehen ja pelottavan anopin luo.

 Pian Hannah tajusi mitä oli meneillään äidin ja pojan välillä.

Hän avoimesti syytti paria insestistä ja tuona päivänä

äiti-Anna tajusi että Hannahista olisi päästävä eroon.

Hannah

Anna kehitteli päässään suoraviivaisen suunnitelman

josta kertoi pojalleen. Perin tuli lyödä vaimoaan päähän

halolla jonka jälkeen Anna kuristaisi Hannahin paljain käsin.

 Yöllä Hannahin ollessa jo nukkumassa näin tehtiinkin.

Lavastaakseen murhan onnettomuudeksi, he heittivät

Hannahin ruumiin alas portaista ja ja kertoivat poliisille

Hannahin itse pudonneen alas taittaen niskansa. Vaan

murhalla olivat lyhyet jäljet ja pian selvisi että nuori vaimo

oli murhattu. Koska todennäköisiä murhaajia oli vain kaksi,

vangittiin Anna ja Per.

Oikeudenkäynti oli ristiriitainen. Ensin Per tunnusti

murhan Annan kieltäessä osanottonsa. Sitten Anna

jo tunnustikin murhan ja totesi ettei pojalla ollut siinä

osaa eikä arpaa. Per taas kielteli ja totesi että murhan oli

suorittanut hän ja vain hän. Anna taas kielteli ja totesi 

että ei, kyllä hän, pojan äiti oli kaiken toteuttanut.

Lopulta tultiin tulokseen että Per, kylänmiesten keskuudessa

mukavana, joskin yksinkertaisena tapauksena tunnettuna, 

ei ollut pääsyyllinen vaan että murhan varsinainen toteuttaja 

oli todellakin Anna.

Sekä Per että Anna tuomittiin kuolemaan.

Erityisesti Annan rikoksia pidettiin hyvin pahoina ja hänet

asetettiin odottamaan teloitustaan selliin jonka seinissä olivat 

peräti kolminkertaiset kalterit. Jonkin ajan kuluttua Per-pojan

tuomio muutettiin eläinkautiseksi mutta Annan tuomio säilyi

ennallaan joka tuntui Annasta hyvin väärältä. 

Tuomion muuttamisesta

ansio kuului parin kotikyläläisille, peräti 60 kyläläista anoi 

kruunua säilyttämään Perin hengen sillä "varmasti kaikki 

juonittelu oli pahasta Anna-äidistä lähtöisin!"

Lopulta koitti elokuun 8 päivä vuonna 1890

joka oli tuomion täyteenpanopäivä.

Mestaaja nimeltä A.G Dahlman oli työssään

ensikertalainen. Ja hermostunut.

Vankilan pihalle oli kerääntynyt peräti seitsemänkymmenen

ihmisen joukkio seuraamaan Annan teloitusta. 

Hämmästyttävää kyllä tapahtumasta on säilynyt valokuva.

Valokuvausta ei oltu sallittu joten sitä ei aikanaan voitu 

julkaista sellaisenaan vaan valokuvasta piti teettää piirros 

joka julkaistiin lehdissä valokuvan sijasta.

Katselijat kuvasivat näkemäänsä näin:

"Hän on pukeutunut valkeaan asuun... Kuin kutsuille.

Suuret, kirkkaat silmänsä välkähtelevät ahdistuneena..."

"Voin aivan aistia, nähdä, tuon, vain 48-vuotiaan

vaimon kauneuden, ja kuitenkin hän oli jo siinä

vaiheessa, ennen teloitusta kuin puoliksi kuollut..."

Autenttinen kuva joka otettiin hetkeä ennen teloitusta

Pappi kulki Annan kanssa mestauspaikalle puhuen 

tälle rauhoittavasti lakkaamattomana virtana. Teloittajan

assistentti astui esiin, otti valkean siteen ja sitoi Annan

silmät. Nyyhkien Anna polvistui autettuna maahan ja asetti

päänsä mestaustukille. Ja sitten tuli isku. 

Paikalla ollut katselija kuvaa tapahtumaa näin:

*

"Niin Anna Monsintyttären vasemmalla puolella seisoi

teloittaja Dahlman puolikuunmuotoisen kirveensä kanssa.

Kun teloittaja iski kirveellään naista, nosti Anna Monsintytär 

päänsä huutaen ja kirkui voimakkaasti ääneen kuin lapsi. 

Huomattiin heti että kirves osui väärin, ei kaulaan vaan läpi 

takaraivon alaosan, läpi leukaluun ja läpi suun. 

Teloittajan apulainen painoi nopeasti naisen pään alas pölkylle ja 

naisen yhä äännellessä teki kirves tehtävänsä. Kirveen pehmeä suhina

ilmassa ja jo pää kieri hiekassa suoraan katselijoiden jalkoihin.

Muuan lääketieteen oppilas nosti naisen pään ja huomasi silmien

yhä kimaltelevan kuin elävällä sekä hän huomasi myös miten 

pahaa jälkea oli ensin väärin osunut kirves tehnyt viedessään

mukanaan osan naisen leukaa ja kieltä."

*

Annan poika Per kärsi tuomiostaan 23 vuotta jonka

 jälkeen hänet vapautettiin työskentelemään kirjansitojana,

ammatissa jonka oli oppinut vankila-aikoinaan.

Hän kuoli viisi vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.

 Anna taas oli viimeinen nainen joka teloitettiin Ruotsissa.

Teloituksen jälkeen hänen kasvoistaan tehtin kuvaava kuolinnaamio

 josta näkee selvästi millaista jälkeä saa aikaan mestaaja joka

tekee työtään ensimmäistä kertaa.