Pieni löytö

Eräänä päivänä arkisen raadannan keskellä muuan perhe koki suuren menetyksen jota edelsi pitkä ja vanhemmille äärettömän tuskallinen aika.

Rakastettu lapsi oli ollut huonovointinen jo hyvin kauan. Sairauden tultua ilmi, tehtiin paniikinomaisesti kaikki voitavissa oleva. Hoitoja testattiin toinen toisensa jälkeen mutta mikään ei auttanut.

Kauheaa oli miten tyttären keho ei enää pitkään aikaan ollut ottanut vastaan ruokaa vaan lapsi kuihtui kuihtumistaan. Mikään tarjottu ei enää ravinnut lasta, kaikki oli turhaa.
Kuukautta ennen lapsen kolmivuotispäivää, voimat loppuivat.

Elämästä erkaantunut puettiin kuin prinsessa.

Valkeaan, tärkättyyn pellavaan, sileään satiiniin. Käsintehtyyn, tarkkaan pitsiin. Hänen rinnalleen punotuttiin tuoreista kukista kesältä tuoksuva seppele. Hänen hiuksiinsa pujoteltiin pieniä, violetteja sinietelänherneiden kukkia. Pieni keho upotettiin kalliiden, raikkaiden eukalyptuslehtien lomaan joiden joukkoon siroteltiin vaaleanpunaisia ruusunnuppuja. Sormien väliin pujotettiin suuri, purppurainen kukka. Kehon ympärille aseteltiin valkeiden harsojen kukostuksia. Lopulta hautausurakoitsijalta tilattiin valikoiman kaunein pieni kuparinpunertava pronssiarkku, solakoilla hopeakirjailuilla koristetuin lyijyikkunoin somistettu viimeinen maja.

Äiti istui hiljaa lapsensa ääressä koko päivän ja seuraavankin päivän ja vielä kolmannen päivän kunnes joku huolehti hänet levolle.

Rakkaat ja sukulaiset, naapurit ja läheiset kutsuttiin pienen neidon viimeisiin juhliin.

Kauhun keskellä oli ollut pakko valmistella tapausta, keksitaikinaan oli tippunut kyyneliä, saattoväen maljaan surua.

Lokakuisessa iltapäivässä sanottiin kauniita sanoja. Käsiteltiin vaikeita tunteita. Tunnettiin että tästä ei enää voisi päästä yli. Joukko ihmisiä yhdessä, saattamassa toista pois.

Miten voisi luovuttaa niin pienen sinne minne ei itsekään vielä ole mennyt? Kuka huolehtisi hänestä nyt?

Miten se elämä joka oli juuri ollut, ei enää ollutkaan?


Kun muuta ei ollut, oli mentävä eteenpäin. Elämä jatkui. Aamupala kerrallaan ja kesä kerrallaan ja uudenvuodenjuhlat kerrallaan ja näin aika kului.

Aikanaan pikkuneidin vanhempien tie vei sinne minne tyttären tie oli vienyt aiemmin. Perhe sai sijan vehreästä kirkkomaasta toistensa vierestä, puiden varjoisasta katveesta ja rauhasta.

Ja aikaa kului edelleen.

...140 vuotta.

Jolloin eräs päätti laajentaa kaunista pihaansa kutsuen paikalle työmiehiä. Silloin autotallin laajennustöissä löytyi riipaiseva löytö, pienokaisen hauta.

Hätkähdyttävä. Pelottava ja ahdistavakin löytö, muisto lapsesta jota kukaan ei ollut ajatellut ikuisuuksiin.

"Olen itsekin äiti," totesi kodin omistaja, "Tuntuu.. Käsittämättömän surulliselta miten hänet oli unohdettu.
 Ja jätetty jälkeen."

 San Fransiscossa vuonna 1876 puistoiselle hautausmaalle vanhempiensa viereen haudattu lapsi oli unohdettu yksin uuden asuinalueen asfaltin alle kun 2000-luvulla tapahtuneissa uudistustöissä vanha hautausmaa ja sen 26.000 asukasta oli siirretty toiseen paikkaan.

Pienen lapsen lasi-ikkunainen, kaunis arkku ja arkun sisällä makaava täydellisesti säilynyt pieni tyttö liikuttivat monia.

Tuhansien työtuntien jälkeen, paikallisten historiaharrastajien ansiosta tytön henkilöllisyys selvisi asian varmennuttua harrastelijoiden selvitettyä menehtyneen sukupuuta nykypäivään saakka. Haudassa lepäävä nuori neiti oli nimeltään Edith Cook ja hänen elossa oleva sukulaisensa, 82-vuotiaan Peterin antaman verinäytteen perusteella henkilöllisyys todennettiin varmasti.

Edith haudattiin uudelleen vasta kaksi päivää sitten, lähelle hänen vanhempiensa oletettua hautapaikkaa.

Kiinnostava kuriositeetti ja huomioitavaa ovat pienen Edithin viimeisen lepopaikan päällä rakennetussa talossa asuneen omistajan kommentit.

"Ainakin kahdesti, kolmesti, minä ja mieheni olemme kuulleet... Tämä tuntuu typerältä... Mutta niin monta kertaa olemme kuulleet miten eteiskäytävää pitkin ovat kuuluneet selvät ja vahvat lapsen juoksuaskeleet. Keskustelimme kuulemastamme usein! 

Kun (Edith) löytyi, emme olleet uskoa asiaa.

Mutta jopa rakennusmiehet ovat nyt kuulleet askeleet! 

He ovat keskeyttäneet työnsä ja menneet äänten perusteella etsimään sisään ujuttautunutta lasta jotta tämä ei vahingoittuisi rakennustyömaalla. Mitään lasta ei koskaan ole löytynyt!

Eikä koskaan löydykään. 

Uskon että kyseessä on Edith."

              Edith lasiarkussaan

Syksyn synkät tarinat 6.

Muutama vuosi sitten ostin kirjan jonka olin halunnut lukea jo pitkään.

Nyt jälleen se sopi syksyyn ja mielialaani joten poimin sen hyllystäni luettavakseni ja ajattelin jakaa tänne lyhyen palan kun sen sisältö on vielä tuoreena mielessäni. Sitäpaitsi johan viime kirjoituksesta on vuosi...

Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska kertoo kaunistelematonta faktaa esivanhempiemme kokemasta ajasta 1690-luvulla jolloin halla ja sateet tuhosivat sadon kahtena peräkkäisenä vuotena.

Katastrofaalisen sään syynä oli jo kauan vallinnut "pikku jääkausi" kuten myös samoihin aikoihin eri puolilla maailmaa tapahtuneet tulivuorenpurkaukset joista aiheutuneet päästöt heijastivat suuren osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen.

Kahden vuoden ajan talvet olivat ennennäkemättömän pitkät ja kesät kaatosateiset sekä hyiset. Viljaa ja viljelyskasveja ei ollut, karja tapettiin syötäväksi. Riistaa ei piisannut kuin harvoille ja kalaa ei riittänyt edes rannikkoseuduilla sillä saaliit olivat historiallisen pieniä. Vilja-apua ei tullut mistään sillä sekä Ruotsissa että Virossa kato oli lähes yhtä paha.

Ravinnon korvikkeita oli;  käytettiin olkia, pettua, suovehkaa ja sammalta. Listan aineksista suovehka on myrkyllinen, sammal aiheutti monia ongelmia, petun ja olkien käyttö lopulta puhkoi niitä käyttävän suoliston rikki josta aiheutui voimakas verinen ripuli joka lopulta tappoi.

Suomalaiset olivat oman onnensa nojassa. Ruoka loppui. Kaikki loppui.

Ei ollut enää mitään.

Tasapainoinen elämänmeno jossa kaikki oli ollut melko hyvin muuttui nopeasti.  Sopusointuinen kyläarki muuttui kyräilevästä vihamieliseksi. Jokainen oli potentiaalinen varas ja murhaaja, kehenkään ei voinut luottaa. Lempeimpinäkin tunnetut ihmiset muuttuivat hirviöiksi nälästä ollen valmiina hirmutöihin leipäpalan tai piimätipan takia.

Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja tilansa, pihat autioituivat, tiet ruuhkautuivat. Ihmismassat vaelsivat kylästä toiseen kerjuulla ruokapalojen perässä mutta ruokaa ei ollut joten vaeltajat mukaanlukien yksittäiset lapset joiden vanhemmat olivat kuolleet, menehtyivät sijoilleen teiden varsille.

Elossa olevilla ei ollut voimaa hoitaa hautauksia joten ruumiita oli kaikkialla.

Kuolema ja arki limittyivät yhteen koko suomessa. Kuoleman näki ja kuoleman haistoi minne menikin.

Me olemme heidän jälkeläisiään.
Meidän äitimme ja isämme sukupolvien takaa taistelivat tuona aikana hengestään. Heidän ansiostaan olemme tänä päivänä tässä.

Tuona aikana muuan talossa asui kolmilapsinen perhe.

Perheellä oli ennen katastrofaalisia aikoja mennyt melko mukavasti. Lapsia ei ollut liikaa, oli oma pieni paikka. Pihapiirissä oli karjaa joka turvasi elantoa, kissa piti hiiret ja rotat pois varastosta, koira pyöri perheen lasten seuralaisena.

Kun kato saapui, kaikki muuttui.

Ensimmäinen vuosi ruoatta sinniteltiin. Perhe söi edellisen vuoden vanhoja jämiä. Perheen äiti Marketta jatkoi leipää akanoilla, mukaan jauhettiin jäkälää sekä olkea ja kun vielä oli jonkin verran voimia, kuori perhe pettua taikinan jatkeeksi. Olkileivän lisäksi oli vain hiukan piimää sillä lehmään ei oltu koskettu. Uskottiin edelleen että seuraava vuosi olisi parempi.

Seuraava vuosi kylvöaikoineen alkoi jäisenä. Oli selvää ettei mitään voitu sään vuoksi kylvää ja kylvettävääkään ei oikeastaan enää ollut, siemenvilja oli syöty ja apuviljaa ei oltu saatu. Päätettiin teurastaa lehmä.

Karjan syömisen on täytynyt tuntua ihmeelliseltä juhla-aterialta. Noina päivinä perheen kodissa vatsat olivat täynnä ja uupumus väistyi hetkeksi. On pysäyttävää ajatella miten perheen vanhemmat nautinnollisesti aterioidessaan varmasti samalla ymmärsivät että kyse oli, ellei viimeisestä niin ainakin eräästä viimeisimmistä aterioista milloinkaan. Kylvöjen epäonnistuttua edessä oli uusi ruoaton vuosi ja apua ei ollut tulossa. Edessä oli kuolema.

Viisihenkiseltä perheeltä ei kestänyt kauan syödä pieni karja loppuun. Sen jälkeen kauan sitten tyhjentyneissä aitoissa metsästävät kissat siliteltiin viimeisen kerran ennen kuin ne kolkattiin, veret vuodatettiin ja nyljettiin. Samaksi illaksi ja seuraavaksikin oli taas lihaa. Perheen koirasta riitti useammaksi päiväksi.

Sitten ei enää ollut mitään.

Perheen isä Paavali Tiusanen kaatui heikkona vuoteeseen eikä enää noussut ylös. Oli pimeää, pakkanen paukkoi mökin ulkopuolella ja jäätävä kylmyys jäyti luita ja hiipi kernaasti sisään tölliin. Vatsan täytteeksi oli vain lumesta sulatettua vettä.

Perheen lapset 12-vuotias Kaarle, 7-vuotias Paavali ja 6-vuotias tyttö Lastikka kyhjöttivät sanattomina tulen ääressä. Ei ollut enää mitään tehtävää.

Joskus tuona päivänä lasten vanhempien mieleen nousi ajatus. Sanoja kuiskailtiin hennosti ja hiljaa vuoteessa heikkona makaavan miehen ja hänen vaimonsa välillä lasten nojaillessa voimattomina toisiinsa töllin toisella nurkalla. Sananvaihdon loputtua äiti Marketta nousi pystyyn, kutsui vanhimman poikansa Kaarlen luokseen ja puhui hänelle sanoja.

Sanojen seurauksena 12-vuotias poika meni ja teki pyydetysti. Kaarle otti käteensä aseen, astui pikkuveljensä Paavalin luokse ja iski tätä päähän uudelleen ja uudelleen kunnes tämä kuoli.

7-vuotias Paavali riisuttiin vaatteista. Äiti Marketta avasi veitsellä poikansa ruumiin, paloitteli ja siivosi sen syötäväksi. Kovaan maahan talon taakse kaivettiin kuoppa jonne sisäelimet, suolet ja Paavalin pää haudattiin. Paavali paistettiin ruoaksi uunissa ja perhe söi.

Seitsenvuotias nälkiintynyt pikkupoika tuskin oli nyt nelihenkiseksi jääneelle perheelle pitkäksi ajaksi riittänyt ruokapala. Kammottava nälkä kalvoi taas jokaisen vatsaa.

Pieni Lastikka-tyttönen ei onnekseen ymmärtänyt miten olisi vain loogista että hän oli vanhempiensa ja veljensä seuraava ateria. Tällä kertaa tytön äiti Marketta tarttui aseeseen iskien tyttärensä kuoliaaksi. Seurasi jo tuttu teurastus, ruumis siivottiin syötäväksi ja paloiteltiin kirveellä. Pää ja suolet piilotettiin maahan ja jo samana iltana perheen pieni tytär paistui mökin uunissa.

Nälkävuosi jatkui. Lapsista ei riittänyt ravinnoksi perheen isälle vaan tämä kuoli hiljalleen pois. Äiti Marketta ja poikansa Kaarle haalivat vähäisen omaisuutensa mukaan ja jättivät kammottavien tapahtumien keskipisteeksi muuttuneen kotinsa. Alkoi kerjuumatka kohti Juukaa, lähimpää asumuskeskittymää. Tiellä oli ruumiita ja ruuhkaa, monet olivat samankaltaisella matkalla.

Kerjuumatkalla oli myös pieni, nälkiintynyt Juhani Tapanen, 10-vuotias pikkupoika jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet.

Juhani tykästyi mukavaan Markettaan ja vain hieman Juhania itseään vanhempaan poikaan Kaarleen. Matkaa päätettiin tehdä yhdessä. Pieni Juhani ei tietenkään kestänyt kauaa vaan vaaralliset seuralaiset iskivät tätä kirveellä tappaen ja paloitellen hänet. Palaset paistettiin illalla nuotiolla.

Seuraavana aamuna Juhanin palat pakattiin mukaan nyytteihin, pää ja sisäelimet jätettiin metsään. Matkaa jatkettiin. Niin matkan kulkijat kuten olosuhteetkin olivat epäinhimilliset ja hyvin pian 12-vuotias Kaarle kuoli. Näin koko perheestä ainoa selvinnyt oli Marketta.

Tuona kaoottisena aikana suomessa jolloin ihmisiä kuoli mökkeihin ja teille, kaikki energia keskittyi ruoanhakuun ja ajatuksiin ruoasta, oli silti eräitä jotka pitivät silmällä ympäristöään. Marketan lasten äkillinen katoaminen oli herättänyt huomiota. Huhut levisivät ja eskaloituivat. Niiden perusteella Marketta vangittiin tutkimuksia varten mutta hän riistäytyi vapauteen ja koetti hukuttautua. Myöhemmin hän pakeni metsään jossa ihmeen kaupalla onnistui piiloittelemaan lähes kolme kuukautta ennen uutta kiinnijoutumista.

Pielisjärven talvikäräjillä vuonna 1699 Markettaa kuulusteltiin ja hän tunnusti itkien kaiken kertoen kauheasta nälästä, talon ja kerjuupolun tapahtumista. Kauhuissaan ja vastenmielisyyden vallassa ollut virkavalta tuomitsi Marketta Pertuntyttären kuolemaan.

Kahden katovuoden aikana suomen kansasta kuoli kolmasosa. Jälkeen jäivät sitkeimmät ja onnekkaimmat, he jotka osasivat käyttää eloonjäämistaistelussaan hyödyksi kaikkia mahdollisia keinoja.

Heidän selviytymisensä oli meidän onnemme.

Jos esivanhempamme olisivat kuolleet kuten niin monet muut, emme olisi tässä. Se että istumme nyt tässä teknologiamme parissa on ollut hyvin pienestä kiinni. Kehoitan että kulutat pienen hetken miettien juuriasi.
Ja kiität.

Kumpa voisin katsoa taaksepäin, äitini äitini äitini äitini... äidin elämään... 1600-luvun lopulle...

Mitä hän teki, miten selvisi?

Syksyn synkät tarinat 5.

Kerrotaan että kauan sitten, suunnilleen vuonna 1400, eli muuan nuori nainen joka onnettomuudekseen joutui unohtamaan haaveet puolisosta, lapsista ja omasta kodista.

Hänet pakotettiin liittymään nunnaluostariin joka oli aikanaan hyvin tavallinen kohtalo kaikille niille joilla ei muuta paikkaa ollut. Myös perheiden ylimääräiset pojat saivat passituksen luostariin halusivat tai eivät. Useammin eivät sillä siveyslupaus kuului aikansa uskonveljien ja -naisten velvollisuuksiin. Suhteita vastentahtoisten nunnien ja munkkien välillä syntyi ja niin tarinamme nuori nainenkin huomasi rakastuneensa munkkiveljeen joka neidon iloksi vastasi tämän tunteisiin.

Suurten onnen hetkien jälkeen koitti kuitenkin maksun aika ja salasuhde paljastui. Neidon munkkirakastaja teloitettiin aikailematta. Naisesta tahdottiin tehdä esimerkki muille nuorille nunnille joten hänen kohtalonsa oli julmempi. Neito muurattiin elävältä samaisen nunnaluostarin ulkomuuriin. Näin kerrotaan.

Mutta siitä ongelmat vasta alkoivat.

Vuosi sitten aloittamani nostalgiseen Noidan käsikirjaan perustuva sarjani saa näin Kekripäivänä jatkoa.

Siinä missä mainittu kasarilasten muistama lukuelämys sekoitteli faktaa ja fiktiota, tahdon itse poimia joukosta tunnetuimmat tarinat joiden taustalta löytyy edes jonkin verran dokumentoitua tietoa.

Tänään vuorossa on tarina ei vähemmästä kuin maailman kuuluisimmasta kummitustalosta jonka alkujuuri lähtee aloituksen onnettomasta pariskunnasta jonka osapuolet lyhyen yhteisen ajan jälkeen päättivät tuskallisesti päivänsä.

Tarina sijoittuu Essexin Borleyn kylään jonka mailla tarinaa murhatuista rakastavaisista oli kerrottu pitkään.

Nuorena niin julmasti surmattu nunna vaelsi tarinan mukaan edelleen vanhan luostarin mailla eivätkä kyläläiset mielellään liikkuneet ulkona öisin sillä kukaan ei tahtonut tähän törmätä. Vuonna 1862 kylän kirkkoherra Henry Bull kuitenkin viittasi kintaalla lapsellisille tarinoille ja valitsi suojaisen peltoaukean uuden pappilan paikaksi. Suuri talo rakennettiin ja kirkkoherra muutti uutukaiseen rakennukseen laajan perheensä, peräti 14 lapsensa ja puolisonsa kanssa. Perhe asettui mukavasti asumaan palvelijajoukon keskelle.

Juuri palvelijat huomasivat ensimmäiset merkilliset tapahtumat.

Kun piiat aamuyön varhaisina tunteina heräsivät, oli tunnelma talossa aina poikkeuksellisen painostava. Työnteon aloittaminen tuntui normaalia vastenmielisemmältä mutta kammottavaa siitä tuli siinä vaiheessa kun piiat ensimmäisiä tehtäviään pimeässä ja hiljaisessa talossa suorittaessaan huomasivat heitä seurattavan.

Seuraaja ei ollut tuima kirkkoherra ja talon isäntä vaan näkymätön läsnäolo jonka askeleet seurasivat palvelijoita näiden aamuöisissä toimissa. Tuntematon ja kolkko seuralainen ei kuitenkaan tuntunut tekevän mitään pahaa joten ajoittaiseen ilmiöön ja lukuisiin muihin vastaaviin totuttiin siinä määrin että talonväki jäi paikalleen.

Elämä jatkui suhteellisen rauhallisena vuosia kunnes eräänä iltana pappilan pihalla kulkeneet neljä nyt jo aikuistunutta kirkkoherran tytärtä törmäsivät edellään kulkevaan hoikkaan naiseen.

Huolestuttavasti naisella vain ei ollut minkäänlaisia jalkoja vaan tämän yllä olevan nunnakaavun vyötärön alaosa muuttui läpikuultavaksi jättäen jalkojen alueen tyhjäksi. Erilaisten ilmiöiden parissa koko lapsuutensa eläneet naiset eivät jääneet tuppisuiksi vaan kutsuivat olentoa luokseen jolloin läpikuultava hahmo katosi heidän silmiensä edestä. Tulevina vuosina myös muut kirkkoherran lapset näkivät hahmon lukuisia kertoja.

Kirkkoherra itse koki aikanaan luonnollisen kuoleman. Hänen jalanjälkiään uudeksi kirkkoherraksi seurasi hänen poikansa ja tämän jälkeen kokonaan uusi kirkkoherra nimeltään Smith vuonna 1928.

Uuden kirkkoherran puoliso rouva Smith oli topakka tapaus joka päättäväisesti kävi läpi uuden kotinsa siivousharjoin ja tiskirätein. Vuosikymmenten tomut pyyhittiin pois ja kaikki käytiin lävitse tarkalla kammalla. Erään toimeliaan siivouspäivän aikana Rouva Smith törmäsi kuitenkin vastenmieliseen löytöön jolle ei löytynyt minkäänlaista selitystä. Nimittäin eräässä syrjäisessä pikkukaapissa oli siisti, ruskeaan paperiin kääritty pyöreä paketti joka sisälsi ihmiskallon, Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui sen kuuluneen nuorelle naishenkilölle.

 Kallon löytäminen käynnisti talossa ennennäkemättömien kummittelujen sarjan.

Vanhat palvelijoiden kellot alkoivat soida lakkaamatta. Merkillisintä oli että kellot oli aikoja sitten kytketty pois käytöstä eikä niissä enää ollut minkäänlaista mekaniikkaa joka soimisen olisi saanut aikaan. Kun taloa lähestyi ilta-aikaan ulkopuolelta, nähtiin miten yläkerrosten asumattomissa osissa loistivat kirkkaat valot vaikka kukaan ei ollut käynyt suljetuissa huoneissa ja ullakolla kuukausiin. Vanhat tutut näkymättömän hahmon askeleet alkoivat vainota jokaista talossa asuvaa henkilöä.

Erään kerran Rouva Smith itse näki merkillisen näyn pihamaalla, vanhanaikaiset hevosvetoiset matkustusvaunut kulkivat verkkaista vauhtia kadoten lopulta ilmaan. Elettiin kuitenkin 30-lukua eikä moisia menopelejä enää ollut kenelläkään.

Pastoripariskunta ei enää kestänyt tätä kaikkea vaan he tiedustelivat varovasti eräältä sanomalehdeltä tiesivätkö he tahoa joka tutkisi kuvattuja ilmiöitä tieteen kannalta. Lehti otti yhteyttä Englannin parapsykologiseen yhdistykseen josta pappilaan lähetettiin kokenut tutkija Harry Price.

Samantien paljastui että ilmiöiden aiheuttaja ei todellakaan nauttinut ulkopuolisen tarkkailijan saapumisesta.

Talon sisällä näkymätön käsi alkoi viskellä Pricea ja talonväkeä päin soraa, kiviä ja monenlaisia pieniä irtaimia kuten vaaseja ja kirjoja. Kaikkiin asunnon peileihin ilmestyi tuntemattomalla aineella tehtyjä kirjainyhdistelmiä. Entuudestaan tutut ilmiöt kuten palvelijoiden kellojen soiminen, askeleet ja valojen ilmaantumiset asumattomiin huoneisiin muuttuivat jatkuviksi.

Parapsykologisen yhdistyksen tutkija sai enemmän materiaalia tutkimuksiinsa kuin olisi voinut toivoa.

Ilmiöiden aiheuttaja rauhoittui asteittain vasta sitten kun tutkija oli lähtenyt kokonaan. Tämä sai pastorin rouvan epäilemään että Harry Price itse olisi ollut uusien ilmiöiden taustalla mutta ei osannut selittää miten tämä olisi ne saanut aikaan. Joka tapauksessa elämä talossa oli muuttunut kestämättömäksi joten pariskunta päätti muuttaa muualle.

Seurakunnalta kesti huomattavan pitkän aikaa ennen kuin he löysivät rakennukseen uuden asuinperheen ja lopulta muuttajat olivat talon alkuperäisten rakennuttajien lähisukulaisia. Ei liene yllätys että vanhat, tutut ilmiöt käynnistyivät jälleen täydellä voimalla. Nyt niiden uhriksi joutui erityisesti uuden pastorispariskunnan, Foysterien nuori tytär Adelaide joka muun muassa huomasi joutuvansa lukituksi omaan huoneeseensa jonka ovessa ei ollut edes avainta. Huoneesta ei päässyt pois eikä huoneeseen päässyt sisälle niin kauan kuin talossa asuva olento näin päätti.

Pastorin rouva Marianne koki myös karmaisevia hetkiä sillä eräänä aamuna rouvan maatessa sängyssään, kiskoi näkymätön jokin hänet sängystään ja paiskasi päin seinää. Tytär Adelaide oli hysteerinen sillä kahdesti "jokin" hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lopulta hän kieltäytyi kokonaan puhumasta kokemuksistaan olennon kanssa.

Pastori itse tukeutui ammattiinsa ja koetti suorittaa rakennuksen manauksen kahdesti ilman merkittäviä tuloksia onnistuen vain ärsyttämään ilmiöitä. Ensimmäisen manauskerran aikana näkymättömästä ilmestyi nyrkin kokoinen kivi joka iski pastoria raa'alla voimalla suoraan olkapäähän.

Jälleen tutkijoita saapui paikalle mutta he eivät voineet muuta kuin dokumentoida kokemansa ilmiöt.

Vuonna 1935 pariskunta muutti pois pappilasta. Oli paljastunut että pastorinrouvalla Mariannella oli ollut salasuhde tilalla asuvan vuokralaisen kanssa. Pastoriska myönsi että oli muutamaan kertaan peitellyt suhteeseen liittyviä seikkoja selittäen niiden liittyvän kummitukseen mutta vannoi että joitain valkeita valheita lukuunottamatta kaikki muut ilmiöt olivat tosia.

Väite oli uskottava sillä tässä vaiheessa ilmiöillä oli kokonaisuudessaan lukuisia todistajia.

Talossa alun perin vieraillut parapsykologisen yhdistyksen tutkija Harry Price näki tilaisuutensa tulleen. Hän etsi lehti-ilmoituksella "puolueettomia todistajia" joiden tehtävä olisi viettää aikaa pappilassa ja dokumentoida kokemansa asiat. Palkkalistoille tiukkojen henkilökohtaisten haastattelujen jälkeen pääsi kokonaista 48 henkilöä joiden oli määrä asua talossa erityisesti viikonloppuöisin.

Ryhmä dokumentoi rakennuksesta mm. radikaaleja lämpötilan vaihteluita, itsestään liikkuvia esineitä ja monia muita jo aiemmin kuvailtuja ilmiöitä.

Eräänä viikonloppuna joukko Pricen palkkaamia työntekijöitä päätti pitää spiritistisen istunnon jollaista ei talon historian aikana vielä koskaan oltu pidetty. Tuloksia työntekijöiden mukaan saatiin. He kertoivat istunnon aikana huoneeseen ilmestyneen nuoren naisen nunnapuvussa joka nimesi itsensä Marie Lairreksi.

Marie kertoi eläneensä 1700-luvun ranskalaisluostarissa oppilaana mutta saatuaan avioliittotarjouksen Englannista, hän oli lähtenyt pitkälle matkalle kohti uutta elämää. Marie kertoi pappilan paikalla olleen ennen kartanon jossa hänen sulhasensa asui mutta hänen saavuttuaan uuteen kotiinsa, oli eräänä yönä tunkeutuja murhannut hänet vuoteeseensa ja piilottaneen hänen ruumiinsa kellariin. Tuosta tapahtumasta lähtien Marie ei ollut kyennyt irtautumaan rakennuksesta vaan oli koettanut herättää sen asujien huomion tietämättä oikein itsekään miksi.

Surullisen Marien lisäksi silminnäkijät kertoivat myös toisen hengen ilmestyneen.

Toinen henki nimesi itsensä Sunex Amuresiksi ja hän toi mukanaan ikävän viestin. Henki kertoi että kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivä vuonna 1938 hän sytyttäisi pappilan tuleen jotta vihdoin paljastuisi se ruumis jonka paljastua pitäisi.

Täsmälleen kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivän iltana, talon silloinen omistaja puuhaili talossa purkaen muuttolaatikoita.

Sattumoisin hän tönäisi lisävalona toimineen öljylampun kumoon joka sytytti koko rakennuksen tuleen. Merkillistä kyllä päivä oli juuri sama jonka kummitus oli ilmoittanut joskin tulen sytyttäjä oli talon oikea omistaja ja syttymissyy puhdas vahinko. Talo vaurioitui tulipalossa korjauskelvottomaksi.

Muutama vuosi ehti kulua ennenkuin parapsykologisen yhdistyksen tutkija ennätti paikalle lisätutkimuksiin joiden aikana rakennuksen kellarin pohja avattiin ja läpikäytiin. Kaivauksissa löytyi useita naishenkilölle kuuluneita luita jotka päädyttiin hautaamaan kristillisin menoin. Toimenpide ei miellyttänyt kaikkia sillä kylällä arveltiin luiden kuuluneen mahdollisesti esimerkiksi isokokoiselle eläimelle ja mikäli niin olisi laita, olisi siunaaminen jumalanpilkkaa.

Tuipalon jälkeen Borleyn pappilan tapahtumat unohdettiin pitkäksi aikaa. Maailmansota toi ihmisille muuta ajateltavaa.

Vasta lähes 20 vuotta tapahtumien loppumisen jälkeen juttu nostettiin uudelleen pinnalle sensaationhakuisen "paljastuskirjan" varjolla jossa ilmiöt pyrittiin selittämään kuvitteluksi sekä valheeksi. Erityishuomiota sai salasuhdetta ylläpitänyt pastorinrouva joka oli myöntänyt valehdelleensa ainakin osasta ilmiöitä vaikka pitkikin viimeiseen saakka kiinni siitä että suurin osa tapahtumista oli todellisia.

Myös alkuperäisen pastorisperheen lapset antoivat vanhemmalla iällään ristiriitaisia haastatteluja osan kieltäessä vihaisesti mitään koskaan tapahtuneen ollen selvästi vastentahtoisia muistelemaan lapsuuttaan, osa alkuperaisen rakennuttajaperheen lapsista kuitenkin edelleen piti voimakkaasti kiinni alkuperäisistä kertomuksistaan koskien merkillisten ilmiöiden leimaamaa lapsuuttaan.

Kokonaisuudessaan rakennuksen olemassaolon aikana sen ilmiöitä todistivat runsaat satakunta silminnäkijää
ja yhä nykyäänkin pappilan rauniot houkuttavat paikalleen parapsykologian tutkijoita ja uteliaita ohikulkijoita.

Tulipalon jälkeen.

Ranskan kaunein nainen

Talvella katsottuani historiasarjoja tulin kiinnittäneeksi huomioni naisten 1700-luvun muotiin ja siitä luettuani törmäsin tähän tarinaan. Kirjoitin siitä tänne ja sitten sen unohdin. Eipä juttu nytkään mikään kesäinen ole mutta paikataan sillä blogin hiljaiseloa.

Miten on, muistatteko te historiallisia sarjoja ja elokuvia katsellessanne nähneenne naisia pukeutuneena punavalkeisiin asuihin? Ette varmasti ole kiinnittäneet asiaan sen kummempaa huomiota, ehkä yhdistelmän silti muistatte joskus nähneenne.

Valkea asu ja punainen huivi eivät olleet tulosta kyseisten sarjojen puvustajien henkilökohtaisista värimieltymyksistä vaan asuvalinnan taustalta löytyy surullinen ja naisten solidaarisuutta osoittava tarina.

Emilie, koko nimeltään Charlotte-Rose-Emilie Davasse de Saint-Amarand syntyi varakkaaseen pariisilaiseen perheeseen vuonna 1752.

Ajan vapaan tavan mukaan hänen korkeissa seurapiireissä liikkuvalla äidillään oli useita korkea-arvoisia rakastajia joten on todennäköistä että Emilien isä oli joku muu kuin hänen äitinsä puoliso Monsieur de Saint-Amarand. Eräänä ehdokkaana oli mm. Ranskan kuninkaan veli.

Eräänä päivänä tarinan päähenkilön Emilien isä de Saint-Amarand osallistui kohtalokkaaseen korttipeliin menettäen omaisuutensa. Hän pakeni Espanjaan ja jätti pienen perheensä taakseen.

Emilien äiti ei lannistunut, vaikutusvaltaisten ystäviensä ja rakastajiensa avustuksella hän kokosi pienen omaisuuden perustamalla asuntoonsa ylhäisön suosiman pelisalongin jossa aateliset voittivat ja hävisivät suuria omaisuuksia koko salongin olemassaolon ajan.

Emilien äiti oli kaunotar ja kaunotar kasvoi myös Emiliestä itsestään. Aikansa historijoitsija Lenotre kuvailee Emilietä näin:

"Sainte-Amaranthe oli sädehtivä kaunotar. Molemmat niin naiset kuin miehetkin myönsivät että hänen kasvojensa viehätys ja vetovoima oli sanoinkuvaamaton. Esimerkiksi Madame Roland (aikansa korkea-arvoinen aatelisvaikuttaja) totesi minulle: "En milloinkaan ole tavannut toista olentoa joka olisi yhtä täydellinen. Emilien vartalo on ihailtava ja virheettömän muotoinen, hän on keskipituinen ja hänen jokaisessa eleessään herkkyys ja viehätys yhdistyvät hienostuneisuuteen ja itsevarmuuteen. Hänen hymynsä kaaressa oli jotakin joka teki siitä aivan erityisen viehättävän ja kun hymyyn yhdistyi hänen päänsä vieno liike, olivat katselijan tuntemat tunteet ylitsevuotavat. On mainittava että myös hänen pukeutumismakunsa oli moitteeton."

"Niin," Comte de Tilly, toinen kommentoija lisäsi tällöin; "hän todella oli tunnetuin kauneudestaan kuin koko muu ranskassa. Hän totisesti oli aikansa kaunein nainen... Kaunis todellakin jokaisessa aspektissa. En ole koskaan, missään hovissa jossa olen vieraillut, nähnyt kauneutta jota voisin verrata hänen kauneuteensa. Hänen kauneutensa oli.... Täydellistä. 

Emilien ulkonäkö ei kuitenkaan tuonut hänelle onnea.

Hän oli rakastunut kuuluisaan laulajaan Francois Elleviou:n mutta suhteesta ei voinut tulla mitään. Emilien äiti tahtoi tyttärensä naivan koeka-arvoisemman puolison ja ehdokkaita kaunottarella riittikin. Suuresta joukosta äiti valitsi Emilielle tätä 16 vuotta vanhemman Markiisi Charles de Sartinen, he menivät naimisiin ja seurasi lyhyt rauhan vuosi yhteisessä pikkulinnassa maaseudulla.

Olot ranskassa olivat kuitenkin muuttuneet hyvin vaarallisiksi. Poliittinen ilmapiiri oli ollut kärjustynyt jo vuosia. Kansa oli vihainen. Oli ollut köyhiä vuosia jolloin ruoasta oli ollut pulaa, oli sairautta ja puutetta ja kaiken tämän seurauksena puhkesi vallankumous. Yhtäkkiä niin aateliset kuten kaikki heidän kanssaan tekemisissä olleet olivat hengenvaarassa. Jos olit varakas, olit vihollinen. Jos sinulla oli aatelisnimi, oli sinun kuoltava.

Emilie ei perheineen ehtinyt pakoon.

 Syytettynä kuningasmielisyydestä ja vallankumouksen johtajan Roberspierren murhajuonitteluista, Emilie sekä hänen perheensä tuomittiin kuolemaan.

Kuningasmielisyys josta Emilietä ja hänen perhettään syytettiin oli luonnollisesti totta. Perheellä oli viimeistään Emilien avioliiton kautta aatelisyhteyksiä sekä heidän koko seurapiirinsä piti sisällään aatelisia ja jopa kuninkaallisia. Se että heillä olisi kuitenkaan ollut mitään tekemistä itse vallankumousjohtajan Roberspierren murhayrityksen kanssa, oli kuitenkin tuulesta temmattu juttu kuten lähes kaikki vallankumoustuomioistuimen syytteet olivat.

Itseasiassa itse Roberspierre joka sattumoisin kuului kauniin ja miellyttävän Emilien ihailijoihin, koetti pelastaa tämän hengen ja kumota tätä koskevat syytteet. Turhaan.

Emilien äiti murtui kuolemantuomion edessä täysin. Emilie itse kuitenkin näytti osoittavan silminnäkijoiden mukaan suurta rohkeutta ja hmymyillen lohdutti äitiään: "Äiti älä itke. Et lähde yksin, me kuolemme sinun kanssasi."

Emilie tarttui myös tuomion kuultuaan välittömästi saksiin omaehtoisesti.

Tapa vaati teloitettuja menettämään hiuksensa sekä nöyryytyksen takia että myös siksi että kirves tai giljotiini paremmin löytäisi kohteensa. Niin Emilie leikkasi pitkät ja paksut, kauniit hiuksensa joita ei oltu vielä koskaan tämän elämän aikana leikattu. Kun vartijat näkivät mitä hän teki, totesi Emilie heille tyynesti:

"Kyllä, ryöstän teloittajaltani tämän tehtävän mutta hiukseni ovat ainoa perintö jonka voin jättää ystävilleni. Ystäväni kuulevat teostani kun minusta on aika jättänyt ja kenties jonain päivänä noutavat tämän muiston jonka heille jätän. Luotan vilpittömyyteenne vartijani että säilytätte hiuksiani heitä varten."

Monet vallankumousjohtajat tunsivat Emilien vallankumousta edeltäviltä ajoilta jolloin he olivat olleet hänen ihailijoitaan. Tässä valossa ei ole hämmästyttävää että useat koettivat hänet pelastaa mutta ellei edes vallankumousjohtaja Roberspierre onnistunut tuomion kumoamisessa, oli selvää etteivät siinä onnistuneet muutkaan.

Eräs korkeimmista vallankumousvirkailijoista ehdotti Emilielle jopa että tää valehtelisi olevansa raskaana mutta tällaiselle petokselle Emilie nauroi. Hän tahtoi kuolla perheensä kanssa.

Kun kesäkuun 17. päivä vuonna 1794 koitti, Emilie nousi teloituslavalle äitinsä, nuoremman veljensä, puolisonsa ja 53 muun kuningasmielisyydestä syytetyn kanssa.

Historioitsija, paikalla todistajana ollut Lenotre kirjoittaa näkemästään näin:

"Teloituslavalla ollut Madame de Saint-Amaranthe (Emilien äiti) oli puolihulluna kauhusta. Hän huusi niin lujaa kuin kurkustaan kykeni ja rukoili että hänet teloitettaisiin ennen kuin kumpaakaan hänen lastaan. 

Vastauksena tähän pyyntöön, teloittaja nautiskellen haki välittömästi Madamen 16-vuotiaan pojan ja siirsi tämän koneeseen joka irroitti pojan pään tämän ruumiista. Silloin Madame de Saint-Amaranthe pyörtyi eikä enää nähnyt enempää.

Tuli Emilien vuoro nousta lavalle.

Tuona hetkenä kun punainen huntu nostettiin hänen harteiltaan, oli hänen kauneutensa niin ylimaallista että henkilöt jotka vallankumoustuomioistuin oli palkannut hurraamaan tuomittujen kuolemalle, hiljenivät ihastuksesta sekä kunnioituksesta ja seisoivat naurettavan näköisinä, suut auki hämmästyneeseen ilmeeseen jähmettyneenä. 

Teloittajat olivat kylmiä. 

He silloin, rajusti tönien, työnsivät Emilien verentahrimaan, tahmeaan ja vastenmielisiin eritteisiin tuhriintuneeseen koneeseen. 

Isku putosi. 

Niin Emilien silvottu ruumis raahattiin kasvavan ruumispinon päälle jonka alla levisi suunnattoman suuri verijärvi.

Teloitukset jatkuivat vielä puoli tuntia."

Emilien teloitus herätti paljon pahennusta. Viattomuutensa lisäksi hän oli nuori, ystävällinen, lempeä ja aikansa tunnetuin kaunotar. Moisen kauneuden ja hyvyyden tuhoaminen oli rikollista ja teloitus murha. Näin katsoivat pariisittaret sekä naiset ympäri eurooppaa kun tarina Emilien kuolemasta kulki eteenpäin.

Mikä teki tarinasta muistetun, oli muuan teloitettaviin liittyvä yksityiskohta. 

Vallankumouksessa murhasta tai murhayrityksestä tuomitut pakoitettiin pukeutumaan teloituslavalla kirkkaanpunaiseen. Koska myös Emilie oli saanut tekaistun murhayritystuomion, oli hänenkin viimeinen asunsa kirkkaanpunainen aina päätä suojannutta huivia myöden. 

Emilien teloituksen jälkeen kirkkaanpunaisesta huivista tuli vallankumoustuomioistuinta paheksuvien naisten kollektiivinen symboli.

Naiset alkoivat pukeutua muodin mukaisten valkeiden asujensa seuraksi kirkkaanpunaisiin huiveihin ranskan lisäksi myös ulkomailla. Teko vaati vallankumouksen ajan ranskassa suunnatonta rohkeutta mutta yhä useampi liittyi kampanjaan ja punaiset huivit naisten keskuudessa levisivät niin laajalti etteivät vallankumousjoukot voineet asiaan puuttua. 

  Esimerkki Emilien kuolemaa protestoivan naisen ulkoasusta

Huivien lisäksi yleistyivät myös kampaukset joissa hiukset olivat muotoiltu teloitettuen tyyliin, leikatun kaltaisiksi tai sitten naiset leikkasivat hiuksensa aivan oikeasti.

Huivista ja Emiliestä tuli symboli kaikelle vallankumouksessa turhaan tuhotulle kauneudelle ja sen viattomille uhreille. Muotia kesti kauan ja Emilien tarina oli laajalti tunnettu.

Mikä merkillisintä, sen arvo koetettiin tuhota vasta meidän omana aikanamme.

Madame Tussaudin vahakabinetti lienee useimmille tuttu. Sen eräs kuuluisimmista vahatöistä jonka kuvan näette yllä, nimettiin hetki sitten uudelleen muuan nykyihmisille tutumman ranskan kuninkaan rakastajattaren dy Barryn mukaan. Kuitenkin, ennen tätä muutamaa vuotta sitten tehtyä modernia nimenmuutosta, oli patsaan nimi "Emilie de Sainte-Amaranthe."

Itse Madame Tussaud, kabinetin perustaja tunsi Emilien hyvin. He olivat naapureita ja tuttavia ja Tussaud näin omalta osaltaan tahtoi osallistua protestiin nuoren naisen kuolemaa vastaan ja säilöi Emilien kauneuden jälkipolville. Yli kahden sadan vuoden ajan Emilien uhraamista muisteltiin hänen patsaansa äärellä ja sen nimiketiedot kertoivat henkilöllisyyden lisäksi myös Emilien tarinan.

Valitettavasti tuo eräs kauneimman tuntemani tositarinan merkitys hiipui ajan myötä.  

Emilie unohtui ja kaikessa hiljaisuudessa vahakabinetin hallinto päätti 2000-luvulla poistaa patsaan nimiketiedot vaihtaen ne myöhemmin yhtä hiljaisesti toiseen, nykyään tunnetumpaan hahmoon.

Uskomatonta mutta totta.

Muistelkaa tekin Emilietä seuraavan kerran 1800-luvulle sijoittuvia hömppäsarjoja seuratessanne. Mitä todennäköisemmin huomaatte useita valkea-asuisia naisia punaisissa huiveissaan. Siinä esiintyvät hahmot kertovat hiljaisesti aikansa naisten lujasta solidaarisuudesta.

Emilie oli kuollessaan vain 19-vuotias.  
 

Viikinkien tekstareita

Tuhat vuotta sitten viikingeillä ei ollut kännyköitä saati älypuhelimia mutta heillä oli samankaltainen tarve kommunikoida toistensa kanssa pikkuviestein kuin ihmisillä nykyäänkin. Tuon ajan tekstarit kirjoitettiin

puhelimen sijasta riimukirjoituksella puukalikoihin, kaarnaan ja luunkappaleisiin. Ne kiedottiin usein kankaaseen ja livautettiin sitten joko itse tai viestinviejän mukana saajalle ja olivat erittäin yleisiä.

Kaikkia viestejä ei ollut tarkoitus pitää yksityisinä vaan erityisesti nuoret, polleat viikinkimiehet

tahtoivat kerskailla puolijulkisesti ihastuksistaan ja omista voimistaan. Tällöin ei haitannut vaikka viestinviejä viestin lukisikin vaikka se ei hänelle ollut osoitettukaan. Täten yhteisö sai tietää esimerkiksi kuka muhinoi kenen kanssa ilman että kohteen tarvitsi siitä itse suoraan kenellekään kertoa.

Kirjoitusmateriaalista johtuen monikaan entisajan tekstari ei ole säilynyt mutta onneksi jotkut kuitenkin.

Tässä muutama tuhatvuotinen viesti kauan sitten eläneiltä intohimoisilta miehiltä ja naisilta.

*

"Rakastan toisen miehen vaimoa niin

että tulikin tuntuu minusta kylmälle! 

Mutta. Minäpäs se olenkin tuon naisen

rakastaja!"

* 

"Niin kovin rakastan toisen miehen naista 
että vuoretkin vapisevat. 

Mikä mahtava mahtinainen hän on!

Rakastamme toisiamme niin että maa räjähtää!!"
 

*

"Toivon niin paljon että voisin käydä oluttuvassa (baarissa!) useammin."

 

"Ingeborg se makasikin kanssani silloin kun olin 

naapurikaupungissa käymässä!"

*

"Kuulitko että meistä juorutaan jotain?"

*

"Sinun pitäisi jo lähteä kotiin täältä!"

 

"Havard tervehtii Gunyä ja tarjoaa ystävyyttään.

Ja nyt. täydellisellä tahdollani pyydän sinulta kättäsi

avioliittoon jos et enää tahdo olla Kolbeinin kanssa.

Mieti asiaa Guny, kerro minulle tahtosi."

*

"Muista minua.
Minä muistan sinua.
Rakasta minua.
Mina rakastan sinua."


Tämä viimeinen toteaa vain: 

"Suutele minua?"

Syksyn surulliset

Eksyin jälleen lueskelemaan sadan vuoden takaisia sanomalehtiä ja pysähdyin kuolinilmoituksiin.

 Niiden riimit ja niistä heijastuva kaipaus ja tuska tuntuvat elävän vielä tänäänkin

 vaikka he noita tunteita tunteneet ovat jo kauan sitten päässeet rakkaidensa pariin. 

Nämä ilmoitukset sopivat tähän vuodenaikaan. 

Tässä kaivattuja ja kadonneita syksyltä 1904.

Ei Oskarin olla tarvinnut, päivää monta maailmassa, 

häll koti oli parempi, Jeesuksen luona taivahassa. 

Siell Oskar pieni kera enkelien 

nyt veisaapi kiitosta herrallein,

 

ett vapautti hänet vaivoista.

Suo herra viimein armosta kun joutuu erohetken, 

ett turvallisna, pelvotta, viimeisen, alan retken. 

Näin vuoteellani, uskossa, 

pois nukun täältä rauhassa. 

Ja käsiis sieluni annan.

Jopa loppuu päivän vaiva, ehtoo levon mulle tuo,

rasitetun täällä aivan, herran rauhaan mennä suo.

Nukkua hän sallii vihdoin, 

vaivatun ja väsyneen.

Riennän mielelläni silloin, 

haudan poveen, tyveneen.

 Ah autuasta, näin hän pääsi, 

varhain,

kuin kevätkukka, 

kukostuksessaan parhain.

Hän rauhaan vaipui ennen 

kuin haipui pois eksyksiin tai synnin puoleen taipui.

Kangistui se käsi, hellä,

joka meitä hoiteli.

Kylmeni se sydän, hellä,

joka meille sykkeli.

Täällä ei saa yhdessä olla vaikka kuinka pyydämme.

Vaan haudan tuolla puolen, 

toisemme löydämme! 

Nyt täältä kuolema mua noutamaan on tullut.

Ja hän onkin odotettuna, jo kauan aikaa ollut.

Se vaivani nyt päättääpi, jota ei tää maailma voinut,

sillä olen mä jo kyllältä, siinä aikani vaikeroinut. 

Jumala, ole minulle armollinen, sinun suuren laupeutes tähden,

pyyhi pois minun syntini, sinun suuren hyvyytes nähden.

Ei nuoruuteen eikä vanhuuteen auta turvata täällä,

sillä usein vanhimman lapsensa näkeepi paarien päällä.

Herra antoi. Herra otti.

Kiitetty olkoon herran nimi.

Jo taukosi tuskasi Eeromme pieni!

On taivahan rauha sun ihollasi.

Jo pyyhkäisi enkelin siipye hieno,

pois tuskan varjot sun kasvoiltasi.

Niin tyynenä, rauhaisna,

 uinahda nyt.

Oot rannoille rauhan,

jo ennättänyt.

Miks vuotaa kyynelvirt?

Kaihon tunne jäätää rintaa.

Onhan rakkain, rauhaa saanut,

Tuska häneltä, on iäksi laannut!

Rakastettu!

Kaivattu!

 

 Rakkaamme suru, tuska, on viimein päättynyt.

Hän kantoi kruunun kristuksen 

ja nukkui herran nimehen.

Hän levätköön nyt rauhassa,

me täällä surun alhossa.

Olkaamme aina valmiit vaan,

sillä myös meidätkin täältä korjataan.

Nyt umpeen vaipui kirkas silmä.

Se sydän, lempeä, nyt on kylmä.

Äidin nyt peittävät nurmen alle.

Jost ei vastaa valittajalle.

 Ken pois murheen laaksosta ei soisi pääsevänsä?

Ken meren myrskyaalloista ei menis mielellänsä?

Levolliseen satamaan,

elämän uuteen valkamaan,

Ikuisen rauhan rantaan.

Mä pääsen tyyneen rantahan,

myrskyistä jotka pauhaa.

Kiusauksista maailman,

saan iäks, kaikeks rauhan.

Vaivoista pääsen lepohon.

Pimeydestä valohon.

Itkusta taivaan riemuun.

Taimen elon tarhasta,

taittoi herra varhain

Tuonne kutsui tykönsä.

Taakse tähtitarhain.

Voi miksi jätit meidät!?

On Aaron rinta riutunut,

on liljan kukka katkennut.

Hän tyköämme riensi varhain, 

luo enkelten, kukkatarhain,

sylihin Jeesuksen.

 

Puolison rakkaan temmannut on tuoni rinnaltani, 

nyt surust olen sortunut; mist apu tuskahan?

Mua, herra, tue horjuvaa, ett epäilyyn en vaivu! 

En neuvoas voi oivaltaa! En tyydy viel, en taivu!

(Auta, etten harhaan haivu.)

Mutta me emme surra saa, kuin ois ei toivoakaan enää!

Rakkaamme herran luo vaan pois sai hiukka ennen mennä. 

Suo Jumala et armahain sais ilossasi sijan,

ja voitettuan uskossan, saisin myös minä tulla pian. 

Ja seurassaan olla.

Iän.

Seitsemän ihmettä

Vajaat 150:kin vuotta sitten oli supertähtiä.

 

Eräässä aiemmassa kirjoituksessani olen vilautellut tämänkertaisen 

kirjoitukseni päähenkilöiden, Sutherlandin sisarusten muutamia valokuvia. 

Tällä kertaa kerron myös heidän mielenkiintoisen, todella traagisen 

ja toisaalta äärimmäisen loistokkaan elämäntarinansa.

 

Sutherlandin sisarukset olivat 1800-luvun puolivälin musikaalinen 

perhekokonaisuus johon kuuluivat vanhemmat ja seitsemän tytärtä.

 

Sisarukset olivat niin kuuluisat että on merkillistä miten unhoon he 

ovat painuneet. Voihan olla että 150 vuoden kuluttua kukaan ei enää

 muista vaikkapa Madonnaa paitsi asianharrastajat.

 

 

Tytöt olivat peräisin köyhistä oloista eikä heidän elämänsä

 alkutaival ole juuri ollenkaan mielenkiintoinen.

 

 He asuivat yhdysvaltojen Cambriassa, kalkkunafarmilla vanhempiensa kera ja elivät

 syrjäistä elämää. Heidän äitinsä valmisti vastenmielisen hajuista mönjää jolla voiteli 

tyttöjen hiuksia ja päänahkaa sillä hän uskoi sen auttavan hiustenkasvua mutta tökötin

 hajun takia tyttöjä kartettiin sekä koulussa että ikätoverien parissa ja he olivat mielellään

omissa oloissaan. Kun tytöistä nuorin oli taapero, menehtyi äiti ja sisarukset 

pääsivät lopulta eroon inhottavasta hiustoimenpiteestä.

 

Lasten isän suunnitelmat olivat kuitenkin suuret. Eräs tytöistä oli saavuttanut 

suosiota laulamalla kirkossa ja tämä poiki idean; tytöille hankittiin instrumentteja

 joita he opettelivat soittamaan ja näin soittava ja laulava sisarusparvi oli syntynyt. 

 

 Samanlaisia perhemuusikoita oli toki muitakin, tämän perheen erityiseksi

ja huomattavan suosituksi teki eräs jokaisen lapsen geneettinen yhteispiirre.

 

 

 Sutherlandin sisaruksia vaellettiin katsomaan heidän ihmeellisten pitkien hiustensa 

takia. Jokainen seitsemästä sisaruksesta esiintyi hiukset valtoiminaan auki ja

 jokaisen sisaruksen hiukset olivat niin pitkät että ne ulottuivat maahan saakka.

Viktoriaanisena aikana naisten pitkillä hiuksilla oli valtava symboliarvo. Mitä

 pidemmät ja paksummat hiukset, sen suurempi oli arvosi naisena. Myös miehet 

kaihosivat paksua leijonanharjaa ja tämä aikakausi oli hiuslinimenttien ja -kreemien 

kulta-aikaa. Pitkät hiukset olivat lähes maagisen arvokkaat ja tästä syystä myös löytyy

 monia kuvia 1800-luvun nuorista naisista jotka esiintyvät kuvissa hiukset 

avoimina. Jokainen tahtoi tallentaa tuon naisellisen kruununsa

 kuviin heti kun valokuvaus tuli mahdolliseksi.

 

Vanhimman sisaruksen Sarahin hiukset olivat kaikkein lyhyimmät,

vain runsaan metrin mittaiset. Hän oli isosiskomaisen järkevä

sekä uskonnollinen ja hoiti seitsikon talousasioita fiksusti heidän 

uransa alkuaikoina jolloin toimeentulo oli vielä heikkoa.

Toisiksi vanhin sisaruksista oli nimeltään Victoria.

Victoria ei ollut isosiskonsa tavoin erityisen kiinnostunut uskonnosta

vaan maallisemmista huveista. Hän esiintyi useimmiten timanttisormus

sormessaan ja paksu kultakääty kaulassaan silitellen maatalaahaavia

hiuksiaan kädellään jossa rannerengas välkkyi. Hän oli monien miesten

ihailema mutta ei tahtonut sitoa itseään avioliittoon nuorena vaan kohautti

vasta viisikymppisenä mennessään naimisiin 19-vuotiaan nuoren miehen kanssa.

Kolmas sisar Isabella oli hiljainen unelmoija ja mietiskelijä jolla ei ollut

tuuria miesten kanssa. Hän ihastui kelvottomiin ukkoihin joiden kanssa

mursi sydämensä mutta löysi kuitenkin rakkautta kahdesta avioliitosta.

 

Ensimmäisen liittonsa hän solmi alun perin kuudennen sisaren ihailijan 

kanssa ja tämä herätti perheessä paljon pahoja puheita. Myös hänen 

molemmat aviopuolisonsa olivat häntä itseään huomattavasti nuorempia.

Grace

Neljäs sisar Grace oli puhelias ja huumorintajuinen. Hän toimi

riitelevän sisarusparven sovittelijana joutuen sekaantumaan

moneen selkkaukseen josta itse kärsi kovin. Hän eli seitsikosta

kaikkein pisimpään

Viides sisar Naomi. Naomin piirteiksi todetaan "roomalaisnenä, 

huomattava rintavuus sekä lauluaani joka vei miehet polvilleen."

 

Naomin lauluääni olikin useiden lukemieni tekstien mukaan

kaikkein huomattavin. Hän oli ensimmäinen sisarussarjasta

joka menehtyi ja hänen kuolemansa oli suuri järkytys

 koko perheelle.

 

 

Kuudes sisar, Dora. "Se söpö" jollaiseksi häntä usein kutsuttiin.

 

Katsokaa kuvia tarkkaan, ilmeisesti Dora näytti täsmälleen viktoriaanisen

 ajan kauneusihanteelta lempeine, pyörine kasvoineen ja nöpönenineen

 mutrusuunsa kanssa. Kiehtova knoppitieto! 

 

Minä ainakin tarkastelin näitä kasvoja hyvin tarkkaan, 

onhan hän suloisen näköinen ja on kiinnostavaa tietää että tältä 

kaikki hänen aikansa naiset oletettavasti halusivat näyttää.

 

 

Seitsemäs sisar Mary ei ollut onnekas. 

 

Hän oli aina hieman merkillinen, erilainen kuin toiset sisarukset.

 

Hän viihtyi liiankin hyvin yksin omissa oloissaan ja saattoi saada 

mittavia raivokohtauksia. Hän ei ollut erityisen lahjakas laulu-urallaan

mutta hiustensa vuoksi tärkeä osa seitsikkoa. Hän päätti päivänäsä 

murheellisesti.

Tyttöjen kiertue yhdysvalloissa saavutti nopeasti suosiota. 

 Olihan heitä monta, he olivat kaikki sisaruksia, heidän musiikkinsa ja

laulunsa kaunista ja alkuaikojen esitysten rituaaleihin kuuluva

esitys keräsi mainetta.

Tyttöjen tyyliin kuului että he esiintymislavalle saavuttuaan

asettautuivat riviin ja käänsivät selkänsä yleisölle. Kaasulamput kohdistettiin

tyttöihin jolloin samanaikaisella harjoitellulla liikkeellä he nostivat kätensä päidensä

 päälle ja vetivät pois hiuksia kiinnipitelevät piikit ja soljet jolloin kaikkien 

tyttöjen hiusmassat valahtivat runsaina esille. Toimenpide nostatti yleisöstä

runsaslukuiset "Aaaaaahhhh!!!" ja "Oooooooohhhhh!"-huudahtelut.

 

Itsenäinen kiertue-elämä sujui perheeltä mainiosti mutta kun P.T Barnum

aikansa kuuluisin showmies aneli saada julkisuuteen ponnahtaneen sisarus-

sarjan omalle kiertueelleen, päätettiin siihen suostua jotta voitaisiin

tavoitella entistäkin suurempaa yleisöä.

 

 P.T Barnumin muu kiertue koostui sirkuksesta ja erilaisista kummajaisnäyttelyistä.

 

Vaikka sisarukset kulkivatkin hänen kiertueensa mukana, pidettiin heitä erillään

muista Barnumin yleisömagneeteistä. Tytöt profiloitiin hienostuneemmalle

yleisölle, keski- ja yläluokalle kun muu Barnumin show oli kohdistettu

alaluokille ja köyhälle kansanosalle.

Varsinaisesti rikastuminen alkoi kuitenkin vasta Sisarusten hiustoonikumien,

Sutherlandin linimentin ja "Seitsemän ihmeen" hiuskreemien kehittämisestä

ja myynnistä. Tytöt olivat hankkineet julkisuutensa hiuksillaan, nyt oli aika

saada hiuksista myös rahaa. 

 

Sisarusten isä kehitteli hiusvalmisteita joiden väitti perustuvan 

edesmenneen vaimonsa pahanhajuiseen hiusmönjään jolla tämä oli sivellyt 

tyttärensä päät poikineen. (Todellisuudessa kaikki sarjan tuotteet sisälsivät

 vain rommin ja hamamelisuutteen sekoitusta.) Mukaan otettiin lääkevalmistaja 

Harry Bailey joka hallitsi markkinoinnin ja varsin nopeasti sisarten hiustuotteista 

tuli euroopanlaajuinen villitys jota kaikki niistä joilla oli varaa käyttivät. 

 

Tuon ajan keskiluokkaisen amerikkalaisen viikkopalkka oli 2-10 

dollaria ja yhdestä hiustököttipurkista veloitettiin lähes kaksi dollaria. 

 

Hinta vastaisi suunnilleen sataa euroa per pullo. Voitte siis kuvitella että rahaa tuli.

 

 1800-luku oli muutoinkin erilaisten patenttilääkkeiden kulta-aikaa joten perhe iski

 lääkkeellään kultasuoneen. Olihan heillä todisteena tuotteensa tehosta mitä upeimmat 

ja paksuimmat hiukset kun useimmin ihmiset joutuivat ostamaan patenttilääkkeensä

 kuin sian säkissä, vailla muita todisteita tuotteen tehosta kuin myyjän kehut.

 

Tosiasiassahan tyttöjen hiusten kasvu oli kiinni geeneistä eivätkä

he itse tiettävästi käyttäneet tuotteitaan.

Monet nykyäänkin julkaistavat lehdet ottivat sisarukset palstoilleen.

Cosmopolitan, New yorker, The new york times, Valitut palat, Time-lehti

ja monet, monet muut arvovaltaiset julkaisut kirjoittivat sisaruksista

ihailevaan sävyyn ja toistuvasti joka entisestään lisäsi hiusaineiden myyntiä.

 

Hiustuotevalmisteiden teksteissä tytöt itse vakuuttivat ostajan tuotteen

laadusta ja tyttöjen isä, vanhalta ammatiltaan pastori, lisäsi omat kommenttinsa

jotka olivat omiaan lisäämään tuotteen uskottavuutta ja arvovaltaa kun

hengenmieskin vakuutti niiden toimivuutta.

 

Näihin aikoihin sisarten oli lähes mahdotonta liikkua julkisesti. Ei ollut

 paikkaa jossa he olisivat saaneet liikkua rauhassa. Kun sisarukset esiintyivät 

kirjakaupassa tai mainostivat tuotteitaan apteekissa, syntyi mielipuolisia 

ihmisryntäyksiä joissa ihmisiä  loukkaantui ja vammautui. Pian sisaruksia 

kiellettiin esiintymästä missään kaupassa tai liiketilassa jossa ikkuna oli

 liian lähellä jotta ohikulkevat ihmiset eivät aiheuttaisi häiriötä. 

 

Sisaret jopa tarvitsivat julkisesti liikkuessaan turvamiehiä sillä

 hullaantuneet fanit liikkuivat tyttöjen kintereillä saksien kanssa himoiten leikata

 palasia kuuluisista kutreista. Naiset ja miehet kiiruhtivat iloiten kuluttamaan koko

 viikon palkkansa myymälän tiskille saadakseen kuuluisaa hiuslääkettä ja tyttöjen

 nimikirjoituksin varustetuista valokuvista ja kopioista tuli "must have"-tuote 

jollainen jokaiselta (jolla oli varaa!) tuli löytyä. 

 

Valokuvia esiteltiin kahvikutsuilla, niitä kierrätettiin

kädestä käteen ja pidettiin olohuoneiden kaunistuksina. Onnekas

 oli se jolla oli kaikkien seitsemän kuvan sarja.

 

Sisarukset isänsä kanssa

 

Perheen elintaso nousi nopeasti huimiin mittoihin. Rahaa tuli 

mutta köyhistä oloista ollut perhe ei osannut sitä käsitellä. Varoja

törsättiin varomattomia summia lakeijoihin, sisäköihin, sisäpalvelijattariin,

henkilökohtaisiin kamarineitoihin, turvamiehiin, lemmikkieläimiin, asuntoihin,

kultakoruihin ja timantteihin. Rahaa paloi mittaviin matkoihin, suuriin

 aterioihin, illallisjuhliin ja viiniin.

Sisarukset päättivät myös rakentaa entiseen kotikaupunkiinsa yhteisen

kartanon. Huolimatta sisarillisista välienselvittelyistä ja kinoista, sisaret

tahtoivat ehdottomasti elää koko loppuelämänsä yhdessä. Tästä he olivat

aina yksimielisiä. Kartanon oli määrä olla varsinainen tukikohta jossa he

 voisivat levätä huolimatta siitä että he omistivat lukuisia asuntoja myös 

muualla yhdysvalloissa. Rakennuksesta tuli rakentaa niin suuri että mikäli 

jokuheistä halusi mennä naimisiin olisi rakennuksessa tilaa kaikille. 

 

Naimisiinmenosta ei kuitenkaan usein puhuttu, tytöt olivat nyt täysin

itsenäisiä ja häikäisevän rikkaita maailmanluokan kuuluisuuksia. 

 

Naimisiinmeno aikana jolloin naisella ei ollut juuri minkäänlaisia oikeuksia

olisi merkittänyt naimisiinmenijälle omaisuuden menetystä sen siirryttyä

miehen omistukseen. Nainen oli myös aina suurissa määrin miehen 

päätäntävallan alla. Entä jos puoliso olisikin määrännyt lopettamaan 

uran ja keskittymään kotiäitiyteen? Sitä riskiä välteltiin. Kenties myös

tämän syyn takia ne sisarukset jotka lopulta menivät naimisiin, ottivat

askeleen avoliittoon vasta 40-50-vuotiaina ja ottivat puolisoikseen

 18-20-vuotiaita miehiä. Nuoria poikasia oli helpompi ohjailla.

Miesten sijaan sisarukset keskittyivät uraansa. Ja lemmikkeihinsä.

 

Perheen lemmikit olivat kuin kuninkaallisia omine vaatevarastoineen joka vuodenajalle.

Kun lemmikit kuolivat pidettiin niille suuria hautajaisia, niille rakennettiin mittavia

hautamuistomerkkejä ja paikallislehdessä julkaistiin lemmikkien muistotekstejä. 

 

Perheen hevoset kengitettiin kultakenkiin jotka metallin pehmeyden takia eivät kauaa kestäneet.

Sisarusten kartanosta tehtiin kaikkein uudenaikaisin suurine marmorisine kylpyhuoneineen

 joissa oli juokseva vesi. Jotta vesi saatiin kartanoon piti palvelijoiden täyttää rakennuksen

katolla oleva vesitankki joka päivä kantamalla vesi käsivoimin ullakolle saakka.

 

Tyttöjen tuotteita

Mielenkiintoisiin talon erikoisuuksiin kuuluivat esimerkiksi tyttöjen 

näköiskuviksi tehdyt metrinkorkuiset nuket. Nukkien hiukset olivat tuuheat

ja paksut, ja pitkät, olihan ne koostettu sisarusten omista hiuksista jotka

 olivat irronneet hiuksia harjatessa.

 

 Näitä nukkeja kierrätettiin ympäri maata ja pidettiin esillä 

suurimmissa kauppakeskuksissa joissa tyttöjen hiustuotteita myytiin, aina

ne kuitenkin palautettiin kartanoon joissa kullekin nukelle oli oma palvelijansa

joka vastasi nuken hiusten hoidosta. Samat seisemän palvelijaa myös

 olivat vastuussa sisarten omien hiusten kampauksesta ja hoidosta.

 

 

Päällepäin tytöt olivat mitä siveimpiä viktoriaanisia naisia. He olivat

onnistuneet luomaan kunnianarvoisan ja siistin elämän julkisuudessa aikana

 jolloin naisen ei ollut sopivaa esiintyä julkisuudessa menettämättä mainettaan.

Sutherlandin sisarukset olivat kuitenkin koko kansan sydänkäpyjä eikä

yläluokkakaan katsonut heitä kieroon, aivan päinvastoin.

Kulissien taustalla asiat olivat kuitenkin aivan toisin.

Sisaret elivät kartanossaan ja ulkomailla hyvin samanlaista elämää kuin

mitä nykyajankin supertähdet elävät. Heillä oli useita rakastajia joiden

kosiopuheille korkeintaan naurettiin, sisarukset joivat runsain määrin 

alkoholia sekä rahaa kului myös huumeisiin. 

 

Tuona aikana tosin huumeet eivät olleet

 kiellettyjä vaan esimerkiksi oopiumia myytiin avoimesti sekä

lääkkeeksi että viihdekäyttöön. Esimerkiksi kaikissa suosituimmissa imeväisten

eli vauvojen vatsanpuru- kuume- ja muissa lääkkeissä pääaines oli oopiumi.

Juhlinnassa ja perheen toimissa mukana kulkeva yhteistyökumppani Harry

Bailey onnistui lopulta iskemään erään sisaruksista, Naomin. He menivät 

naimisiin ja saivat peräkkäin kokonaista kolme lasta kun Naomi yhtäkkisesti

kuoli nopean sairauden jälkeen. Sisarukset olivat äärimmäisen järkyttyneitä,

heidän symbioosinomaisen yhdyselämänsä ensimmäinen jäsen oli lähtenyt.

 

 Naomi Sutherland

 

Kun surusta oltiin hieman toivuttu käsitettiin että seitsemän sisaruksen brändi

ei voinut jatkua vain kuudella jäsenellä ja Anna Rogers-niminen nainen jonka

hiukset olivat yli kaksimetriset, palkattiin menehtyneen Naomin tilalle.

 

Muuan ranskalainen aristokraatti nimeltään Frederic Castlemaine saapui näinä

aikoina myös kosiskelemaan sievää Doraa mutta päätyikin lopulta naimaan

päälle nelikymppisen Isabellan. Tämäkään tarina ei päätynyt hyvin sillä eräällä

sisarusten kiertueella, morfiinin ja oopiumin innokas käyttäjä Frederic päätyi 

itsemurhaan. 

 

Mukava Frederic oli ollut kaikkien sisarten suosiossa ja koska kuoleman kohtaaminen

kokonaisuudessaan oli sisaruksille aina tavallistakin vaikeampi pala käsiteltäväksi, 

eivät he antaneet ruumista hautausurakoitsijoiden palsamoitavaksi ajan tavan mukaan. 

 Sen sijaan he tilasivat lasikantisen arkun ja kymmenen päivän ajan he istuivat ruumiin

vieressä rukoillen ja laulaen. Kymmenentenä päivänä haju oli kuitenkin niin 

karmea että paikkakunnan terveysviranomaiset veivät ruumiin lähes väkivalloin

 pois ja se sijoitettiin erilliseen mausoleumiin. 

 

Kuolema oli Fredericin vaimolle Isabellalle järkyttävä isku ja kahden vuoden ajan

 hän vaelsi päivittäin yöaikaan miehensa haudalle rukoilemaan. Sureminen ei 

olisi päättynyt varmasti siihenkään mutta Isabellan onneksi hän ihastui uuteen,

 hieman nuorempaan mieheen Alonzo Swainiin jonka hän päätyi naimaan.

 

 Fredericin hautamausoleumi 

johon on haudattu myös Isabella

Toinen sisar Victoriakin löysi rakkauden. 

 

Victoria oli jo lähes viisissäkymmenissä kun hän

 päätti ottaa puolisokseen 19-vuotiaan poikasen. Tämä järkytti muuta

perhettä niin paljon (on mahdollista että joku muu sisaruksista oli myös

 iskenyt silmänsä Victorian puolisoon) että he heittivät Victorian ulos sisarusten 

yhteisestä kartanosta jossa heidän kaikkien oli ollut määrä elää perheineen

elämiensä loppuun saakka. Vaikka sisarusten kiertue-elämä yhä jatkui ei elämä

enää ollut samanlaista ja tragedia iski jälleen. 

 

Victoria menehtyi vain muutama vuosi välirikon

 jälkeen ja jälleen jouduttiin palkkaamaan uusi pitkähiuksinen

nainen seitsemän sisaruksen kiertueelle joita olikin nyt tosiasiassa enää viisi.

 

 Bisnekset eivät muutenkaan enää sujuneet kuten ennen. Kaksi sisarusta seitsemästä

olivat nyt kuolleet. Mary, nuorin sisaruksista joka oli aina ollut merkillisen vihamielinen 

ja antisosiaalinen alkoi muuttua hullummaksi. Hän kehitteli omia loitsuja ja taikasanojaan

joilla hän kirosi muita sisaruksiaan ollessaan henkisesti heikoimmillaan ja hänen

osallistumisensa kiertueille ei enää onnistunut vaan hänet piti usein lukita 

huoneeseensa jotta hän ei olisi vahingoittanut muita.

 

 Mary Sutherland

1800-luku oli nyt jäänyt taakse ja oltiin uudella vuosisadalla. Viktoriaaniset

hiusihanteet olivat katoamassa ja unohtumassa, oltiin uudistusmielisiä

ja naisten asema oli muuttumassa. Pitkät hiukset alettiin nähdä rajoittavina

ja lopullisen kuoliniskun sisarten brändille antoivat flapper-muodin edelläkävijät.

 

Nuoret naiset alkoivat leikata hiuksiaan lyhyeksi polkkatukaksi ja uusi trendi

oli syntynyt. Hiustuotteiden menekki romahti ja samoin sisarten alkoi

olla vaikea saada töitä. Uusia kuolemia tapahtui perheessä. Ensin kuoli vanhin

sisar Sarah ja muutama vuosi hänen jälkeensä menehtyi kolmas sisar Isabella.

 

Terveysviranomaisten piti noutaa myös heidän ruumiinsa väkisin sillä 

sisarukset eivät olisi halunneet luovuttaa niitä haudattaviksi.

Nyt sisaruksia oli jäljellä enää kolme. Perheen varat olivat loppu. Vuosikausien 

järkyttävä törsäys ja huonot sijoitukset olivat imeneet sisarten varat kunnes mitään

 ei ollut jäljellä. Viimeisenä toivonaan he matkasivat Hollywoodiin ja toivoivat myyvänsä

 tarinansa elokuvantekijöille mutta kiinnostusta projektiin ei syntynyt tarpeeksi. 

 

Tällä matkalla sattui järkyttävä tapahtumasarja. Sisarukset joutuivat

auto-onnettomuuteen ja Dora, sisarussarjan kaunein, viktoriaanisen ajan

ihannekuva ja maailmanlaajuisesti ihailtu kuuluisuus kuoli.

 

 

Grace ja epätasapainoinen Mary, ainoat jäljelläolevat sisarukset 

olivat tässä vaiheessa niin varattomia että heillä ei ollut varaa

 krematoida Doran ruumista vaan ruumis jäi hautausurakoijalle 

ja joutui merkitsemättömään hautaan.

Grace ja Mary koettivat riipiä toimeentulonsa myymällä edelleen

hiustuotteitaan joita kukaan ei enää tahtonut ostaa. Kaikki myytävissä oleva

omaisuus kartanoa lukuunottamatta oli jo myyty ja koska varoja kartanon 

ylläpitoon ei ollut, joutuivat he muuttamaan sieltä pois. Muuton jälkeen

talo syttyi tuntemattomista syistä palamaan ja tuhoutui kokonaan.

 

 Mary

Maryn tila huononi nopeasti ja ei kulunut aikaakaan kun hän 

joutui mielisairaalaan josta ei koskaan enää päässyt pois.

 

Hän menehtyi vuonna 1939. 

 

Grace puolestaan eli vanhuutensa suuressa köyhyydessä,

 yksin ja kaikkien unohtamana kuollen lopulta ajalleen 

harvinaisen vanhana kunnioitettavassa 92-vuoden iässä.

 

Hänetkin haudattiin merkitsemättömään hautaan.

Grace Sutherland

Omaa sydäntäni tämä tarina riipi.

 

Tarina joka alkoi pohjattoman köyhistä olosuhteista, joka kehittyi 

megalomaaniseen menestykseen ja joka päättyi loputtoman onnettomasti.

On hyvin murheellista nyt lähes vuosisata tapahtumien jälkeen katsella

kokonaisen perheen ihmeellistä elämänkohtaloa ja lukea elämistä joiden

loppu olisi voinut olla aivan toinen jos harkintaa ja säästäväisyyttä 

olisi käytetty. Kuinka toivonkaan että sisarukset olisivat kymmenien

vuosien aikaisen huippusuosionsa aikana säästelleet jotta he eivät olisi 

kuolleet yksi kerrallaan kurjuudessa saamatta edes itselleen hautapaikkaa.

Tuntuu käsittämättömältä että maailma vain unohti heidät joiden nimi

 oli ennen jokaisen huulilla. Eikö kukaan missään vaiheessa miettinyt

mitä heille kuului ja missä he olivat?