tiistai 26. marraskuuta 2013

Kauheaa ja kaunista


 Marraskuu ja tummanpuhuvat syyssäät jatkuvat vielä
vaikka kauppojen joulumainonta muuta koettaisi väittää.

Sen kunniaksi siis makaaberi aihe. Vaan saatte itse pohtia onko
 tämä juttu sittenkään niin synkkä, niin paljon glitteriä siinä on.

Tämänkertainen kirjoitukseni siis liikkuu luissa. Reliikeissä.


Reliikit eli pyhäinjäännökset ovat osa monia eri uskontoja
joiden merkitys nykyään ei ole erityisen suuri, ennen oli kuitenkin toisin.

Pyhäinjäännökset ovat sananmukaisesti jäännöksiä, usein ensimmäisten
marttyyreina uskonsa puolesta kuolleiden tai kuuluisten kirkonoppineiden
 ruumiinosia, luita, kynsiä, hiuksia, pääkalloja tai kokonaisia luurankoja.

Uskottiin että Jumalan siunaaman, jopa pyhän ihmisen ruumis ja ruumiin
kappaleet paransivat sairauksia ja toivat hyvää onnea. Mitä lähempää reliikkiä
 tai uskonnollisen pyhimyksen hautaa sai lunastettua oman hautapaikkansa, sen
 parempi oman sielun autuuden kannalta. Erityisesti katolinen kirkko omaksui
reliikkien kanssa puuhastelun.

Kun Nikean kirkolliskokous vuonna 787 määräsi että jokaisen kirkon alttarilta tulisi
 löytyä reliikki, alettiin kristinuskon marttyyrien ja pyhimysten katakombeihin haudattuja
luurankoja kaivella leposijoiltaan ja palastella systemaattisesti kappaleiksi.

 Sormi sinne, toinen tänne, kallo tai kylkiluu toisaalle.

Myös kokonaisia pyhimysten tai marttyyrien luurankoja kärrättiin ja laivattiin kirkosta
 ja kappelista toiseen jossa ne saivat osakseen paljon suitsutusta, palvontaa ja lahjoja.


 Lahjoja ja suitsutusta näille pyhille ruumiille kertyi useiden satojen vuosien
aikana varsin runsaasti ja vaikka suuri osa upeista jalokivistä ja kullasta
kulkeutui kirkkokoneiston kukkaroon, jäi yhtä suuri osa koristamaan jo
 ajan tummentamia luita.

Mainitut ajat kuitenkin muuttuivat ja valistuksen ajan koittaessa ulottaen
 kätensä myös kirkkoon, alettiin pyhäinjäännöksiä pitää epäpyhinä ja turhina
kapistuksina jotka vain seisoivat ihmisen ja Jumalan välisen reitin varrella.

Monet reliikit kokivat kolkon kohtalon. Ne siirrettiin pois näkyvistä, osa kipattiin
 jokiin, osa heitettiin tunkiolle, osa myytiin jos joku halusi ostaa ja osa
haudattiin uudelleen.

Jossakin vaiheessa osa pienimmistä reliikeistä palautettiin arvoonsa mutta
pyhäinjäännösmarkkinat eivät 1700-luvun jälkeen enää milloinkaan palanneet
samaan pisteeseen missä ne olivat ennen satojen vuosien ajan olleet.

Vaan palataan tomuisesta historiasta nykypäivään. Muutamia vuosia sitten muuan
amerikkalainen valokuvaaja kierteli saksaa kuvaamassa kauniita ja vanhoja historiallisia
rakennuksia kun eräässä pienessä kylässä hänen juttusilleen tuli paikallinen iäkäs mies.

Mies totesi leppoisasti että jos vanhat jutut kerran kiinnostavat niin tuossa
kulkee polku yli kukkulan jonka päästä löytyy hylätty kappeli ja kappelin
sisällä on hieno timanttiluuranko.


Valokuvaaja (oletettavasti innoissaan) kulki kappeliin ja hetken kaiveltuaan toden totta
löysi mitä oli kuvattu. Syrjäisen pikkukylän vielä syrjäisemmässä ja osin romahtaneessa
kappelissa makasi vanha reliikki päällään mitä kauniimpia koruja. Useiden kuvien ja
ihmettelyn jälkeen mies jatkoi matkaa ajatellen kyseessä olleen ainutkertainen tapaus.

Vaan valokuvauskierue jatkui. Kuvatessaan muuatta kirkkoa, kuljetti henkilökunta
miehen myös kirkon suljettuihin osiin ja eräässä kryptassa makasi jälleen kaksi
kaunista jalokivillä koristeltua luurankoa. Kyselemällä ja tutkimalla mies, Paul
Koudounaris, sai selville että vastaavia hylättyjä ja piilotettuja reliikkejä löytyisi
ympäri eurooppaa yltäkylläisesti. Tuosta hetkestä alkoi mielenkiintoinen tutkimusretki
katolisen kirkon unohdettuun pyhäinjäännöshistoriaan.


Etsiessään valokuvamateriaalia Koudounaris löysi reliikkejä mitä merkillisimmistä
paikoista. Suurin osa niistä pyhäinjäännöksistä joita ei tuhottu, siirrettiin aikanaan
erilaisiin varastoihin joista niitä on edelleen siirrelty eteenpäin melko vapaasti.

Muuan luuranko muun muassa löytyi Sveitsiläisen parkkihallin takaisesta säilytys-
hallista jonne se oli paiskattu laatikossaan huonekaluromun joukkoon joskus toisen
maailmansodan jälkeen.

Luurankojen ja kallojen koristelu on vienyt aikanaan myös paljon vaivaa.

Jalokivien, jalometallien ja helmien rahoittajana toimi milloin kirkko, milloin
kunta, milloin yksittäinen varakas kylä yhtä lailla kuin kansan lahjoitukset.

Kauneimpien rankojen koristeluun upposi jopa viisi vuotta käsityöläisten sahatessa
ja poratessa luita, metalleja ja kiviä jotta ne saatiin asetettua ja upotettua suoraan
jäänteiden sisään. Kyse oli hetken aivan omasta käsityölaistaiteen lajista johon
monet reliikkien koristelutyötä tekevät nunnat erikoistuivat. Kuka tahansa
kun ei saanut kosketella pyhiä jäännöksiä.

Suurisydäminen mies
 
Vaikka tämänkaltainen korumetallien sekä veistämisen kanssa
puuhailu oli yleensä miesten aluetta, sopi reliikkityö hyvin nunnille.

Näillä oli työn vaativa herkkä kosketus, pitkä pinna sekä pitkällinen
kokemus kudonnan ja muiden käsitöiden parissa oli luonut sommittelun
tajun jota sovellettiin luurankoihin.

Ensin luurangot peitettiin vahvalla mutta tahmealla eläinten luista
keitetyllä siirapinkaltaisella liimalla jotta ne vahvistuisivat.

Toisinaan reliikit olivat rikkonaisia
jolloin piti luoda kokonaisia uusia puuttuvia luita jotka piti muotoilla
sopivanmallisiksi. Luonnollisesti myös pyhiä reliikkejä veisteltiin
ja porattiin ja aseteltiin sopiviin asentoihin.

 "Heipähei... Mitä kuuluu?

Jokainen luuranko tässä blogikirjoituksessa omaa myös oman
nimen Herra Pyhä se ja se. Vaan onko esimerkiksi luuranko
nimeltä Pyhä Albertus oikeasti pyhä Albertus?

Tuskinpa.

Kun kirkolliskokouksen jälkeen luurankojen tarve nousi huippuunsa
kaivettiin roomalaisista katakombeista marttyyrien ruumiita. Vaan katakombit
olivat suuria ja katakombeihin haudattiin myös aivan tavallisia ihmisiä.

 Marttyyrien ruumiiden erottelu tavisten ruumiista oli melkoisen mahdoton
tehtävä ellei luurankoon oltu tehty erityismerkkejä pyhästä miehestä tai naisesta
eikä katakombeihin yleensä pystytetty muistomerkkejä.


Aikamoisia aasinsiltoja piti siis keksiä jotta kyettiin edes jotenkin
osoittamaan että pyhä ruumis oli löydetty tuhansien muiden tavallisten
katakombeissa makaavien luurankojen joukosta. Esimerkiksi luuranko
 jossa oli merkintä "M", tarkoitti pyhimysten etsijöille merkintää
 "M niinkuin Marttyyri!"

...Kun yhtä lailla ja melko paljon todennäköisemmin kirjain oli
vain osa edesmenneen nimeä. Vaikkapa nimi Marcus oli aikansa
yleinen roomalainen etunimi.


Eräässä tapauksessa kirkko palkkasi jopa joukon aikansa
meedioita jotka toikkaroivat katakombeissa osoitellen
luurankoja jotka siten julistettiin pyhiksi ja kipattiin kärryille
nunnien koristeltaviksi ja kuljetettaviksi euroopan eri
kirkkoihin ja kappeleihin.

Onkin enemmän kuin todennäköistä että suuri osa kaikista reliikeistä
kuului alun perin tuikitavallisille henkilöille jotka saavuttivat vasta
kuolemansa jälkeen elämää suuremman ylistyksen ja maineen.

Seikka joka olisi heitä varmasti heidän eläessään
 joko naurattanut tai itkettänytkin kenties.


On mielenkiintoista tietää että reliikkien valtavasta
markkinatulvasta johtuen laadittiin pyhäinjäännöksille
aikanaan oma luokittelusysteeminsä.

Ensimmäisen luokan reliikit liittyivät usein jollain tavalla Jeesukseen.

Ne olivat paloja hänen rististään, vaatteestaan tai vastaavasta tavarasta.
Ne olivat myös Jeesusta vähäisempien mutta pyhien marttyyrien
tai kirkollispyhimysten ja teologien ruumiinkappaleita laidasta laitaan.

Toisen luokan reliikit olivat tavaroita.

Kenties kappale kangasta joka oli joskus ollut marttyyrin päällään
 pitämä paita. Kuuluisan teologin usein käyttämä hansikas.
Tai sitten pyhän ihmisen omistama risti, kirja tai vastaava esine.

Kolmannen luokan reliikki on pyhäinjäännös joka on koskettanut
tai ollut tekemisissä toisen luokan reliikin kanssa.

Jos esimerkiksi toisen luokan reliikin vieressä palaa öljylamppu,
on sen öljylampun öljy kolmannen luokan reliikki jota
 voidaan jakaa eteenpäin kotona poltettavaksi.



Myös meillä täällä suomessa on kaikenlaisia ikivanhoja
reliikkejä. Joskaan ei toki näin kauniisti koristeltuna.

Varsinkin Turun tuomiokirkosta on löytynyt paljon
pyhäinjäännöksiä, jopa epätavallisen paljon eikä kaikkia ole
 vielä edes todennäköisesti löydetty.

Esimerkiksi kirkon sakastista löytyi joitain vuosia
sitten umpeen muurattu komero ja sen sisältä ihmisen pääkallo,
reliikki joka on ajoitettu vuoteen 1160.


Suurin osa muista reliikeistä makaa Autuaan Hemmingin
jäännösarkussa joka on yleisölle vapaasti nähtävissä.
Kävin sen itsekin tsekkaamassa viime Turun reissullani.

Arkku pitää sisällään yli 90 reliikkiä ja se on pohjolan suurin
kokoelma. Varhaisimmat reliikeistä sijoittuvat ajalle 50 e.kr.

Ja vaikka timantteja ei meiltä löydy niin kuitenkin taidokasta
käsityötä kyllä, löydetty esimerkiksi on kaunis silkkinen
kallonsuojuspussi sisältäen lukuisia silkkisiä ja kirjailtuja
pikkupussukoita joista jokainen on täynnä luita.

"Turhat murheet mielestäs heitä"

Myös suomi lähti mukaan reliikkien hävittämisvimmaan
uskonpuhdistuksen aikaan ja kotimaiset pyhäinjäännöksemme
löydettiinkin uudelleen vasta 1920-luvulla jolloin ne
toimitettiin Turusta Helsinkiin tutkittaviksi.

Lähes heti ne kuitenkin unohdettiin ja uskomatonta kyllä ne
löytyivät kansallismuseon kokoelmista jälleen vasta vuonna 2003.

Jäännökset palautettiin Pyhän Henrikin värttinäluuta
lukuunottamatta takaisin Turkuun sillä Henrikin käsikappale
oli jo ehditty antaa eteenpäin Helsingin pyhän Henrikin
katedraaliin jossa se toistaiseksi yhä on.


Näitä kauniita (vaan onko tällä kertaa kauneus katsojan silmässä?)
reliikkejä ei pääse katsomaan eurooppaan matkustamalla sillä taisin
lukea nippelitiedon että yksikään Paul Koudounarisin kuvaamista
pyhäinjäännöksistä ei ole asetettuna esille. 

Ainoastaan yhdessä kylässä otetaan paikallinen jalokivireliikki 
vuosittain kyläjuhlan aikana esille mutta tuolloinkaan kyse ei juuri
 ole uskonnollisista menoista vaan lähinnä perinnetavasta.

Valokuvaaja-Paul on kuitenkin laatinut kuvistaan kirjan Heavenly bodies.
 On saatavilla ainakin Amazon-nettikaupassa joten tässäpä oiva lahjaidea
lähestyvään jouluun sellaiselle joka tämäntyyppistä kuvamaailmaa saattaisi 
arvostaa. Itse ehkä jätän väliin, tämän jutun kirjoittamisen jälkeen nimittäin 
kuvien luurangot seikkailivat unissani kahtena peräkkäisenä yönä :)  

 
"Moikkelismoi!"

Vaan mikäs siinä, mukavia veitikoita olivat.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Terveysneuvoja Vaasasta vuodelta 1786


Miten on, onko syksyn kylmyys tänä vuonna koskettanut 
teitä viimaisilla tuulentuivertamilla kynsillään? Ahdistaako
ajatus tulevasta lumesta ja pitkästä kaudesta sisällä vailla
auringonvaloa vain purkkideen parissa?

Jos niin on käynyt tai käymässä, lue tästä muutama 
lämminhenkinen neuvo juuri sinulle. 

 Huolehdithan aivojen höyryistäsi.

Alla olevat ohjeet on kirjoitettu vuonna 1786, aikana
 jolloin taisteltiin nykyistä huomattavasti vaarallisempien
sairauksien ja tautien parissa. Niinpä niistä kannattaisikin
ottaa vaari ja pohtia toimisivatko ne flunssaviruksia
ja kaamosmasennustakin vastaan.

Nämä neuvot minulle lähetti jo kesäkuumalla
blogini lukija Maiju, kiitos sinulle. Silloin kerroin
julkaisemani ne ajankohtaisempana aikana ja äsken
ulos jäätävään vesisateeseen kurkistettuani, luulen että
se aika on nyt!

Pidemmittä puheitta siis:

Tarpeellisia ja hyödyllisiä neuwoja ja ohjenuoria 
terweyden warjelemiseksi ja saada elää isohon ikähän

 Ota torkut.

1. Uni eli nukkuminen on sangen hywä, kun se on
 kohtuullinen, sillä se vaikuttaa terävään ymmärryxen, 
hywän muistiin ja kepeän työn

2. Likin ruokaa, juomaa ja unta on liikunta
askaroitsiminen ja työn tekeminen sekä mielelle
 että ruumijle terweydexi

3. Älä pidätä wettäs, tuulta tai
muuta luonnollista tarwettas

4. Harjaa eli kampaa usein pääsi, että
 aijwon liiat höyryt ulos pääsevät

5. Kävele ja liiku jotain ylös noustuasi, että loka, 
joka yöllä on kokoontunut suolijiin,
 laskeutusi alaspäin persauxeen.

 Nuoripari terveyskävelyllä jotta loka laskeutuisi.

6. Älä usein purgerata ja lääkityxiä nauttia on 
vahingollinen: luonto tottuu wihdoin niihin

7. Juopumus wäkevistä juomista tekee
 ihmisen laiskaksi ja uneliaaxi

8. Suuri äkkinäinen wihastuminem ja raskas
 pitkällinen murhe ja huoli kuiwaavat ylös ruumiin

9. Iloinen mieli ja tyytywäisyys lisää ikää

*

Waasassa 1786

Prändätty C. W. Loindieriltä

perjantai 1. marraskuuta 2013

Halloween Suomessa. Vai Kekri?


Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.


Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla
kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 
mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen
 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 
joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,
siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 
marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen
 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista
ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?


Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta. Ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.
 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme
ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 
juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina
kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla
vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien
halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin
vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla
joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta
löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä
kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 
pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Se on murheellista.


Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä Kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.


Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.


Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.


Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*
Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!


Hauskaa kekriä jokaiselle!