Kauheaa ja kaunista

 Marraskuu ja tummanpuhuvat syyssäät jatkuvat vielä
vaikka kauppojen joulumainonta muuta koettaisi väittää.

Sen kunniaksi siis makaaberi aihe. Vaan saatte itse pohtia onko
 tämä juttu sittenkään niin synkkä, niin paljon glitteriä siinä on.

Tämänkertainen kirjoitukseni siis liikkuu luissa. Reliikeissä.

Reliikit eli pyhäinjäännökset ovat osa monia eri uskontoja
joiden merkitys nykyään ei ole erityisen suuri, ennen oli kuitenkin toisin.

Pyhäinjäännökset ovat sananmukaisesti jäännöksiä, usein ensimmäisten
marttyyreina uskonsa puolesta kuolleiden tai kuuluisten kirkonoppineiden
 ruumiinosia, luita, kynsiä, hiuksia, pääkalloja tai kokonaisia luurankoja.

Uskottiin että Jumalan siunaaman, jopa pyhän ihmisen ruumis ja ruumiin
kappaleet paransivat sairauksia ja toivat hyvää onnea. Mitä lähempää reliikkiä
 tai uskonnollisen pyhimyksen hautaa sai lunastettua oman hautapaikkansa, sen
 parempi oman sielun autuuden kannalta. Erityisesti katolinen kirkko omaksui
reliikkien kanssa puuhastelun.

Kun Nikean kirkolliskokous vuonna 787 määräsi että jokaisen kirkon alttarilta tulisi
 löytyä reliikki, alettiin kristinuskon marttyyrien ja pyhimysten katakombeihin haudattuja
luurankoja kaivella leposijoiltaan ja palastella systemaattisesti kappaleiksi.

 Sormi sinne, toinen tänne, kallo tai kylkiluu toisaalle.

Myös kokonaisia pyhimysten tai marttyyrien luurankoja kärrättiin ja laivattiin kirkosta
 ja kappelista toiseen jossa ne saivat osakseen paljon suitsutusta, palvontaa ja lahjoja.

 Lahjoja ja suitsutusta näille pyhille ruumiille kertyi useiden satojen vuosien
aikana varsin runsaasti ja vaikka suuri osa upeista jalokivistä ja kullasta
kulkeutui kirkkokoneiston kukkaroon, jäi yhtä suuri osa koristamaan jo
 ajan tummentamia luita.

Mainitut ajat kuitenkin muuttuivat ja valistuksen ajan koittaessa ulottaen
 kätensä myös kirkkoon, alettiin pyhäinjäännöksiä pitää epäpyhinä ja turhina
kapistuksina jotka vain seisoivat ihmisen ja Jumalan välisen reitin varrella.

Monet reliikit kokivat kolkon kohtalon. Ne siirrettiin pois näkyvistä, osa kipattiin
 jokiin, osa heitettiin tunkiolle, osa myytiin jos joku halusi ostaa ja osa
haudattiin uudelleen.

Jossakin vaiheessa osa pienimmistä reliikeistä palautettiin arvoonsa mutta
pyhäinjäännösmarkkinat eivät 1700-luvun jälkeen enää milloinkaan palanneet
samaan pisteeseen missä ne olivat ennen satojen vuosien ajan olleet.

Vaan palataan tomuisesta historiasta nykypäivään. Muutamia vuosia sitten muuan
amerikkalainen valokuvaaja kierteli saksaa kuvaamassa kauniita ja vanhoja historiallisia
rakennuksia kun eräässä pienessä kylässä hänen juttusilleen tuli paikallinen iäkäs mies.

Mies totesi leppoisasti että jos vanhat jutut kerran kiinnostavat niin tuossa
kulkee polku yli kukkulan jonka päästä löytyy hylätty kappeli ja kappelin
sisällä on hieno timanttiluuranko.

Valokuvaaja (oletettavasti innoissaan) kulki kappeliin ja hetken kaiveltuaan toden totta
löysi mitä oli kuvattu. Syrjäisen pikkukylän vielä syrjäisemmässä ja osin romahtaneessa
kappelissa makasi vanha reliikki päällään mitä kauniimpia koruja. Useiden kuvien ja
ihmettelyn jälkeen mies jatkoi matkaa ajatellen kyseessä olleen ainutkertainen tapaus.

Vaan valokuvauskierue jatkui. Kuvatessaan muuatta kirkkoa, kuljetti henkilökunta
miehen myös kirkon suljettuihin osiin ja eräässä kryptassa makasi jälleen kaksi
kaunista jalokivillä koristeltua luurankoa. Kyselemällä ja tutkimalla mies, Paul
Koudounaris, sai selville että vastaavia hylättyjä ja piilotettuja reliikkejä löytyisi
ympäri eurooppaa yltäkylläisesti. Tuosta hetkestä alkoi mielenkiintoinen tutkimusretki
katolisen kirkon unohdettuun pyhäinjäännöshistoriaan.

Etsiessään valokuvamateriaalia Koudounaris löysi reliikkejä mitä merkillisimmistä
paikoista. Suurin osa niistä pyhäinjäännöksistä joita ei tuhottu, siirrettiin aikanaan
erilaisiin varastoihin joista niitä on edelleen siirrelty eteenpäin melko vapaasti.

Muuan luuranko muun muassa löytyi Sveitsiläisen parkkihallin takaisesta säilytys-
hallista jonne se oli paiskattu laatikossaan huonekaluromun joukkoon joskus toisen
maailmansodan jälkeen.

Luurankojen ja kallojen koristelu on vienyt aikanaan myös paljon vaivaa.

Jalokivien, jalometallien ja helmien rahoittajana toimi milloin kirkko, milloin
kunta, milloin yksittäinen varakas kylä yhtä lailla kuin kansan lahjoitukset.

Kauneimpien rankojen koristeluun upposi jopa viisi vuotta käsityöläisten sahatessa
ja poratessa luita, metalleja ja kiviä jotta ne saatiin asetettua ja upotettua suoraan
jäänteiden sisään. Kyse oli hetken aivan omasta käsityölaistaiteen lajista johon
monet reliikkien koristelutyötä tekevät nunnat erikoistuivat. Kuka tahansa
kun ei saanut kosketella pyhiä jäännöksiä.

Suurisydäminen mies
 
Vaikka tämänkaltainen korumetallien sekä veistämisen kanssa
puuhailu oli yleensä miesten aluetta, sopi reliikkityö hyvin nunnille.

Näillä oli työn vaativa herkkä kosketus, pitkä pinna sekä pitkällinen
kokemus kudonnan ja muiden käsitöiden parissa oli luonut sommittelun
tajun jota sovellettiin luurankoihin.

Ensin luurangot peitettiin vahvalla mutta tahmealla eläinten luista
keitetyllä siirapinkaltaisella liimalla jotta ne vahvistuisivat.

Toisinaan reliikit olivat rikkonaisia
jolloin piti luoda kokonaisia uusia puuttuvia luita jotka piti muotoilla
sopivanmallisiksi. Luonnollisesti myös pyhiä reliikkejä veisteltiin
ja porattiin ja aseteltiin sopiviin asentoihin.

 "Heipähei... Mitä kuuluu?" 

Jokainen luuranko tässä blogikirjoituksessa omaa myös oman
nimen Herra Pyhä se ja se. Vaan onko esimerkiksi luuranko
nimeltä Pyhä Albertus oikeasti pyhä Albertus?

Tuskinpa.

Kun kirkolliskokouksen jälkeen luurankojen tarve nousi huippuunsa
kaivettiin roomalaisista katakombeista marttyyrien ruumiita. Vaan katakombit
olivat suuria ja katakombeihin haudattiin myös aivan tavallisia ihmisiä.

 Marttyyrien ruumiiden erottelu tavisten ruumiista oli melkoisen mahdoton
tehtävä ellei luurankoon oltu tehty erityismerkkejä pyhästä miehestä tai naisesta
eikä katakombeihin yleensä pystytetty muistomerkkejä.

Aikamoisia aasinsiltoja piti siis keksiä jotta kyettiin edes jotenkin
osoittamaan että pyhä ruumis oli löydetty tuhansien muiden tavallisten
katakombeissa makaavien luurankojen joukosta. Esimerkiksi luuranko
 jossa oli merkintä "M", tarkoitti pyhimysten etsijöille merkintää
 "M niinkuin Marttyyri!"

...Kun yhtä lailla ja melko paljon todennäköisemmin kirjain oli
vain osa edesmenneen nimeä. Vaikkapa nimi Marcus oli aikansa
yleinen roomalainen etunimi.

Eräässä tapauksessa kirkko palkkasi jopa joukon aikansa
meedioita jotka toikkaroivat katakombeissa osoitellen
luurankoja jotka siten julistettiin pyhiksi ja kipattiin kärryille
nunnien koristeltaviksi ja kuljetettaviksi euroopan eri
kirkkoihin ja kappeleihin.

Onkin enemmän kuin todennäköistä että suuri osa kaikista reliikeistä
kuului alun perin tuikitavallisille henkilöille jotka saavuttivat vasta
kuolemansa jälkeen elämää suuremman ylistyksen ja maineen.

Seikka joka olisi heitä varmasti heidän eläessään
 joko naurattanut tai itkettänytkin kenties.

On mielenkiintoista tietää että reliikkien valtavasta
markkinatulvasta johtuen laadittiin pyhäinjäännöksille
aikanaan oma luokittelusysteeminsä.

Ensimmäisen luokan reliikit liittyivät usein jollain tavalla Jeesukseen.

Ne olivat paloja hänen rististään, vaatteestaan tai vastaavasta tavarasta.
Ne olivat myös Jeesusta vähäisempien mutta pyhien marttyyrien
tai kirkollispyhimysten ja teologien ruumiinkappaleita laidasta laitaan.

Toisen luokan reliikit olivat tavaroita.

Kenties kappale kangasta joka oli joskus ollut marttyyrin päällään
 pitämä paita. Kuuluisan teologin usein käyttämä hansikas.
Tai sitten pyhän ihmisen omistama risti, kirja tai vastaava esine.

Kolmannen luokan reliikki on pyhäinjäännös joka on koskettanut
tai ollut tekemisissä toisen luokan reliikin kanssa.

Jos esimerkiksi toisen luokan reliikin vieressä palaa öljylamppu,
on sen öljylampun öljy kolmannen luokan reliikki jota
 voidaan jakaa eteenpäin kotona poltettavaksi.



Myös meillä täällä suomessa on kaikenlaisia ikivanhoja
reliikkejä. Joskaan ei toki näin kauniisti koristeltuna.

Varsinkin Turun tuomiokirkosta on löytynyt paljon
pyhäinjäännöksiä, jopa epätavallisen paljon eikä kaikkia ole
 vielä edes todennäköisesti löydetty.

Esimerkiksi kirkon sakastista löytyi joitain vuosia
sitten umpeen muurattu komero ja sen sisältä ihmisen pääkallo,
reliikki joka on ajoitettu vuoteen 1160.

Suurin osa muista reliikeistä makaa Autuaan Hemmingin
jäännösarkussa joka on yleisölle vapaasti nähtävissä.
Kävin sen itsekin tsekkaamassa viime Turun reissullani.

Arkku pitää sisällään yli 90 reliikkiä ja se on pohjolan suurin
kokoelma. Varhaisimmat reliikeistä sijoittuvat ajalle 50 e.kr.

Ja vaikka timantteja ei meiltä löydy niin kuitenkin taidokasta
käsityötä kyllä, löydetty esimerkiksi on kaunis silkkinen
kallonsuojuspussi sisältäen lukuisia silkkisiä ja kirjailtuja
pikkupussukoita joista jokainen on täynnä luita.

"Turhat murheet mielestäs heitä"

Myös suomi lähti mukaan reliikkien hävittämisvimmaan
uskonpuhdistuksen aikaan ja kotimaiset pyhäinjäännöksemme
löydettiinkin uudelleen vasta 1920-luvulla jolloin ne
toimitettiin Turusta Helsinkiin tutkittaviksi.

Lähes heti ne kuitenkin unohdettiin ja uskomatonta kyllä ne
löytyivät kansallismuseon kokoelmista jälleen vasta vuonna 2003.

Jäännökset palautettiin Pyhän Henrikin värttinäluuta
lukuunottamatta takaisin Turkuun sillä Henrikin käsikappale
oli jo ehditty antaa eteenpäin Helsingin pyhän Henrikin
katedraaliin jossa se toistaiseksi yhä on.

Näitä kauniita (vaan onko tällä kertaa kauneus katsojan silmässä?)

reliikkejä ei pääse katsomaan eurooppaan matkustamalla sillä taisin

lukea nippelitiedon että yksikään Paul Koudounarisin kuvaamista

pyhäinjäännöksistä ei ole asetettuna esille. 

Ainoastaan yhdessä kylässä otetaan paikallinen jalokivireliikki 

vuosittain kyläjuhlan aikana esille mutta tuolloinkaan kyse ei juuri

 ole uskonnollisista menoista vaan lähinnä perinnetavasta.

Valokuvaaja-Paul on kuitenkin laatinut kuvistaan kirjan Heavenly bodies.

 On saatavilla ainakin Amazon-nettikaupassa joten tässäpä oiva lahjaidea

lähestyvään jouluun sellaiselle joka tämäntyyppistä kuvamaailmaa saattaisi 

arvostaa. Itse ehkä jätän väliin, tämän jutun kirjoittamisen jälkeen nimittäin 

kuvien luurangot seikkailivat unissani kahtena peräkkäisenä yönä :)  

 

"Moikkelismoi!"

Vaan mikäs siinä, mukavia veitikoita olivat.