Lucia-neito

Hyvää Lucian päivää!

Lucia, silmätön neito, tuo nykyisen

 laulumme mukaan valon pimeään.

 

Vanhan juliaanisen kalenterin mukaan Lucian muistopäivä osui

talvipäivänseisaukseen, vuoden pisimpään yöhön jonka jälkeen valon

 määrä alkoi taas lisääntyä. Keskiajalla Lucian päivä oli siis myös 

valon juhla ja valosta Lucia-laulussa tänäänkin lauletaan.

 

Lucian päivä on lapsesta saakka ollut eräitä lempipäiviäni.

Muistan vieläkin joulukuun kolmannettoista päivät ala-asteellani.

 

Meidät lapset kerättiin luokista pimeiksi jätettyihin käytäviin joista 

jonoissa kuljimme yhtä pimeään valtavaan juhlasaliin jonka ikkunanpielille 

oli sytytetty tuikkuja. Kun kaikki istuivat paikallaan, kului muutama odotuksen

 tuskainen hetki hiljaisuudessa kunnes aivan yhtäkkiä jostakin kuului hentoinen 

laulanta äänen tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta esiin astui Lucia-neito,

 kynttiläkruunu päässään. 

 

Tunnelma oli taianomainen ja maaginen. Koko valtava laitoskoulu seisoi pimeänä

 ja hiljaisena lukuunottamatta pikkutyttöjen kynttiläkulkuetta ja niin kaunista laulua. 

 

Näin toimittiin 80-luvun lopussa, toivottavasti

Lucia-perinne jatkuu kouluissa yhä.

Muutaman harmistuksenaiheen kyllä muistan, Luciana-olo oli unelmani ja tätä

 pestiä minulle jopa lupailtiin mutta aina päädyttiin kuitenkin käyttämään

 oppilaita ruotsinkielistä painotusta käyvästä luokasta.

Toinen harmistuksen aiheeni pikkutyttönä oli se, että jo silloin olin kiinnostunut 

historiasta ja minua vaivasi kovasti kuka tämä ihana kruunupäinen Lucia-tyttö

oikein oli? 

 

Muistan elävästi miten vuosi toisensa jälkeen kulloinkin tehtävään valitut

 tytöt lukivat nopeasti läpi lyhyen paperilappusen Lucia-neidon

historiasta jossa ei ollut päätä eikä häntää. Janosin tietää enemmän mutta 

kesti melko kauan ennen kuin sain minkäänlaisia vastauksia.

 

 

Lucian päivän vietto liittyy alun perin katoliseen

uskoon, pyhimyksillä oli katolilaisuudessa vankka sijansa.

 

Kristinuskon alkuaikojen marttyyrien eli uskonsa puolesta ikävillä tavoilla

 tapettujen ihmisten, pyhimysten, ympärille rakennettiin kertomuksia jotka 

olivat pohjimmiltaan aivan totta, toki yliluonnollisin mausten höystettynä.

 

Lucian tarina ei olekaan mikään myytti, hän oli aivan aito, ylhäinen roomalaistyttö

 1730 vuotta sitten, vuonna 283. Hänet tapettiin marttyyrina rooman keisari 

Diolectianuksen aikaan, vain 19-vuotiaana nuorena naisena.

 Muuta varmaa faktaa ei voidakaan tietää mutta seuraavasti 

Lucia-neidon elämästä kerrotaan.

*

Lucia syntyi varakkaaseen roomalaiseen sukuun. Hänen isänsä menehtyi Lucian 

ollessa 5-vuotias ja näin Lucia sekä hänen kreikkalaissyntyinen äitinsä Eutychia 

jäivät ilman miespuolista holhoajaa joka tuon ajan roomassa oli 

välttämättömyys.

Muutamia vaikeita vuosia kului ja näiden vuosien aikana nuori Lucia-lapsi

 tutustui kristittyihin hyläten roomalaisten omat jumalat. Hän samalla lupasi

 neitsyytensä Jumalalle todeten pysyvänsä ikuisesti aviottomana.

Lucian äiti Eutychia ei ottanut moisia pienen tytön horinoita ollenkaan

 tosissaan vaan taloudellisten huolien painamana lähinnä keskitti 

voimavaransa hankkiakseen Lucialle arvovaltaisen aviomiehen. 

 

Koska perheen nimi oli köyhtymistä lukuunottamatta erinomainen, tarttui

pian varakas pakanauskoa kannattava perhe tarjoukseen ja järjestelyjä 

tehtiin jotta Lucia ja varakkaan perheen nuori mies saataisiin pian

 liitettyä avioliittoon.

Pieniä mutkia matkaan tuli Lucian äidin sairauden pahentuessa.

 

Lucian äiti, Eutychia sairasti verenvuototautia, ilmeisesti pahaa

 punatautia ja sairaus oli yhtäkkiä kääntynyt huonompaan suuntaan. 

 

Pyhä Agatha ja... Lautanen.

 

Lucia suostuttelikin äitinsä tulemaan kanssaan erään varhaisen kristityn

 marttyyrinaisen haudalle jossa oli kuullut tapahtuvan ihmeitä. Kun äiti ja tytär

 olivat taivaltaneet Pyhän Agathan haudalle (toinen melko raju marttyyrikuolema) 

ja viettäneet siellä yön, näki Lucia unessa ihmeellisen näyn jossa hänelle

kerrottiin hänen äitinsä parantuvan ja myös vihjattiin että Lucian-elämä

 tulisi olemaan ihmisten ikuisesti muistama.

Tämän hautavierailun jälkeen Lucia painosti entistä vakuuttuneempana

uskostaan äitinsä lahjoittamaan Lucian myötäjäisiksi varatut jalokivet ja 

muun arvo-omaisuuden köyhille. Eutychia oli kuin olikin hautavierailun

jälkeen mystisesti parantunut ja kiitollisena terveydestään hän suostui 

Lucian ehdotukseen. 

 

Äidin ja tyttären talon luona puhkesi varsinainen

karnevaalitunnelma köyhien tapellessa heille luovutetuista arvoesineista

 ja tämänkaltainen rähäkkä herätti myös Lucian tulevan miehen huomion. 

 

Kun puoliso tajusi että mitään myötäjäisiä ei tulisi olemaan, ilmiantoi hän

morsiamensa kuvernöörille. Kristinuskoa ei näet katsottu ollenkaan hyvällä

ja vaikka almujen anto köyhille kuului hyviin tapoihin, ei sitä saanut suorittaa

kristillisen hurmoshenkisesti. Kuvernööri rankaisi nopeasti mutta maltillisesti.

 

Lucian tulisi polttaa ruokauhri keisaria esittävän kuvan edessä ja näin 

rikos olisi kuitattu. 

 

 Keisari Diolectianus jolle Lucia ei uhrannut.

Lucialle tämän kaltainen teko olisi kuitenkin ollut epäjumalanpalvontaa

johon hän ei nuorena kristittynä (itsepäisenä teininä) aikonut suostua.

Tämä suoranainen niskurointi oli jo liikaa. Lucia tuomittiin entistä ankarammin, 

mitä nöyryyttävimpään rankaistukseen. Tämä yläluokkainen nuori nainen

 määrättiin pantavaksi paikalliseen huorataloon ja tuomittiin työskentelemään 

siellä eräänä asiakkaita palvelevista naisista kunnes tämä armahdettaisiin. 

Tästä eteenpäin tarina saa yliluonnollisia piirteitä.

Kun keisarin sotilaat saapuivat noutamaan Lucian kotoaan, eivät he saaneet

 Luciaa liikkumaan. Lucia siis aivan konkreettisesti tuli liian painavaksi yhdenkään 

ihmisen nostettavaksi. Mitään sen kaltaista ei oltu ennen nähty. Sotilaat pelkäsivät 

mutta heidän johtajansa sisuuntui. Paikalle hankittiin raskastekoinen härkävaljakko

mutta härätkään eivät saaneet tyttöä liikahtamaankaan.

Lucian ilmeettömyys ja kaikkialla ympäröivät väkijoukot

alkoivat jo huomattavasti hermostuttaa keisarin sotilaita.

 

Tyttöä ei siis saatu kannettua pois joten hänet päätettiin polttaa siihen paikkaan. 

 

Lucian ympärille kerättiin palavaa materiaalia mutta ihmeellisin asia tapahtui,

 kaikista puista ja paikalle tuodusta sytykealkoholista huolimatta, yksikään

puu ei suostunut palamaan. 

 

Tässä vaiheessa kansa hurrasi spektaakkelin ympärillä ja

show oli selvästi mitä mainiointa pilailua roomalaissotilaiden

kustannuksella. Mutta siitä tehtäisiin nopeasti loppu.

 

Lucia-tyttöä ryhdyttiin kiduttamaan. Hänen silmänsä lusikoitiin

pois hänen päästään. Viimeiseksi näytös lopetettiin iskemällä

miekka läpi Lucian rintakehän.

Näin murheellisesti ja makaaberisti mutta omalla tavallaan

ylevästi siis päättyi tänään juhlimamme Lucia-neidon elämä.

 

 

Aikanaan Luciasta tehtiin katolinen pyhimys ja valontuojana

hänet adoptoitiin pimeisiin pohjoismaihin omaksi suosikkitytöksi

jolle annettiin ikioma muistopäivänsä vaikka muita pyhimyksiä 

emme enää muistelekaan. 

 

Lucian tarina jatkuu hänen luissaan nykypäivään saakka

 nimittäin muutaman sadan vuoden hautalevon jälkeen Lucian luut

 kaivettiin haudastaan ja niitä kuljetettiin pyhinä reliikkeinä ympäri 

eurooppaa satojen vuosien ajan. 

 

Tällä hetkelläkin Lucian luiksi väitetyt kappaleet

 makoilevat siroteltuna Roomassa, Napolissa, Veronassa

Lissabonissa, Milanossa, Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.

Voit lukea lisää katolisten reliikkishowsta Tosivanhasta

jonne asiasta hetki sitten kirjoitin.

Nykyään Luciaa muistetaan lähinnä täällä meillä pohjoismaissa että 

Italiassa. Siellä tarjoillaan tänään mm. jälkiruokaa jossa kaakaojuomassa 

lilluvat pyöreät vehnätyynyt kuvastavat Lucian silmämunia.

 

En tiedä välittäisinkö itse niin moisesta jälkiruoasta mutta 

tämän videon katselen tänään ja mietiskelen hetken millainen

mahtoi todellisuudessa olla tuo varhaisen marttyyrikuoleman

 kokenut nuori nainen jonka ympärille kehittyi näin 

mielenkiintoinen tarina.

 

Tonttujen historiasta

Teollistumisen yhteydessä monet todella vanhat tavat ja asiat ovat jääneet unohduksiin.

Tällaisiin unohtuneisiin asioihin kuuluvat myös tontut!

Elossa ei enää juuri ole sukupolvea jonka aikana tontuista on vielä puhuttu vakavammallakin mielellä. Ennen ne kuuluivat suomen ympärivuotiseen kansanperinteeseen, nykyään tontut tekevät tulon vain joulun aikaan amerikkalaistuneen pukin pikku apulaisina.

Minun mielestäni on aina ollut jännittävää tehdä mentaalisia aikamatkoja toisiin aikoihin, erityisesti minusta on jännittävää ajatella minkälaisen maailman keskellä ihmiset muina aikoina ovat eläneet. Miltä on tuntunut elää maailmassa jossa yliluonnolliset olennot ovat olleet aidosti itsestäänselviä asioita, eivätkä vain tarinoita joita kerrotaan lapsille?

Tonttu, huoneen haltia, suomen kansanperinteessä on ollut ihan oikea tyyppi. Pikemmin haltia kuin hauska joulukorttikaveri. Mutta yleensä aina hyväntahtoinen seuralainen jollaisen toivottiin asettuvan taloksi kun rakennettiin uusi talo. Itseasiassa, ennen kuin se uusi talo rakennettiin, käveltiin talon tulevalle paikalle ja ääneen kysyttiin saako siihen tulla. Sitten odotettiin jotakin merkkiä. Mikäli merkki saatiin, talo rakennettiin. 

Tonttuja ja haltioita konsultoidaan muuten nykyään edelleenkin rakennus-, erityisesti tienrakennustöissä Islannissa jossa ainoana maana maailmassa usko erilaisiin tonttuihin ja haltioihin on voimakkaasti säilynyt. Tämä ilahduttaa jokaista romanttismielistä ihmistä :)

Tonttu on hyväntekijä, jos sitä on kohdeltu hyvin, mutta jos sitä on loukattu, se saattaa ryhtyä meluamaan. On ollut myös pahoja ja pelättäviä tonttuja. Tonttua piti ennen myös palkita sen vuotuisista hyvistä töistä eli viedä jouluyönä tontulle ruokaa, yleensä puuroa ja juuri tästä vuosittaisesta tavasta on muodostunut yhteys tonttujen ja joulun välille. 

Nykyäänkin tontut muistavat meitä jos olemme käyttäytyneet hyvin, vanhan lastenlaulun sanoin:

 “ei itkeä saa, ei meluta saa, tonttu voi tulla ikkunan taa..”

 Tontuille on myös tarjottu leipomispäivänä muruja, viimeiset löylyt saunassa saunapäivinä ja onpa niille tehty joskus oma saunavihtakin.

 Lopuksi vähän erilainen tonttu!

Joulupukkiveljekset

Tämä tositarina alkaa vuodesta 1885.

Tuolloin nuoret miehet nimeltä Herman ja hänen veljensä August Schuenemann muuttivat Chicagoon.

He olivat kuulleet että kaupungin satama oli hyvä paikka aloittaa jonkinlainen bisnes. Vaikka merenkäyntialalla tuolloin oli kova kilpailu, ajattelivat kaverit pärjäävänsä.

Veljekset menestyivätkin oikein hyvin, hassu juttu vain oli että niinkin paljon kuin 2/3 koko vuoden tuotosta tienattiin hyvin pienen ajanjakson, joulukuun aikana. Miksi juuri silloin?

Syy löytyi veljesten erikoistumisalasta, he kun saavuttivat mainetta joulukuusikaupalla jonka sesonki oli lyhyt mutta tuottoisa.

Kokonaista 25 vuotta Herman toimitti veljensä Augustin kanssa alukseltaan joulukuusia tuhansiin Chicagon koteihin jotka he ensin hakivat Michiganjärveä ympäröivistä metsistä. August ja Herman kasvoivat nuorista poitsuista karskeiksi purjehtijoiksi joille ei mennyt sormi suuhun hankalassakaan tilanteessa.

Herman kuvassa keskellä.

 Augustilla ja Hermanilla oli joulukuusivuosiensa aikana ollut komennossaan monia laivoja, mm. Mary Collins, sitten Margaret Dal, Ida, Truman Moss, S.Thal ja George mutta vasta kolmimastoinen kuunari Rouse oli se laiva jonka jokainen kaupunkilainen tuli tuntemaan.

Kerrotaan että laivan saavuttua satamaan kiiri sana laiturilta laiturille "Joulukuusilaiva tuli, se tuli!!"

 Veljekset aina hauskuutuksiin valmiina sitoivat joka vuosi joulukuusen korkealle laivan päämastoon ja nitoivat värillisiä jouluvaloja kauttaaltaan (tuolloin jouluvalot olivat hyvin harvinaisia) suuren kuunarin kylkiin. Augustin vaimo Barbara ja hänen tyttärensä Elsie, Hazel ja Pearl osallistuivat ideointiin valmistamalla jouluisia lehväköynnöksiä ja kransseja joilla laiva myös koristeltiin yltympäriinsä ja näky oli mahtava!

Ihmiset kokoontuivat vastaanottamaan laivaa joka oli ylenpalttisten koristeiden lisäksi kuorrutettu tuhansilla tuuheilla kuusilla, lunta yhä oksillaan laivan levittäen havupuun tuoksua kaikkialle ympäristöön, itse kapteenien kättä kannelta heiluttaen. Lapset olivat aivan hulluina ilosta ja aikuiset kaikesta päätellen myös riehakkaalla tuulella, olihan kyse koko vuoden kohokohdasta ja useiden vuosikymmenten traditiosta.

Lähes kolmenkymmenen vuoden ajan leppoisan veljesparin spektaakkelimainen ilmestyminen Chicagon satamaan teki joulun kaupunkilaisille todeksi ja laivan saapumisesta tulikin varsinainen sosiaalinen tapahtuma jota odotettiin joka vuosi pitkään ja hartaasti.

Herman ja August olivat päällepäätteeksi mukavia miehiä, heillä tuntui olevan aina ystävällinen sana sanottavana poikkesipa laivalla ostoaikeissa kuka tahansa. Herman kun myi veljensä Augustin kanssa kuusia suoraan laivalta tavallisille ihmisille ilman välikäsiä. He jopa rakennuttivat joulun alla laivaansa tilapäisen olohuoneen jotta ostoaikeissa olevat ihmiset saivat lämmitellä itseään kuuman juoman parissa ja jotta veljekset saisivat rauhassa rupatella ihmisten kanssa.

He tuottivat laivassaan myös ylimääräisiä joulukuusia joita antoivat ilmaiseksi vähävaraisille perheille ja monille eri orpokodeille ja hyväntekeväisyyslaitoksille. Veljekset olivat erittäin rakastettuja ja tervetulleita kaikkien kansanluokkien koteihin.

Joulukuusikauppa ei kuitenkaan ollut kokonaisuudessaan aivan niin leppoisaa miltä se päältäpäin näytti. Joulukuinen vuodenaika oli purehtimisen kannalta äärimmäisen vaarallinen.

Siitä on jo 114 vuotta mutta Michiganjärven eräästä tietystä myrskystä puhutaan paikallisten keskuudessa edelleen, näin luin.

Sattumoisin oli kyse myrskystä jonka aattona August matkasi kohti Chicagoa ostettuaan juuri lähes 4000 joulukuusta jotka oli kaikki tiiviisti pakattu kiikkerään kuunariin. Herman ei ollut mukana vaimonsa synnytyksen takia.

 Myrsky oli todella hyvin ankara. Kuusimetriset aallot löivät kannen ylitse ja tuulen nopeus oli jopa 80 km tunnissa. Tämän hirveyden keskellä sinnitellyt kuunari raskaassa lastissaan ei enää jaksanut. 

Laiva upposi valtavan järven kylmiin vesiin eikä yksikään miehistöstä selvinnyt hengissä.

August menehtyi.

Uutiset vastaanotettiin suurella murheella, koko kaupunki suri joulukuusilaivan toisen kapteenin kuolemaa. Augustin vaimo ja lapset olivat surusta suunniltaan ja Herman hermoromahduksen partaalla. Oli vaikea tajuta että veljesparin puolikas oli todella poissa.

Elämän oli lopulta kuitenkin jatkuttava. 

14 vuotta kului.

Yksinäinen ja hieman vähemmän hilpeä, joskin aina yhtä ystävällinen kapteeni Herman (jota myös joulupukkikapteeniksi kutsuttiin) jatkoi joulukuusibisnestä. Kaupunki tottui että joulukuusilaivalla oli enää yksi joulupukki, enää yksi mies vitsiä veistämässä, naisille kohteliaisuuksia ja pikkulapsille karamelleja jakamassa. Joulukuusilaiva toki koristeltiin edelleen joka vuosi yhtä ylenpalttisesti ja aina sen saavuttua laitureille syntyi markkinatunnelma ja väenpaljous ihmisten tuodessa lapsiaan vastaanottamaan joulukuusilaivaa ja sen kapteenia miehistönsä kera.

Vaikka veljesten ideologiana oli aina ollut myydä kuusia halvalla kertyi silti reippaasti myös voittoja joilla Herman hankki yhä suurempia ja suurempia aluksia joulukuusimyyntiä varten. Vihdoin vuosien ankaran työn jälkeen Herman alkoi tuntea olonsa vakavaraiseksi vaikka hän ei silti työntekoa harkinnutkaan lopettavansa.

Vuonna 1912, uusimmalla laivallaan Herman matkasi 300 kilometrin matkaa takaisin Chicagoon.

Hän oli juuri miehistönsä kanssa lastannut laivan täyteen ei vain sadoilla vaan tuhansilla, lähes kuudella tuhannella ensiluokkaisella, tuoreella ja tuuhealla joulukuusella joista suuren osan hän aikoi lahjoittaa kaupungin varattomille.

Häntä huolestutti aavistuksen, hän oli sitonut huomattavan suuren osan omaisuuttaan uusiin laivoihin puhumattakaan massiivisesta joulukuusimäärästä joka oli vuosikymmenten kuusibisneksen suurin saalis. Vaikka Herman olikin huomattavan varakas mies, oli iso osa omaisuudesta sidottuna laivoihin. Muun muassa tämän takia Herman jätti satsaamatta erääseen kalliiseen menoerään; laivan tilkitsemiseen. Sillä ei kuitenkaan ollut juuri väliä. Laiva kyllä kestäisi, se oli tilkitty vain hetkeä aikaisemmin. Ongelmia tulisi, mahdollisesti, vain jos myrsky iskisi ja kuuset vettyisivät ja alkaisivat kerätä painoa. Säät olivat kuitenkin olleet pitkään erinomaiset.

Tuon 300 kilometrin matkan puolivälissä tapahtui kuitenkin pahin. Suunnaton myrsky jolle vertoja veti vain 14 vuotta aikaisempi talvimyrsky iski Hermanin laivan kimppuun. Jo osin jäässä oleva vesi tulvi laivan kannelle sitoutuen kuuteen tuhanteen joulukuuseen kuin lyijypainoiksi. Laiva oli kuitenkin vankka ja kestävä vaikka tarpeellinen tilkitseminen olikin jätetty ylimääräisenä menoeränä pois.

Samaan aikaan samoilla vesillä liikkunut rannikkovartioston  laiva näki Hermanin kuunarin. Sen purjeet olivat repeytyneet riekaleiksi. Sen päämaston lippu oli laskettu puolitankoon hätäkutsun merkiksi mutta vartiosto ei myrskyn vuoksi päässyt lähemmäs ja lopulta Hermanin laiva katosi myrskynsilmään.

Kun myrskystä kuultiin, odottivat Hermanin ja muun miehistön perheet sekä Chicagon asukkaat henkeä pidätellen uutisia. Päivät kuluivat. Mitään ei kuulunut.

Sitten eräänä päivänä sadat ja tuhannet vihreät joulukuuset alkoivat rantautua Michiganjärven rannoille vihreinä, raikkaana mattona ja kaikki tiesivät.

Iloinen kymmenien vuosien pituinen traditio joulukuusilaivasta ja kahdesta iloluontoisesta veljeksestä oli lopultakin päättynyt, molempien veljesten menehtyessä samalla tavalla talvisiin vesiin. 

Erityisen merkillistä oli että satojen joulukuusien ja laivan jätteiden joukosta löytyi Kapteeni Hermanin pienikokoinen lokikirja jossa olivat hänen viimeiset sanansa:

"Perjantai. Teille kaikille: hyvästi.

Luulenpa että kaikki loppuu nyt. Meri pyyhki eilen torstaina kannen ylitse. Yön aikana menetimme pelastusveneet. Pohja vuotaa. Pahasti... 

Jumala meitä auttakoon."