Esivanhempiemme aikaan

Myöhäissyksyllä viimeinenkin vehreys kuolee. 

Ulkoa ei juuri enää löydy ravintoa ihmisille ja eläimillekin vain vähän.

 Päivät pimenevät ja valoisa aika vähenee muutamiksi hassuiksi tunneiksi.

 Silloin mieli tuntuu kääntyvän sisäänpäin ja askartelevan
 asioissa jotka valossa ja toimeliaisuudessa unohtuvat.

Kuvat lauantaiselta souturetkeltä

Varmasti siksi juuri tämä vuodenaika on se vuodenaika
jolloin pohjoisilla leveysasteilla kautta maailman muistellaan
menehtyneitä läheisiä ja tuttavia.

Nykymaailmassa henkisyys on isoin osin kadonnutta
 kansanperinnettä mutta ennen näihin aikoihin alkoivat
pärevalossa kertomukset rauhattomista vainajista, etiäisistä ja
 hengistä, niin pahoista kuin hyvistäkin.

Suomalaiseen muinaisuskoon kuului osana vainajanpalvonta.

Henkimaailmaan lähteneitä viisaita vanhuksia tuli kunnioittaa
 ja nuorempana menehtyneet ansaitsivat saman arvostuksen
sillä tuoni toi vakavuutta ja viisautta jota elävällä ei ollut.

Esivanhempamme kauan, kauan sitten uskoivat että
kuoleman hetkellä jokaista vastaan saapui itse Tuoni,
kuoleman herra.

Hän vei hakemansa maahan joka sijaitsi joko kaukana veden
tai maan alla jossa elämä jatkui pitkälti samanlaisena kuin maan päälläkin.

Tämän vuoksi hautoihin laitettiin matkaan tarvekaluja
jotta kenenkään ei tarvitsisi aloittaa aivan alusta uudessa kodissaan.

 Tuonelaan joutunut sai osakseen arvokasta tietoa
maailmankaikkeudesta ja tietysti myös elävien maan asukkaista.

 Esivanhempamme tiesivät tämän mutta miten hankkia
tietoja tuonelasta saakka menehtymättä itse? 

Tätä tarkoitusta varten muinaissuomalaisilla oli tietäjiä jotka tekivät matkoja tuoneen.

Muinaissuomalaisten aikana tietäjä oli yhteisön arvostettu jäsen,
uskonnollisten menojen ainoa osaaja ja yliluonnollisen maailman
 kanssa kommunikoija.

Tietäjän tehtäviä olivat  tulevaisuuden ennustaminen, kadonneiden löytäminen, varkaiden paljastaminen, ruokatalouden turvaaminen.

Asemastaan huolimatta elävän tietäjän pääsy tuonelan maahan oli kuitenkin täynnä esteitä ja pelottavia asioita. Tuli ylittää tuonelan joki ja taistella sanoinkuvaamattomia esteitä vastaan.

Shamaanilla piti pokka pitää kun kuoleman maan
vartija, piika, tiedusteli oliko tulija elävä vai kuollut.

Vanhojen kuvausten perusteella tietäjä vaipui aivan tosiasiassakin muuntuneeseen todellisuuden tilaan ja ihmeellistä kyllä, usein onnistui kertomaan kyselijälle missä kadonnut esine oli tai neuvomaan kysyjän vaivaan oikean lääkkeen tuonen asukkaisen neuvojen mukaan.

Ympäröivää todellisuutta piti kunnioittaa.

Lähtökohtaisesti ihminen ei todellakaan ollut luomakunnan kruunu.

Vettä hallitsi haltia Ahti joka oli neutraali olento,
veden Emo taas oli hiukan helposti lähestyttävämpi henki.

Rahkoa sen sijaan piti varoa.

Rahko-henki toi taudin, tulen, harmin.

Pelättiin myös Liekkiötä joka ei itsessään ollut varsinaisesti
 ilkeämielinen mutta ei sitä kotiinkaan riesaksi haluttu.
 Liekkiö kun oli surmatun lapsen sielu tai laajemmin vainajahenki
joka mekkaloi onnettomana, valitti ja peloitteli eläviä

Kun joku esivanhempamme tuttava oli yllättäen rikastunut,
jos seudun tutun perheen elintaso oli noussut yllättäen, oli kyseessä
ollut varmasti Kratti ja perhettä pidettiin todella onnekkaana.

Muinaisina pankittomina epävarmuuden aikoina varallisuutta haudattiin usein maahan.

Kratti oli omaisuuden valtaan sidottu olento joka makasi maahan kaivettujen aarteiden
 päällä ja äänteli onnessaan. Jos Kratin äänen kuuli ja uskaltautui paikalle, sai kyseisen
 aarteen itselleen. Kratista ei ollut voittajaa elävälle ihmiselle.

Kun haluttiin saada kalja käymään kutsuttiin paikalle Pekkoa.
Pellonpekko hoiti homman.

Muisteltiin myös Äkrästä jotta hän ei pahastuisi vaikkei hän ollutkaan
 ajankohtainen olento. Äkräs oli kasvikunnan huoltaja-haltia jonka
 kanssa ei todellakaan haluttu huonoja välejä.

Jos te lukijat törmäätte marketissa tai omalla kasvimaallanne
tuplaperunaan tai muuhun kasvikseen, siis sellaiseen jossa kaksi kasvista
on kasvanut yhteen, tiedätte että Äkräksellä on ollut näppinsä
 pelissä josta hän on jättänyt omaleimaisen merkkinsä.
 

Kaikkialla vilisti paljon tonttuja ja menninkäisiä.

Vähän kuin ihmisiä mutta pienempiä ja joilla oli fyysisen
ruumiin lisäksi kyky näkymättömäksi muuttumiseen ja henkiseen
 leikittelyyn jonka kanssa ihminen sai pitää varansa.

Tällaisessa todellisuudessa on oikeasti eletty, ei vain pidetty
 sitä hupaisana kansansatuna vaan todellisuutena.

Erikoisten asioiden kerrotaan olleen lähempänä ihmisiä kuin nykyään.

Monilla ihan tavallisilla pulliaisilla kerrotaan olleen etiäinen:
henkilön kaksoisolento joka saapui paikalle ihmistä itseään hieman
 ennen kuten tässä 1930-luvulta peräisin olevassa tarinassa kerrotaan:

"Eliinan äiti oli lähtenyt naapuriasuntoon vierailemaan ja
 luvannut pian tulla takaisin, mutta olikin viipynyt vähän kauemmin. 
Eliina oli pikkusiskonsa kanssa odotellut ja ruvennut itkemään, kun äiti ei tullut. 

Samassa hän näki tuvan lasin takana äitinsä katselevan tupaan. 

Sillä oli ihan samanlainen huivikin pään ympäri! 
Se katseli kauan, kauan aikaa ja viimein poistui. 

Eliina meni ulos katsomaan, kun ei sitä tupaan kuulunut, 
ja tarkasti sen lasin alustan, eikä siinä ollut jälkeäkään, vaikka silloin oli talvi. 

Siitä hän tiesi, ettei se ollut oikea ihminen. 
Sitten vasta hän oikein pelkäsi. 

Vihdoin hänen äitinsä tuli ja sanoi asiasta kuultuaan: 

"haltia se kävi teitä hauskuuttamassa minun poissa ollessani."

Tässä paikallinen pronssikautinen merkittävän henkilön hautapaikka jota käyn silloin tällöin puhdistamassa kasvillisuudesta.

Sähkövalon, internetin ja Big Brotherin ajalla minusta meille
tekisi hyvää vetää useampana päivänä töpselit seinästä,
sytyttää muutama kynttilä ja avata hiukan ikkunaa.

Viiman ääntä kuunnellessa voisi unohtaa kaiken elektroniikan
 kuin sitä ei olisikaan ja ihan vain olla ja herkistyä paremmin sille
 mikä on oikeasti totta ja olemassa vaikka siihen ei toki muinaisusko
millään lailla kuuluisikaan.