Pieni talo preerialla osa 1. / Laura Ingalls /

Maailmanhistoriasta löytyy joitakin naiskohtaloita jotka kiehtovat minua erityisen paljon. Eräästä olen kertonut täällä ja muitakin tietysti on, useitakin. 

Ensimmäinen muistikuvani tämän kirjoituksen
kohteesta liittyy äitiini ja televisioon.

Katselin Pieni talo preerialla-nimistä sarjaa jossa suunnilleen
 ikäiseni pikkutyttö temmelsi mukavassa maalaismaisemassa
ihanan perheensä kera pyrkien parhaansa mukaan luovimaan mm.
ilkeän Nellie-koulukaverin ja tämän harmillisen pikkuveljen
 aiheuttamien kepposten joukossa.

Äitinikin mielestä sarja oli katsomisen arvoinen ja totesipa
 hän vanhemman sisarenikin katselleen ohjelmaa telkkarista jo 70-luvulla
ja että tiesiköhän hänen sillä hetkellä nuorin tyttärensä (minä!) että kirjastossa olisi niitä "laurakirjojakin."

Laurakirjat, eli Laura Ingalls Wilder-nimisen naisen kirjoittamat
elämäkerralliset kirjat otinkin sitten nopeasti käsittelyyn ja sillä tiellä
 olen yhä tänäkin päivänä. Nyt tuo koko yhdeksänosainen sarja on
kirjahyllyssäni ja sen luen säännöllisesti läpi kolme-neljä kertaa vuodessa.

Pöyristyttävintä asiassa on kenties kuitenkin se että
 hyvin harva ihminen tietää tv-sarjan perustuvan tositapahtumiin.

 Tai jos sattuisi ihmeen kaupalla tietämään että näin on, luulee ko. henkilö
 että sarjan juonikuvio on taattua faktaa. Todellisuus ei kuitenkaan ole tämä.

 Seuraavassa tekstissä käsittelenkin tosielämän Lauraa enkä
juuri tee vertauksia hänen kirjojensa aiheuttaman megasuosion
 synnyttämään varsin fiktiiviseen tv-sarjaan.

Vasemmalla Carrie, keskellä Mary, oikealla Laura

Laura Elizabeth syntyi helmikuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1867
 Wisconsinin suurissa metsissä Caroline ja Charles Ingallsin toiseksi lapseksi.

Vanhemmat olivat tuolloin 28- ja 31-vuotiaat.

Isosisko Mary Amelia oli syntynyt kahta vuotta aikaisemmin ja
elämä oli varsin mukavaa joskin suurissa metsissä piileksi runsain
määrin erilaisia petoeläimiä ja maanviljelys oli lähes mahdotonta
metsäisen ympäristön vuoksi, maanmuokkaus olisi vaatinut paljon
 voimia ja investointeja.

Metsä tarjosi kuitenkin petojen lisäksi myös runsain määrin riistaa ja muita luonnonvaroja. 

Kun vanhemmat olivat valinneet talonpaikkansa oli seutu
 todella autio kuten Laura itsekin kirjoittaa:

"Kulkipa siellä sitten päivän, viikon tai kuukauden ei nähnyt
 muuta kuin metsää. Siellä ei ollut taloja. Siellä ei ollut teitä.
Siellä ei ollut ihmisiä. Siellä oli vain metsää sekä metsissä asuvia villieläimiä."

Susia karhuja ja panttereita, kuten toki myös peuroja, piisameita ja minkkejä kaneista ja muista eläimistä puhumattakaan liikuskeli kaikkialla.

Kirjasarjan viehätys perustuukin osin juuri tähän, Laura kuvailee nyt ikuisiksi ajoiksi menetettyä elämänmuotoa riipaisevan tarkasti ja luontohenkinen ihminen saa nieleskellä palaa kurkustaan useammin kuin kerran.

99% kaikesta perheen kuluttamasta ruokatavarasta tuli suoraan luonnosta. 

Kaupasta ostettiin lähes pelkästään suola, tee sekä toisinaan käytetty kahvi.

Perheen isä Charles metsästi riistaa joka säilöttiin suolaan tai sitten savustettiin onttoon puuhun rakennetulla savustusuunilla.

Kalaa saatiin metsäpuroista jota myös suolattiin ja sillä herkuteltiin raakanakin.

Kasvimaa tuotti kaalia, perunaa, punajuuria ja porkkanoita, lanttuja, maissia ja kurpitsoita, pippuria ja sipulia jotka sidottiin paksuiksi palmikoiksi ja siirrettiin ullakolle talvivarastoiksi. 

Luontoyrttejä kerättiin sekä lääkkeeksi että mausteiksi.

Kesällä metsissä vapaana juoksennellut sika etsittiin pakkasten tullessa ja teurastettiin. Äiti Caroline valmisti koko ruhon käyttäen makkaraa, jauhelihaa ja sylttyä.

Kaikki valmistettiin itse, jopa riistan ampumiseen tarvittavat luodit valettiin itse ja uudelleenkäytettiin.

 Maata toki viljeltiin hieman ja kaikki käytettiin hyödyksi.

Kun vilja oli puitu jäljellejääneet oljet käytettiin eläinten rehuksi sekä niistä valmistettiin palmikoimalla koko perheelle vuoden olkihatut joita oli eri malleja naisille, miehille ja lapsille.

Ostosokeria ei tarvittu sillä kevään tullen hyötykäytettiin alueen
 sokerivaahteroita joista poratusta mahlasta keitettiin rapeaa ja makeaa vaahterasokeria ja -siirappia.

Tällöin oli myös tapana järjestää harvaan asutulla
 seudulla harvinainen seurapiiritilaisuus eli tanssiaiset.

Metsästyretkillään Charles myös piti silmällä mehiläispesiä joita saattoi löytää
 ontoista puunrungoista. Tällöin laitettiin kanto kahtia ja sisällä lepäävät kultaiset
hunajakennot otettiin talteen kuitenkin ajatellen myös mehiläisiä; varmistettiin että
pesään jäi tarpeeksi vanhaa jo osin pilaantunutta hunajaa joista mehiläiset kykenisivät
valmistamaan uutta hunajaa.

 Kun kuumaa, rakeista vaahterasiirappia kaadettiin 
pannulle kerättyyn lumeen, se kovettui ja muodosti nekkuja

Perheellä oli lehmä josta saatiin maitoa josta kirnuttiin valkoista voita tai valmistettiin jättikokoisia juustokiekkoja jotka säilöttiin myöskin ullakolle.

Kaikki valmistustavat kuvaillaan lähes antropologisen tarkasti, mielenkiintoista on esim. että talvivoi on valkoista koska se ei enää saa keltaista väriä kesän tuoreruohosta, tällöin Lauran äiti tapasi värjätä voin porkkanamehulla kauniimman väriseksi.

Myös yhtä tarkasti kuvataan muuta ruoanvalmistusta, vaatteidenvalmistusta, juhlien viettoa ja käsintehtyjä lahjoja. Illat kuluivat lempeästi isän soitellessa viulua ja kertoessa tarinoita omasta lapsuudestaan tai erilaisista eläimistä.

Paratiisiin saapui kuitenkin käärme; ruotsalaiset! 

Kyllä, ennen niin harvaan asutetulle seudulle alkoi muuttaa lisääntyvissä määrin uudisasukkaita, erityisesti ruotsalaisia sellaisia, riista alkoi vähetä ja Charles ahdistui ihmismäärästä. 

Lisäksi sisällissodan jälkeinen lama oli köyhdyttänyt perhettä
  joten perheen asuttama hirsimökki myytiin ruotsalaiselle Gustaf Gustafsonille.

Sopivaa uutta kohdetta etsittiin jonkin aikaa kunnes pysyvähkö
 sellainen löytyi Kansasista, avoimelta ja puuttomalta preerialta. Miksi sieltä?

No siksi että maata sai valtiolta käytännössä ilmaiseksi.

 Karut ja intiaanien takia vaaralliset preeriat olivat maata
jonne ihmiset olivat haluttomia siirtymään mutta ilmaisen
 maan porkkana teki tehtävänsä.

Täällä syntyi perheeseen kolmas lapsi, äidin
mukaan nimetty Caroline, kutsumanimeltään Carrie.

Intiaanien elämää kuvataan myös jonkin verran.

Kerrotaan että Charles sääli intiaanien kohtaloa ja ihaili heidän elämäntapaansa kuten myös Laura, perheen äiti kuitenkin pelkäsi ja vihasi heitä ja koki heidät suurena uhkana sekä perheen hengelle että sivistystasolle.

Intiaanit olivatkin arvaamattomia ja vierailivat usein uhkaavina perheen talolla vaatien ruokaa ja tupakkaa.

Perhe taisteli myös hengenvaarallisia preeriapaloja sekä pyörremyrskyjä vastaan joiden aiheuttama kauhu ja pelko hohkaa kirjan sivuilta mieleenpainuvasti kuten myös aidot kertomukset siitä mitä tapahtuu ihmiselle tämän jouduttuaan tornadon pyörteisiin. (Aika pahoja juttuja tapahtuu...)

 

Kaikkea kirjojen sisältöä en voi tähän kirjoittaa vaikka
 miten kovasti mieleni tekisi. Kerrotaan kuitenkin että perhe
 rakensi talonsa aavistuksen väärään paikkaan viralliselle
intiaanien reservaatin maalle minkä takia heidän piti ankarien vastoinkäymisten jälkeen vaihtaa jälleen paikkaa saatuaan juuri raivattua itselleen viljelyksiä ja rakennettuaan itselleen talon.

Pettymys oli musertava.

Perhe palasi Wisconsinin suuriin metsiin ja osti vanhan talonsa takaisin 
 He asuivat entisessä mökissään nelisen vuotta, lopulta myivät sen (tällä kertaa ruotsalaiselle nimeltään Anderson) ja matkasivat Minnesotaan, pieneen vain pari vuotta
 olemassa olleen kaupungin Walnut Groven seudulle kauniin puron varrelle
 jonka ympäristössä kasvoi runsaasti villejä luumupuita.

Tätä aikaa kuvaillaan kirjassa Luumujen poukama.

He asuivat vuoden verran maapenkereeseen kaivetussa
 multaluolassa joka varsinkin lasten mielestä oli valtavan hauska
 seikkailu vaikka lopulta saatiin aikaan oikea lautamökkikin.

Katso tästä lisätietoa. 

Täällä Laura tapasi myös tv-sarjasta tutut kiusankappaleet Nellien ja Willien.  Kenties muuten koko kirjasarjan herttaisin kirja mitä tulee ympäristön kuvailuun. 

Lauran kotimökin ympäristö tuntuu paratiisimaiselta puron muodostamine kristallinkirkkaine poukamineen joka kuitenkin myrskyn tullen muuttui tappavaksi.

Auringossa pörisevät kimalaiset jotka kilpailivat tyttöjen kanssa mehevistä kypsyyttään haljenneista luumuista ja selkkauksilta iilimatojenkaan kanssa ei vältytä.

Kirjasta löytyy myös häiriintyneen pelottava kuvaus heinäsirkoista jota lukiessa taas iskee tajuntaan hämmennys siitä miten kertakaikkisen upea kirja onkaan kyseessä sillä ilman tämänkaltaisia muistelmateoksia tämäkin tieto olisi unohtunut.

Kuvitelkaa että olisitte suht vähävarainen ja täysin omillaan toimeentuleva perhe. Kallis ostovehnä on nousut maasta kultaisinä tähkinä. 

Yhtäkkiä kaukaisuudessa näkyy massiivinen hopeanvärinen pilvi joka peittää auringon. 

Epäilet myrskyä vaikka ilma on kuuma ja paahteinen. Eläimet vaikenevat.

 Pilvi lähestyy nopeasti. Yhtäkkiä kuulet ympäriltäsi mekkalaa kuin joku heittelisi pieniä kiviä kaikkialle, päällesi, perheesi päälle, talon katolle, sisatiloihin. Ja kun katsot tarkemmin kivet ovatkin jättimäisiä heinäsirkkoja jotka ovat kimpussasi leukojaan jauhaen koettaen syödä kaiken.

Ilma on harmaa heinäsirkoista ja sinun on vaikeaa nähdä.

Pakenet sisätiloihin ja murskaat joka askeleella heinäsirkkoja vihreäksi liisteriksi jalkojesi alle. 

Muutamassa tunnissa koko kesänvehreä ympäristö
on harmaa ja vilja johon olit perustanut tulevaisuutesi on kadonnut ja syöty.

 Hiljaisuus laskeutuu taas.

Heinäsirkat munivat.

Maa on täynnä munivia heinäsirkkoja ja lopulta niiden
munakoteloita joista jokaisessa on 40 munaa. Peli on siis menetetty
 myös seuraavan vuoden osalta. Kaikki riista pakenee ja jäljelle jää
 paljas harmaa preeria ja paahteinen aurinko.

Kuulostaa aivan kauhuelokuvalta joka kuitenkin
 oli täyttä totta 1800-luvun lopun uudisasukkaalle!

Kulkusirkkaparvi Israelissa vuonna 2004

Perhe sinnitteli vielä vajaan vuoden jonka aikana syntyi
 perheeseen kauan kaivattu poika Charles.

Heinäsirkat olivat tehneet alueelle jäämisen mahdottomaksi
joten perhe muutti sukulaisten pariin vuodeksi jossa syntyi
pariskunnan viimeinen lapsi Grace.

Jokin aika ennen Gracen syntymää edellinen vauva, se kauan
kaivattu poika, kuitenkin kuoli jota perhe suri syvästi. Perhe myös
 kaipasi takaisin Walnut groveen jonne lopulta muutettiinkin,
 tällä kertaa lähemmäs kaupunkia.

Onnettomuudet eivät kuitenkaan hylänneet perhettä joka
 sairastui tulirokkoon ja perheen vanhin lapsi Mary sokeutui pysyvästi.

Näistä surullisista tapahtumista alkaa neljäs kirja
Hopeajärven rannalla josta jatkoa ensi kerralla.