Anna Turja Lundi / Titanic / Selviytymistarina / Viimeinen ilta / Suomalainen

"Se oli kaunis laiva. Se oli niinko kaupunki. Ja siellä oli kaikki niin hyvin ettei voi paremmin olla."

"Sinä iltana kun se ajo siihen jäävuoreen, me olimma sielä vähän myöhemmällä... Me olimme kolmannen luokan matkustajia."

Näin aloittaa Titanicilla matkustanut suomalainen Anna Turja.

Annan ollessa 18-vuotias houkutteli hänen sisarensa Maria Annan mukaansa Amerikkaan siirtolaiseksi.

 Vuonna 1974 Amerikassa asuva Anna sai mieluisia vieraita kotisuomesta. Toinen vieraista kuultuaan Annan olevan Titanicilta selviytyjä sai päähänsa pyytää häntä kertomaan pelastumisestaan ja nauhoitti keskustelun kasetille.

 

Anna oli nuorin Oulaisissa asuvan perheen 21 lapsesta. 

Hän ei käynyt juurikaan koulua vaan joutui jo kahdeksanvuotiaana pappilaan pikkupiiaksi. Leipä ei ollut leveä ja vaikka ajatus kotimaan hylkäämisestä loppuelämäksi tuntui vaikealta, niin tuntuivat kertomukset uudesta maasta liian lupaavilta ja päätös matkasta tehtiin. Anna selvisi Titanicilta hengissä mutta koska hänen nimensä matkustusluettelossa oli kirjoitettu väärin, merkittiin hänet kuolleeksi  kunnes ilokseen omaiset kotimaassa saivat Annalta kirjeen useita viikkoja uppamisen jälkeen. 

Amerikkaan päästyään Anna eli loppuelämänsä Ohion

 suomalaisessa yhteisössä oppimatta koskaan kovin paljon englantia.

 Hän meni naimisiin ja sai seitsemän lasta. 

Eräs lapsista muistelee äidin puhuneen nuorena naisena kokemuksestaan hyvin usein. Milloin kyyneleet poskilla surusta, milloin säihkettä silmissään ilosta sillä luksusristeilijällä tehty mahtava matka oli traagisuudestaan huolimatta Annan elämän huippuhetkiä. 

Anna muisteli aina aikaansa laivaalla "suurenmoisena" sillä laiva

 oli hänen sanojensa mukaan "kuin valtava, upea kaupunki. 

Itse Titanicilla Anna jakoi neljän hengen hyttinsä Amerikkalaistuneen
 suomalaisnaisen kanssa joka otti nuoren 18-vuotiaan siipiensä suojaan.

 Hytissä oli myös nuori nainen sekä tämän pieni vauva.

Laivan osuttua jäävuoreen juuri tämän amerikkalaistuneen rouvan veli tuli komentamaan
naiset äkkiä pelastusliiveihin ja kannelle. Kyseinen nainen halusi mennä yläkansille jossa
 koki heidän olevan paremmassa turvassa mutta Anna päätti toisin.

Tämä pelasti hänen henkensä.

Ymmärrettävästi tilanne oli Annalle normaaliakin häkellyttävämpi
 sillä hänhän ei luonnollisesti ymmärtänyt kieltä eikä
 juuri käsittänyt miten paha tilanne oli.

 Kannella hän tapasi myös Panula- sukunimisen
 toisen suomalaisperheen, äidin viiden lapsensa kanssa.

Rouva Panulan kymmenvuotias poika oli juuri
hukkunut suomessa ja vasta kun äiti itki
 Annalle "Pitääkö koko perheeni kuolla veteen?"
Anna alkoi ymmärtää tilanteen vakavuuden.

(Näin kävikin, koko kuusihenkinen Panulan perhe hukkui.)

Onnekseen Anna päätyi pelastusveneiden luokse josta hänet, hänen poikansa
 kertomuksen mukaan, merkillisesti valittiin muiden joukosta keskeltä pitkää
jonoa joka oli muodostunut pelastusveneiden eteen ja heitettiin kovakouraisesti sisään
vaikka tämä ei alla olevasta kertomuksesta käykään ilmi.

Alle olen videolta muistiinkirjoittanut Annan oman kertomuksen tuolta
 päivältä jolloin hän 70-luvulla sai uteliaita suomalaisvieraita.

Onneksi kyseinen tallenne on säilynyt sillä Anna itse
 ei enää ole luonamme kertomassa tarinoitaan.

"Ja niin. 

Siellä oli kolmannella luokallakin kaikkea,.. sai siellä... 

Musiikkia. Ja sai syödä vielä myöhemmällä mitä tykkäsi ja kaikki oli niin... 

Ja olin siellä sitten kauan aikaa ja olin vissiin päässyt vähän uneen kun niin se ajo siihen jäävuoreen ja mä heräsin siihen kun se oli niin kova jysähdys.

No en mä siitä mitään ajatellut, että muka ajoi johonkin jäävuoreen... Elikkä karille ei ajanut

En vielä noussut yloskään ja siinä ruumassa missä minä olin siin oli niin yksi Missus, (Mrs) sillä oli vanhempia lapsia siellä miesten puolella ja sen misus oli sitten…

Ja sen Misiksen veikko (veli) tuli herättämään  sitä sen siskoa sieltä ja… Elikkä meitä kaikkia.

Se koputti ovelle ja sano että tulkaa pois ruumasta te ootte pian meren pohjassa!

No en mää ajatellut siitäkään mitään, en mä uskonut sittenkään mittään...

Mutta siellä oli vanhempi nainen se oli jo toista kertaa tähän maahan tulossa, se oli jotain  neljänkymmenen ympärillä ja se oli mulle niin hyvä, se oli niinko äiti mulle se piti musta niin hyvää huolta kun mä olin kahdenksantoista vuoden alla siinä.

Ja tuota niin,se herätti taas ja sano että nouse ylös että
 niin mennään kattomaan sinne capille että mitä siellä oikeen on."

 "Mää sanoin sille että no… Mee sinä ny ensin kun en oo vielä pukenu.
Ni se sano että ei tuu nyt vaan ja se ootti mua ja me menimme sinne sitten ja eihän... 

Siellähän oli sitten niin sekasorto että heti sitten tiesin
että jotain suurta oli tapahtunut kun oli niin paljon sellaisia
 tuohtuneita ihmisiä siellä kannella. Mutta ei annettu mitään
tietoa että kuinka likellä, se vaara.. 

Että laiva hukkuu ja jos sen olis ihmiset siellä kaikki
saanut tietää niin ei sieltä olisi yksikään pelastunut.

Sillä kaikille olisi ollut henki karussa, ei ne olisi ollut nii rauhallisia sitten kaikki siellä.

No, minä menin takasi minun ruumaani sitten ja samaten se tyttö
kanssa menimme takasin ruumaan  ja minä puin oikein hyvin sitten
 ja minä ajattelin että (epäselvää) ja menimme sinne capille taas ja… 

Ja minä sitten niin, me sitten sanottiin että mihinkä me mennään ny,
 kun meillä oli sellainen usko sitten että sinne tulee pelastuslaiva joka pelastaa ihmiset.

No me siinä ajateltiin ja ajateltiin sitten päätettiin mennä niin,
noustaan sinne aivan ylimmäiselle capille niitä korkeita rappuja. 

Me päätettiin että no mennään sinne.

Sitten sinne tulee… Että sieltä pääsemme sitten paremmin pelastuslaivaan, jos tulee pelastuslaiva että olemme siellä ylhäällä. 

No me menimme sinne sitten ja kävelimme monet pitkät raput sinne kannelle ja se toinen, tyttö meni minun eellä ja minä menin sen perässä ylös. 

 Ja minä en mennyt sinne ylätäkillekään enää, minä jäin siihen rapulle seisomaan ja sanoin sille tytölle että minä en ainakaan jää tänne.

Siellä oli niin kylmää ja pimiä ja vain näin joitakin miehiä vain siellä ja sanoin etten minä jää ainakaan tänne. Mutta hän ei tullu poies hän jäi sinne ja minä tulin sitten yksin alas sitten sieltä. 

Ja…

Tähän loppu tää juttu, se tyttö hukkui.

No mää sitten.

Kun mä tulin yksin sieltä rappuja alas mä miittasin kolme suom…
Kaksi suomalaista tyttöä. Ja niin tuota sitten me taas päätettiin että mihinkä mennään. 

Ensin me menimme kuuntelemaan… 

Niinku mä sanoin jo niin meillä oli musiikkiruumat ja kaikki ni menemmekö sinne? 

Se oli likellä ja niin menimme yhteen musiikkiruumaan jossa soitettiin ja laulettiin ja vissiin he oli yhtä tietämättömiä kuin mekin ja me istuimme siellä kaikessa rauhassa vaan ja kuuntelimme musiikkia. 

 Ja tietysti olisimme istunu niin kauan kunnes laiva menee meren pohjaan mutta ne koitti ajaa ne laivamiehet ihmisiä pois ruumista. Että niillä oli toivo tietysti että paremmin pelastuu mutta jos ne jää ruumiin ni ne ei pääse poies sieltä kun se laiva hukkuu.

Ne ajoivat meidät kaikki pois ruumista ja laittivat oven lukkoon.

(Tästä syystä suurin osa kolmannen luokan matkustajista jotka eivät olleet vielä ymmärtäneet tilannetta menehtyivät.)

No sitten me sitten lähdettin me kolme tyttöö.

 Me menimme sitten me päätettiin että mennään kattoon,
me tiesimme että pelastusveneitä lasketaan siellä toisessa päässä laivaa.

Me lähimme sinne päin käveleen sitten ja me mennään kattomaan
että miten ne oikein saa sieltä alas ne venneet.  

No sitten siellä oli sitten sellainen sääntö että ainoastaan vain lapset ja naiset otettiin niihin pelastusveneisiin, että ei miehiä muutako ne jotka pääsi narraamalla sinne. 

Sieltä pelastu joitakin miehiä sillon... 

No kun ne laivamiehet ne huusi sieltä naisia ja lapsia ja kun ne näki meidät kolme
 siellä kävelemässä siellä täkillä niin ne tuli hakemaan meitä…

Ja ne lähti meitä viemään niin nopiaan meitä sinne, ei me tietty
 mihinkä se meitä vie mutta se vei sinne sitten missä niitä venneitä pantiin alas. 

Eikä se kysynyt edes jos te meette mut se nosti meidät kaikki sinne.   

Ja se oli melkeen jo täynnä ei sinne enää monta mennytkään ja se oli
melkein viimeisiä boattejakin. No sillai me jouduimma siihen boattiin
ja sitten se laskettiin sinne mereen. 

Kyllä vielä joitakin tuli mutta ei se ollut kovin kauan enää sitten se laiva kun se painui…

Se pää joka meni sinne jäävuoreen se tuli aivan vettä täyteen
että se jäi melkein näin pystyyn, mulla on kuvakin kun se laiva on näin pystyssä sitten...

Ja me olimma siellä vähän ollut sitten niin se laiva sitten kokonaan
 painui alas ja se oli kova nouseen kun ne laivamiehet, meillä oli hyvät
soutumiehet jossei meil olis ollut niin hyvät soutumiehet niin olisimme
 joutuneet siihen pyörteeseen ja menneet alas.

Mutta ne oli oikein hyviä soutajia ja kun ne penkit olivat niin täynnä…

 Että aivan…

Se oli aivan tasalaitainen (vene)  ja jos siellä olis pikkusenkaan
ollut liikettä ja ihmiset rauhattomia niin sinne olis tullu heti vesi.   

Ja yksi, hyvä puoli, atlantti oli niin tyyni kuin peili. 

Yhtään jos olisi silloin vähänkin aallot käyneet niin yhtään ihmistä ei olisi sieltä pelastunut. 

No, niin se sitten päättyi, sitten kun se laiva hukkui.

Ja kokonaan painui ja valot hävis niin me olimme aivan pimeässä.

 Ei ollut muuta kuin musta taivas ja musta vesi. 

...Siinä sillalailla sitten soudeltiin, ei ollut mitään päämäärää.

Laivamiehet vain menivät siinä eestaas sitten.

Ja sitten kun se Carpathia, ne kun pelasti meidät,
kun ne Carpathian valot tulivat niin alkoivat he soutamaan.

Ja pääsimme sitten sinne."

(Klik. linkki Annan haastatteluun youtubessa)

Anna ei kerro haastattelussaan kaikkea.
 Ehkä pahimpien asioiden kaivelu tuntui liian tuskalliselta,
kenties niistä ei haluttu vieraalle puhua.

Anna avautui kuitenkin tarkemmin nuorimmalle lapselleen Martinille ja
Martin muistelee äitinsä olleen erityisen järkyttynyt laivalla velloneesta paniikista,
hädän tunteesta sekä tuskan ja kauhun huudoista. Kun Martin kysyi mm. äidiltään pitikö
 paikkansa yhä elävä legenda jonka mukaan kannella soitti loppuun saakka jousikvartetti
kappaletta "Nearer, My God, to Thee" vastasi Anna ettei hän tiennyt sillä ihmisten itku,
epätoivon huudot, karjumisen ja väkivallan äänet olivat niin
voimakkaita ettei muuta kuulunut .

"Kenties jotkus lauloivat tai kuului musiikkia. En tiedä."

Anna paljasti että koko katastrofissa kauhein hetki ei
 ollut pelko pääsisikö hän turvaan uppoavasta laivasta eikä ylipäätään
 koko tilanne vaan hirveintä oli se hetki jolloin täyteen ahdettu
 pelastusvene soudettiin kauemmas uppoavasta laivasta

"Se joka vainoaa minua eniten on se ääni...

Se ääni jonka yhä kuulen korvissani.

Huudot. Rääkyminen.
Ne anelut ja rukoukset niiltä ihmisiltä jotka taistelivat jääkylmässä
 vedessä, rukoillen apua loputtomiin ja uudelleen...
 Ja sitten lopuksi pelkkä hiljaisuus."

Annan harvoin tästä puhuessaan hän joutui aina lopettamaan sillä itkultaan hän
ei kyennyt jatkamaan. Myös pitkä pimeydessä vietetty yö ja epätietoisuus lopullisesta
 pelastuksesta olivat raskaita ja hän muisti tunteen yhä.

Riipaisevaa on myös seuraava kertomus.

Kun vuonna 1949 ensimmäinen suurelokuva Titanicista ilmestyi elokuvateattereihin
oli Anna ensimmäisen näytöksen kunniavieras. Anna ei edelleenkään puhunut hyvää
englantia joten hänen poikansa oli mukana teatterissa tulkkaamassa ja tilanne oli
 muutenkin jännittävä sillä suht suljetussa Luterisessa yhteisössä elänyt Anna ei ollut
milloinkaan elämässään, ei koskaan, nähnyt mitään aikaisempaa elokuvaa.

Kun elokuva oli ohi, oli Anna huomattavan hiljainen,
 järkyttyneen oloinen ja hän näytti fyysisesti hyvinkin uupuneelta.

Kun toimittaja kehoitti poikaa kysymään Annalta oliko
hän sitä mieltä että elokuva oli realistinen katsoi Anna
 poikaansa kyyneleitä silmissään yhä täysin ymmärtämättä
 elokuvan ja filmikameran olemusta  hän sanoi vain;

 "Jos he olivat noin lähellä ottaakseen nuo kuvat...

Miksei joku silloin auttanut meitä?"