Post mortem / Halloween / Pyhäinpäivän aika

Tänään on halloween.
Viikonloppuna on pyhäinpäivä.

Eli oikea vuodenaika tälle blogipostaukselle. 

Seuraavat kuvat voivat olla järkyttäviä. 

Nyt aloitetaan 1800-luvusta.

Tuolloin vuosisadan puolivaiheilla valokuvaus oli uusi ja ihmeellinen juttu.

Oli totuttu että muistot ovat vain kunkin henkilön muistissa, ja vain siellä.
 Hyvin, hyvin harvalla oli varaa maalauttaa minkäänlaista muotokuvaa.

Kun valokuvauksessa käymisestä tuli mahdollista jokaiselle,
 tahdottiinkin sitten kaikki muistot talteen, kirjoihin ja kansiin.

Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan tuolloin oltiin myös huomattavasti
 tervejärkisempiä, jalat maassa-tyyppisiä ihmisiä. Nyky-yhteiskunnassamme
 kuolema on monin tavoin pahasti demonisoitu, eikä ihme. Kuolemaa ei milloinkaan
näe jos sattuu asumaan hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun joku ihmistuttava menehtyy,
 emme näe häntä enää. Arkku on suljettu ja kukkasilla peitetty. Mikään ei viittaa
 konkreettisesti kuolemaan. Siitä puhutaankin kiertoilmaisuin.

En ala pohjustamaan omia ajatuksiani kuolemasta enempää mutta moitin
kyllä nykytrendiä (jos trendistä voi puhua tässä yhteydessä!) jossa kuolema
 peitellään verhon taakse ja sitä piilotellaan ja sitä pelätään kuin mörköä.

Ymmärrettävästi aihe on vaikea mutta paraneeko asenne
  vaikeita asioita kohtaan vaikenemalla ja peittelemällä?

Eikö olisi järkevämpi suhtautua luonnolliseen asiaan sitä demonisoimatta?

Luonnollista suhtautumista kuolemaan ei oikeastaan edes enää ole.

Toisin oli ennen.

 Viktoriaanisen ajan kaunis suruasu.

Sata, parisataa vuotta sitten kuolema oli heikon terveydenhoidon
 tason takia alituinen ystävä ja kanssakulkija. Ei sitä tervehditty
 ilolla mutta se hyväksyttiin osaksi elämää kuin arkipäiväinen ja
pelästyttäväkin riesa konsanaan.

 Kun valokuvaus yleistyi, yleistyi myös menehtyneiden
perheenjäsenten valokuvaus, asettelu vihoviimeisiin
poseerauskuviin jotka asetettiin hellitysti perhealbumiin. 

Kuvia menehtyneistä katseltiin usein perheen kesken eikä niitä piiloteltu vierailtakaan.

 Valokuvaus katsottiin erinomaiseksi mahdollisuudeksi saada
viimeisiä muistoja perheenjäsenistä ja ystävistä.

Kuvia lahjoitettiin hautajaisvieraille kuin kiitoskortteja.

Suortuvia menehtyneen hiuksista saatettiin myös leikata medaljonkeihin
 sekä sormuksiin, kellonperiin ja rintakoruihin joita käyttivät niin miehet
 kuin naiset sekä lapset.

Nykyään aikansa suurta teollisuudenhaaraa
 pidettäisiin kaiketi makaaberina ja epähygieenisenä.

Tämä on valmistettu hiuksista.

Nykyään menehtyneestä perheenjäsenestä kuvien ottaminen
katsottaisiin lähes perverssiksi huviksi jollaista ehkä
 näkee kamalissa ö-luokan kauhuelokuvissa.

On mielestäni kuitenkin tärkeää tiedostaa että tunteet ja tabut eivät ole absoluuttisia totuuksia.

Monesti itse ihmettelen että eivätkö monet pelkää ruokalautastaan, onhan siinä kuitenkin kiihkoilematta ja neutraalistikin sanottuna pala ruumista. Nämä ovat sentään vain valokuvia.

 Toivottavasti tämän sanominen ei loukkaa ketään, se ei ole tarkoitukseni. Ihmettelen vain ristiriitaisuutta. Marketin lihatiski on yhtä lailla melkko makaaberia katseltavaa jos
asiaa ajatellaan sinä mitä se on.

Seuraavassa muutamia post mortem-valokuvia
 jotka ovat säilyneet museoissa ja yksityiskotien valokuvakansioissa,
olivathan ne aikoinaan todella yleisiä.

Tämänkaltaisia post mortem-kuvia oli tapana ottaa myös suomessa vielä 30-40-luvuilla.

Mitä tulee tunteisiin ja tabuihin on mielenkiintoista
ajatella että seuraavissa kuvissa ei olisi mitään hätkähdyttävää
jos uskoisimme kuvien henkilöiden vain nukkuvan.

 Lapset eivät pelkää. Miksi menehtyneestä sisaruksesta olisikaan tullut mörkö nyt?

Nuorimies parhaisiinsa puettuna. Taustalla päällekkäisvalotus. 

Näin niitä valokuvia otettiin.

 Pikkulapset kuvattiin usein nukkejensa kanssa.

Tämän kuvan tarina kertoo:

Välittömästi kuvan tytön viimeisen henkäyksen jälkeen
 kutsuttiin valokuvaaja paikalle liikkeestä jotta kuva olisi mahdollisemman "tuore."

 Kuvaajaa odoteltaessa kiharrettiin nopsaan tytön hiukset...

Surunkin keskellä käytännöllisyyttä.

Eihän viimeinen potretti voi olla huolittelematon sillä sen tulisi
moni näkemään ja siitä moni saamaan kopion.

Viimeinen kuva kaverin kanssa.

Tämä kuvahan on valtavan kaunis.
Niin tyylikäs äiti valkeine hansikkaineen.

Post mortem-kuvia otettiin luonnollisesti myös rakkaista lemmikeistä.

Kuoleman pelkoon ja demonisointiin liittyy
hyvinvointiyhteiskunnissa ja eritoten kliinisissä skandinaavian maissa
hautamuistomerkkien siisteys. Pois se meistä että koristelisimme hautamme
 valokuvin, mielikuvituksellisin patsain ja muin muistoin.

Ei, vain yksinkertaisuus tuntuu olevan on sallittua. 

Ennen oli tämäkin toisin. Tässä haudassa on kokonainen
kertomus henkilön kuolemaan johtaneista tapahtumista joka
on todella mielenkiintoista.

 Teksti kivessä kuuluu näin:

" A poisoned plant among the rest, 

In nature's order stood; 

I ate and was distressed, It poisoned my blood.

 So sudden was the stroke, 

By which I was snatched away, 
That in one hour,

 life's thread was broke, 

And I was mouldered to the clay."