Tiedustelu

Tein kyselyn. Löydät sen blogin oikeasta reunasta. Jos sinulla on ylimääräinen minuutti, vaikuta blogin tuleviin aiheisiin klikkaamalla itseäsi kiinnostavia kohtia. Kiitos!

Sidotut jalat

Li Yu-niminen mies oli epätavallinen henkilö. Tuhannen vuoden aikana hänen seksuaalinen fetissinsä koitui miljoonien pikkutyttöjen suureksi kärsimykseksi ja lukuisien kuolemaksi. Silti hän korkeasta asemastaan ja suuresta vallastaan huolimatta, oli herkkä mies ja suuri runoilija. Näiden lisäksi hän oli myös Kiinan eteläisen osan keisari.

Ristiriitaisena hahmona hän oli yksityiselämässään intohimojensa vietävänä. Hän rakasti suuresti ja aidosti vaimoaan ja tämän sairastuttua Li Yu kuihtui itsekin huolesta siinä määrin että useat silminnäkijäkertomukset kauhistelevat keisarin ulkonäköä tämän vaimon sairauden aikana. Tänä aikana keisari kirjoitti myös lukuisia rakkausrunoja vaimostaan, osa niistä on säilynyt tähän päivään saakka.

Tuo rakkaus ei kuitenkaan estänyt keisaria aloittamasta sivusuhdetta vaimonsa sisareen joka oli vain 14-vuotias, suhde josta sairas vaimo sai myös tietää ja joka edesautti hänen sairauttaan.

Luonnollisesti keisarin asemassa olevalla miehellä oli myös lukuisia rakastajia joista eräällä, Yao Niang-nimisellä tytöllä oli muuan erikoislaatuinen ja siksi keisaria miellyttävä piirre; erityisen pienet jalat.

Keisarilla oli näet mieltymys jalkoihin; mitä pienemmät, sen kiihottavimmat. Yao Niangin jalat olivat aivan erityisen pienet ja niiden pienuutta hän korosti sitomalla jalkansa valkeisiin silkkisuikaleisiin. Sidonnan jälkeen ne olivat aivan pienoisen pienet. Kuin lootuskukat.

Keisarin kauniin rakastajattaren suosio aiheutti katkeraa kademieltä hovin naisten parissa.

Pienet jalat, geneettinen piirre oli kuitenkin tavoite jota hovinaiset eivät voineet saavuttaa omilla kohdillaan.

Pienijalkaiseksi synnyttiin ja oli sattuman kauppaa kasvoivatko esimerkiksi oman tyttären jalat suuriksi vai jäivätkö ne pieniksi. Jälkimmäinen olisi ollut kuin lottovoitto mutta siihen ei voinut vaikuttaa. Vai voiko?

Asemaansa korottamaan pyrkivien kiinalaisnaisten kekseliäisyys oli suurta ja tästä alkoi tuhat vuotta kestänyt jalkojen sidonnan perinne joka laajeni korkeimmista kansanluokista koskettamaan koko Kiinaa alhaisempia kansanluokkia myöden.

Jalkojensidonta sai nopeasti suursuosion huolimatta sen sadistisuudesta sillä perheen naisten ja lasten jalkojensidonta laajeni merkitsemään muutakin kuin muoti-ilmiötä.

Köyhien kansanluokkien parissa perheen jokainen jäsen oli perheen selviytymisen kannalta erittäin tarpeellinen työntekijän asemassa. Perhe ei selvinnyt ellei jokainen tehnyt fyysistä osaansa pelloilla ja kasvimaalla. Jalkojen sitominen teki kuitenkin kohteestaan työnteon kannalta hyödyttömän sillä sidottujalkainen nainen ei kyennyt kävelemään muutaman metrin matkaa pidempään.

Jos siis köyhässä perheessä oli yksi tai useampi lapsi jonka jalat olivat sidotut, tarkoitti tämä perheen statuksen arvon kohoamista huippuunsa sillä näin osoitettiin että perhe tuli toimeen ilman että sen kaikki jäsenet joutuivat työskentelemään.

Lisäksi jos köyhän perheen tyttöjen jalat sidottiin, merkitsi tämä suurta arvonnousua myös avioliittomarkkinoilla. Huonon ja arvottoman perheen lapsi saattoi päästä vaimoksi keskiluokkaiseen tai vielä sitäkin korkeampaan perheeseen mikäli tyttären jalat olivat jalkojen sidonnan ensimmäistä luokkaa eli kaikkein pienimmät. Tästä hyötyi koko perhe joka sai näin statusta sekä myötäjäisiä ja näin hyötyi myös tyttö itse sillä hänen tulevaisuutensa oli pienten lootusjalkojen myötä täysin turvattu.

On muistettava että kyseessä oli aika jolloin tyttölapsia surmattiin ja hylättiin sukupuolensa vuoksi runsaasti. Jalkojen sitominen vähensi tyttöjen surmaamista sillä pienillä jaloilla tyttökin voi luoda perheelle asemaa.

Lootusjalat olivat uskomattoman tavoiteltu asia. Keisarin seksuaalisesta fetissistä tapa muotoutui kestämään niin kauan että suurin osa naisista ei edes tiennyt mistä se oli saanut alkunsa. Äidit sitoivat tyttäriensä jalat, nämä sitoivat omien tyttäriensä jalat ja nämä omiensa.

Tapa jatkui vuosisadasta toiseen ja vuosisatojen ajan normaalijalkainen nainen oli yhteiskunnan pohjasakkaa huolimatta hänen yhteiskunnallisesta arvoasemastaan. Korkea-arvoisen aatelisen tytär jonka jalat olivat jääneet sitomatta oli halpa-arvoisempi kuin maakuopan tytär ensiluokkaisine lootusjalkoineen.

Naisen elämä on kärsimys, opettivat äidit lapsilleen heti näiden synnyttyä. Vasta kolmen-kuuden vuoden iässä lapset ymmärsivät mistä oli kyse kun koitti päivä jolloin jalkojensidonnan toimenpide aloitettiin.

Lapsen jalan luut ovat joustavia ja kasvavia. Aikuisen naisen luustoa ei enää voi muovailla.
Niinpä jalkojen sidonta aloitettiin mahdollisimman aikaisin, kuitenkin vasta sitten kun lapsi oli ehtinyt vauvaiästä kasvaa ja vahvistua.

Jalkojensidonta oli raju toimenpide joka tappoi noin kaksikymmentä prosenttia jokaisesta tytöstä jolla se suoritettiin. Myöhäistämällä sidontaikää toivottiin lapsen olevan vahvempi, toisaalta mitä myöhäisemmäksi sidonta jätettiin, sen suuremmat olivat kivut.

Joskus köyhien perheiden lapsia tarvittiin maataloustöissä niin pitkään kuin mahdollista ja sidonta aloitettiin niin myöhään kuin peräti 11-vuotiaana. Tällöin toimenpide oli äärimmäisen raju.

Toimenpide aloitettiin hautomalla pikkutytön jalkoja kuumassa vedessä johon oli sekoitettu erilaisia yrttejä ja pähkinöitä joiden suhteet ja lajit vaihtelivat perheittäin. Jaloista oli tarkoitus tehdä mahdollisimman pehmeät. Tämän jälkeen jalkoihin hierottiin alunaa, antibakteerista kemikaalia ja varpaiden kynnet leikattiin mahdollisimman lyhyiksi.

Seuraavassa vaiheessa lapsen äiti eri välineitä hyväksi käyttäen kävi läpi molempien jalkojen jokaisen varpaan isovarpaita lukuunottamatta ja yksi kerrallaan mursi ne katki useammasta kohdasta. Avustajien oli pideltävä lasta.

Seuraavaksi nahan varassa riippuvat varpaat käännettiin jalkapohjaa vasten ja jalan kaari murskattiin

Murskattu jalkapöytä ja katkotut varpaat käännettiin litteiksi kantapäätä kohden, jalka sidottiin nopeasti erittäin tiukkoihin kangassuikaleisiin ja lapsi pakotettiin seisomaan. Lapsen seisoessa häntä kävelytettiin väkisin useita tunteja jotta jalat murtuisivat juuri oikeaan asentoon.

Jalkojen sidonnan jälkeiset viikot ja kuukaudet olivat raskaimmat.

Murtuneista luista lähti herkästi liikkeelle verenmyrkytys joka nostettuaan korkean kuumeen ja kouristuksia lopulta tappoi lapsen. Jalkojen ei myöskään annettu parantua tai levätä sillä lapsia kävelytettiin päivittäin edestakaisin. On olemassa useita kuvauksia joissa kerrotaan miten lasten ennen niin lempeät äidit olosuhteiden pakosta olivat kylmettäneet itsensä ja seisovat kivusta huutavien lastensa vierellä piiskoineen.

Lapsen oli käveltävä ja kärsittävä jotta sidonta onnistuisi ja jalka muotoutuisi lapsen oman painon takia uuteen asentoonsa.

Kipulääkkeitä ei  käytetty.

Kahden päivän välein siteet avattiin. Jalat olivat täynnä mätää, verta ja haavoja. Jalkojen iho kuoriutui kauttaaltaan pois ja ne turposivat. Siitä huolimatta jalkoja käsiteltiin rajuin ottein ja varpaiden kynnet leikattiin jokaisena siteenavauskertana.

Näinä kertoina jalkapohjien reunoille aseteltiin myös lasinsirpaleita jotta jalkojen ylimääräiset kohdat ja lihamassat viiltyisivät pois kun lapsi jälleen pakotettiin seisomaan ja kävelemään.

Kun siteet sitten kiinnitettiin, ne puristettiin sekä vedettiin entistä tiukemmaksi ja lasta marssitettiin jälleen tunnista toiseen tämän huutaessa itsensä näännyksiin. Lapsen äiti seisoi vierellä piiskausvalmiudessa varmistaen ettei tytär pysähtynyt.

*

Ideaali ja kadehdituin lootusjalka oli seitsemän senttimetrin pituinen.

Tähän lopputulokseen yleensä päästiin kahden vuoden kuluttua jalkojen sitomisen alettua ellei tyttö ollut kuollut sitä ennen. Tuolloin jalka oli myös luutunut paikalleen mutta jalan iho ei usein milloinkaan parantunut vaan löyhkä ja tulehdus olivat jalan pysyvä tila koko naisen eliniän.

Yleensä kahden vuoden jälkeen lapsi alkoi myös hoitaa itse omia jalkojaan ja äiti vapautui sidontavastuusta. Jalkoja piti kuitenkin edelleen kylvettää kahden päivän välein sekä siteitä tuli tiukentaa päivittäin vielä seuraavat kymmenen vuotta tai muuten oli vaara että luusto koettaisi palautua vanhaan asentoonsa.

Jalkojen sidonta aiheutti terveyshaittoja myös muualle kehoon. Koska normaali kävely oli tehty mahdottomaksi, joutuivat tytöt ja naiset hajauttamaan suurimman osan painostaan alavartalonsa varaan. Tämä aiheutti gynekologisia ongelmia, suolistosairauksia ja selkävammoja. Psykologiset ja käytännön haitat olivat myös suuret.

Naiset olivat sidottuja kotiensa sisätiloihin koko elämiensa ajaksi.

Kaiken tämän kauhean vastapainoksi nuoren naisen onnistuneet seitsensenttiset lootusjalat saivat loputtomiin ihailua. Jaloissa käytettiin parfymoituja silkkisukkia sekä käsinkirjailtuja silkkitöppösiä. Naisen kasvoilla ei ollut väliä, hän sai olla ruma tai jopa vammautunut kunhan vain hänen jalkansa olivat oikeanlaiset.

Kiinalaisnaiset saivat odottaa tavan loppumista kauan. Tuhat vuotta kului ennen kuin vuonna 1915 tehtiin aloite jonka myötä jalkojen sidonta muuttui laittomaksi.

Valitettavasti lakia ei valvottu ja siitä annettiin pahimmassa tapauksessa vain pieniä sakkoja. Äidit jatkoivat tyttäriensä jalkojen sidontaa ja sidotuista jaloista tuli entistäkin halutumpi ominaisuus nyt kun osa väestöstä ei tapaa enää noudattanut.

Alueilla joilla sääntöä poikkeuksellisesti valvottiin, äidit sitoivat julkisilla paikoilla tyttäriensä lootusjalkojen päälle niin runsaasti kangasta ja asettivat jalat normaalikokoisiin kenkiin siten että viranomaiset erehtyivät uskomaan jalkojen olevan sitomattomat. Muotiin tuli myös jalkojen osasitominen jossa jalkapöytää ei enää murrettu yhtä vahvasti ja naiset saattoivat kävellä aavistuksen pidempiä matkoja.

Kommunistien valtaantulon myötä naisia aloitettiin arvostamaan työntekijöinä ja kauneuteen perustuvia käytäntöjä kitkettiin rankalla kädellä. Vuodesta 1950 jalkojen sitomista ei ole enää harrastettu ja  nykyään sidottuja jalkoja näkee enää vain iäkkäillä naisilla.

Itse tavan aloittaja, keisari Li Yu päätti päivänsä myrkytettynä. 

Kuumat kuolleet miehet 1.

Kuumien kuolleiden miesten sarja on ollut mielessäni pitkään. Menneisyydestä kun löytyy hätkähdyttävää ihmiskauneutta. 

Nämä kuumat, kuolleet miehet ovat hiljakseen mutta itsepintaisesti kertyneet pinterest-tauluilleni ja lukuisat ovat hetket kun olen jäänyt heidän eteensä pohtimaan heidän menneisyyttään. On välillä vaikea kestää ajatella että keräämieni kuvien kasvot ovat jo kauan sitten muuttuneet tomuksi ja suurin osa heistä on ikiajoiksi menettänyt tarinansa. Kukaan ei enää tiedä keitä he ovat ja millaista elämää elivät.

Niin ei saisi olla. Ja on kuitenkin.

Lohduttaudun ajattelemalla että heillä oli varmasti oma, täysi elämänsä aikanaan. Nyt minulla on omani.

Toisaalta, toisten kohdalla se elämä ei koskaan ollut täysi.

Joidenkin kuvien kohdalla, sen myös tiedän varmasti.

Niin on myös tämän kuuman, kuolleen miehen kohdalla joka aloittaa edesmenneiden hottisten sarjani. 

Katsokaa kuvaa, eikö se voisikin olla tältä päivältä?

Se on kuitenkin kuvattu 27.4.1865. Siis tuhatkahdeksansataaluvulla. Se on jälkikäteen väritetty vastaamaan sitä mitä aikansa mustavalkokuvaus ei vielä voinut kuvata.

Kuvan komea mies on Lewis Powell. 

Amerikan sisällissodan aikana hän joutui jo teini-ikäisenä sotaan taistelemaan etelävaltioiden puolelle jenkkejä vastaan. Hän taisteli hyvin ja sai pian kutsun työskentelemään salaisessa palvelussa. Tuolla hän tutustui mieheen nimeltä John Wilkes Booth joka ylipuhui kuvan nuoren miehen riskialttiiseen yritykseen kidnapata pohjoisen presidentti Abraham Lincoln.

Lewis suostui avustamaan kidnappausyrityksessä mutta kun koitti päivä jona kidnappaus oli määrä toteuttaa, muuttikin Booth suunnitelmaa täysin; sieppaus ei enää riittäisi vaan paras olisi toteuttaa murha. Booth tappaisi itse Lincolnin ja Lewis tämän oikean käden, ulkoministeri Sewardin. 

Emme tiedä miten Lewis suhtautui saatuaan viime tipassa tietää että sieppauksen sijaan tapahtuisikin murha ja että hänen itsensä tulisi se murha suorittaa. Toimeen oli ryhdyttävä.

Tuona päivänä kuoli yhdysvaltojen presidentti Abraham Lincoln. 

John Wilkes Booth onnistui aikeessaan suunnitelmansa mukaan ja hän itse menehtyi tapauksen jälkeen sotilaiden käsissä. 

Mitä tuli Lewis Powelliin ja hänen murhayritykseensä, ei lopputulos ollut onnistunut. Lewis ei onnistunut tappamaan kohdettaan vaan jäi kiinni.

Hän ja muut salaliittolaiset kahlittiin vankilaan aikana jolloin vankilan kahleet eivät olleet pelkkä kielikuva ja siellä hän sai osakseen varsin epäinhimillistä kohtelua.Vankien ei esimerkiksi tahdottu vahingoittavan itseään ennen tuomiota joten kaikille salaliittolaisille valmistettiin topatut, koko pään ja kaulan peittävät, paksut kangashuput joiden oli määrä estää itsemurhayrityksiä. Kesä oli kostea ja kuuma ja pään yllä käytettävät pussit olivat klaustrofobisia ja kammottavia. Kun pussi ensimmäistä kertaa asennettiin Lewiksen päähän, hän huusi.

Kun tieto kuolemantuomiosta lopulta tuli, vastaanotti Lewis Powell tiedon tyynesti. Tyyneys näkyy myös valokuvista joita otettiin hänestä tuona aikana lehdistöä varten runsaasti. 

Ainoa asia joka enää merkitsi hänelle mitään, oli suuri halu puhua salaliittoon sivullisesti osallistuneen nuoren naisen Mary Surratin puolesta joka oli myös tuomittu kuolemaan. Powell koetti itsepintaisesti ja toistuvasti vakuuttaa poliisin tämän viattomuudesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Tiettävästi Mary oli Powellille lähinnä tuttava jos sitäkään joten hänen halunsa pelastaa naisen henki oli ihailtava.

Kun Powellia tultiin noutamaan teloituslavalle yhdessä muiden tuomittujen kanssa, pyysi hän vielä kerran armoa Mary Surratille. Kun hänet kuljetettiin lavalle yli tuhannen katselijan eteen, pyysi hän toistuvasti vielä sielläkin, viimeisiksi sanoikseen armoa Marylle; "Hän on viaton. Hän ei ansaitse kuolla meidän kanssamme."

Armoa ei kuitenkaan tullut. 

Suurin lämpö jonka Powell sai papin siunauksen jälkeen oli toimeenpanijana toimineen miehen myötätuntoinen toive; "Toivon että kuolet nopeasti."

Tämä toive ei toteutunut. 

 Toinen vasemmalta, Lewis Powell.

Helpoimman kuoleman sai Mary Surrat jolle Powell oli turhaan pyytänyt toistuvasti armoa ja jonka kohtalo oli vaivannut häntä kovasti. Maryn niska katkesi ja kuolema seurasi välittömästi.

Lewis Powellille kävi toisin, hirttoköysi ei katkaissut niskaa vaan hän kitui tuhatpäisen yleisön edessä lähes kymmenen minuuttia hitaasti hengiltä tukehtuen.

Lewis Powell oli kuollessaan 21-vuotias.

Viikinkien tekstareita

Tuhat vuotta sitten viikingeillä ei ollut kännyköitä saati älypuhelimia mutta heillä oli samankaltainen tarve kommunikoida toistensa kanssa pikkuviestein kuin ihmisillä nykyäänkin. Tuon ajan tekstarit kirjoitettiin

puhelimen sijasta riimukirjoituksella puukalikoihin, kaarnaan ja luunkappaleisiin. Ne kiedottiin usein kankaaseen ja livautettiin sitten joko itse tai viestinviejän mukana saajalle ja olivat erittäin yleisiä.

Kaikkia viestejä ei ollut tarkoitus pitää yksityisinä vaan erityisesti nuoret, polleat viikinkimiehet

tahtoivat kerskailla puolijulkisesti ihastuksistaan ja omista voimistaan. Tällöin ei haitannut vaikka viestinviejä viestin lukisikin vaikka se ei hänelle ollut osoitettukaan. Täten yhteisö sai tietää esimerkiksi kuka muhinoi kenen kanssa ilman että kohteen tarvitsi siitä itse suoraan kenellekään kertoa.

Kirjoitusmateriaalista johtuen monikaan entisajan tekstari ei ole säilynyt mutta onneksi jotkut kuitenkin.

Tässä muutama tuhatvuotinen viesti kauan sitten eläneiltä intohimoisilta miehiltä ja naisilta.

*

"Rakastan toisen miehen vaimoa niin

että tulikin tuntuu minusta kylmälle! 

Mutta. Minäpäs se olenkin tuon naisen

rakastaja!"

* 

"Niin kovin rakastan toisen miehen naista 
että vuoretkin vapisevat. 

Mikä mahtava mahtinainen hän on!

Rakastamme toisiamme niin että maa räjähtää!!"
 

*

"Toivon niin paljon että voisin käydä oluttuvassa (baarissa!) useammin."

 

"Ingeborg se makasikin kanssani silloin kun olin 

naapurikaupungissa käymässä!"

*

"Kuulitko että meistä juorutaan jotain?"

*

"Sinun pitäisi jo lähteä kotiin täältä!"

 

"Havard tervehtii Gunyä ja tarjoaa ystävyyttään.

Ja nyt. täydellisellä tahdollani pyydän sinulta kättäsi

avioliittoon jos et enää tahdo olla Kolbeinin kanssa.

Mieti asiaa Guny, kerro minulle tahtosi."

*

"Muista minua.
Minä muistan sinua.
Rakasta minua.
Mina rakastan sinua."


Tämä viimeinen toteaa vain: 

"Suutele minua?"

Pikku-uutinen 1600 vuoden takaa

Aloitan vuoden pienellä historiallisella uutisella joka sattui koskettamaan minua.

Lyhykäisyydessään, Englannista, Leicestershirestä on löytynyt Britannian rooman vallan alaiselta ajalta peräisin oleva pikkutytön lyijyinen ruumisarkku sekä lapsen jäänteitä. Arkussa lepäävä tyttö oli koristeltu gagaattikoruin ja hänet oli hajustettu kalliilla tuoksuöljyillä. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan, tutkijat nimesivät lapsen jäänteet ja vainaja sai nimekseen Oriens. (Auringon nousu/aamutähti.)

Löytöpaikka.

Roomalaisten suhtautuminen lapsiin oli hyvin erilainen kuin meidän suhtautumisemme pieniin lapsiin. Lapsia syntyi paljon ja lapsikuolleisuus oli erittäin korkea. Lapset eivät olleet ihme. Usein ne olivat vaiva, jopa harmi ja näiden lisäksi ikuinen riski kantajalleen sillä myös äitien kuolleisuus oli suuri.

Oli normaalia että perheiden lapsista suuri osa aina kuoli perheen yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta, tämän takia pieniin lapsiin ei kiinnytty. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Uskottiin näet myös että koska lapsi oli vasta kasvamassa kohti aikuisuutta, ei tämä ollut varsinaisesti ihminen koska hänen persoonallisuutensa oli vielä vajavainen.

Näiden syiden takia lapsen kuolema ei usein ollut surullinen asia ja parhaidenkin perheiden lapset saivat usein haudakseen pelkän maahan kaivetun kuopan johon ruumis asetettiin koruttomasti. Ei arkkuja eikä erityisiä seremonioita, olihan menehtynyt vain eräänlainen ihmisenpuolikas.

Nyt löytynyt pikkutytön hauta on kuitenkin toista maata. On arvoitu että sen teettäminen 1600 vuotta sitten on maksanut tytön roomalais-englantilaisille vanhemmille yli 255.000 euroa. Valtava summa maahan pantavaksi nyt ja valtava summa silloin. Kyseessä oli kuitenkin vain lapsi jota ei kunnolla nähty ihmiseksi ja vielä vähäarvoinen tyttö.

Jollekulle tämä lapsi oli kuitenkin rakas, ehkä rakkaampi kuin mikään ja tytön menehtyminen on tuottanut silloin kauan sitten suurta tuskaa.

 .

Koska lapsen menetyksen surua paheksuttiin lapsien vähäarvoisuuden vuoksi, on varmasti ollut erittäin vaikeaa elää tapahtuman aikaista arkielämää kuin normaalisti. Lapsen vanhemmat ovat olleet varakkuuden perusteella julkisessa asemassa olleita henkilöitä.

Mietin onkohan tunteiden peittäminen onnistunut ja onkohan kallis arkku herättänyt yhteisössä pahoja puheita?

Onko se teetetty salaa jotta kukaan ei tietäisi miten kalliin viimeisen kodin sai rakastettu tytär jollaisille yhteiskunta ei juuri antanut arvoa iän ja sukupuolen vuoksi?

 Oriensin koruja ja maitohampaita.

Tämä on juuri sellainen tarina joka koskettaa sentimentaalista minääni ja herättää minussa lukemattomia kysymyksiä. Miltä tyttö näytti? Mikä oli hänen oikea nimensä? Ketkä olivat hänen vanhempansa ja miten kauan suru painoi heitä?

Nykyiset tieteelliset julkaisut ja artikkelit ovat romantisoimattomia ja korrekteja. Kukaan ei kuitenkaan kiellä pysähtymistä niiden ääreen jolloin voi mielessään kulkea niiden tapahtumien aikoihin ja nähdä artikkelien takana olleiden ihmisten todellisuuden, hädän ja elämän.

He elivät. Nyt elämme me. On kiehtovaa sattuman kauppaa jääkö meistä muistoja tuhansien vuosien päähän ja pohtiiko kukaan silloin olimmeko me joillekuille tärkeitä ja millaista elämää elimme.

Oriensin vanhemmat ehkä olisivat saaneet lohtua tietäessään että kauan sen jälkeen kun heistä ja lukuisista sukupolvista on aika jättänyt, saavat monet tietää että kerran kauan sitten eli pieni tyttö joka oli vanhempiensa kovin rakastama.

Ainakin minut ajatus tekee onnelliseksi.

Leicestershire

Leicestershire