Syksyn synkät tarinat 2.

Kekri, halloween, pyhäinpäivä, samhain...

Vietitpä niistä mitä tahansa tai et mitään, niiden kunniaksi
jatkuvat nyt edelleen nämä syksyn synkät kertomukset
 tositarinoilla. Tämänkertanen tapahtuu ruotsissa 1880-luvulla.

*

Anna Monsintytär oli ruotsalainen nainut nainen.

Hän asui omassa mökissään miehensä Nils Nilsinpojan kanssa

ja pari sai kolme lasta. Noista kolmesta lapsesta vain yksi

selvisi. Pieni poika nimeltä Per.

 Anna

Perhe asui Skoonen itärannikolla pienessä kylässä ja

eli oletettavasti aivan normaalielämää. Varjonsa arkeen

heitti kuitenkin se että Nils ei ollutkaan niin vakavarainen

kuin oli antanut ymmärtää ennen avioliittoa. Luotot ja lainat

 joista aina kylläkin selvittiin, kuormittivat Annaa joka perheenäitinä

joutui hoitamaan ruokapuolen ja vaatetuksen parhaansa mukaan.

Kun epäluotettavahkoksi paljastunut, Annaa 13-vuotta vanhempi mies

 vielä sairastui tuberkuloosiin ja yski kaiket yöt läpeensä, joutui Anna

muuttamaan pois aviovuoteesta. Voitte kuvitella että tuohon

aikaan ylimääräisiä sänkyjä ei taiottu tyhjästä varsinkaan

velkaisessa kodissä eikä rottia vilistelevällä ja vetoisalla

lattialla nukkuminen innostanut. Niin Anna siirtyi nukkumaan 

keittiön sivupenkille lähelle poikansa sänkyä. 

Ja tuosta alkoi ikävä insestinen suhde äidin ja pojan

välillä Per-pojan ollessa 15-vuotias. Sairasta suhdetta

ei tarvinnut kauaa piilotella aviomieheltä tämän kuollessa

tuberkuloosiin 55-vuotiaana. 

Äiti ja poika siirtyivät nukkumaan

samaan sänkyyn ja vuosien kuluessa kylällä ihmiset saivat

asiasta vihiä. Alkoi kiertää juoruja talon synnillisestä menosta

josta lannistumattomana pari totesi että Anna-äidin pimeänpelon

takia, oli pojan nukuttava lähellä äitiään.

 Poika. Per.

Eräänä päivänä tuttu kylänmies kulki Annan ja Per-pojan mökin

ohi vaihtaen Perin kanssa muutaman sanan. Puhemies totesi 

että kylältä löytyi, noin muuten, eräs nimismies Jonas Ålsson

jolla oli kaunis naimaikäinen 21-vuotias tytär Hannah joka 

saattaisi olla naimattomalle Perille mainio puoliso.

Kun Annan korviin kiirivät nämä nuoren parin naittamis-

mietteet oli hän ristiriitaisten tunteiden vallassa. Hannahin 

kautta taloon tulisi vihdoin rahaa sillä nimismiehen tyttärellä

olisivat hyvät myötäjäiset. Mutta mikäli monella tapaa rakas

poika menisi naimisiin, no, Anna ei tahtonut jakaa poikansa

suosiota ja huomiota parikymppisen tyttösen kanssa.

Asiaa pohdittiin ja saatuaan pojalta lupauksen siitä että

Per ei ikinä jakaisi aviovuodetta Hannahin kanssa,

voisi tämä mennä naimisiin. Näin tapahtuikin vuonna 1888.

Mutta miten voisikaan avioelämä alkaa noin erikoisissa

olosuhteissa? Hannah ei toden totta saanut uutta miestään

yhteiseen sänkyyn vaikka mitä olisi tehnyt ja muutenkin 

uusi anoppi tuntui aivan kummalliselta. 

Hannah keräsi kimpsunsa ja 

kampsunsa ja painui vanhempiensa luokse.

Vaan mieheltään karannut nainut tytär ei ollut nimismiehelle

mieleen ja tämä passitti tyttärensä pikapikaa takaisin

uuteen aviokotiinsa kylmän miehen ja pelottavan anopin luo.

 Pian Hannah tajusi mitä oli meneillään äidin ja pojan välillä.

Hän avoimesti syytti paria insestistä ja tuona päivänä

äiti-Anna tajusi että Hannahista olisi päästävä eroon.

Hannah

Anna kehitteli päässään suoraviivaisen suunnitelman

josta kertoi pojalleen. Perin tuli lyödä vaimoaan päähän

halolla jonka jälkeen Anna kuristaisi Hannahin paljain käsin.

 Yöllä Hannahin ollessa jo nukkumassa näin tehtiinkin.

Lavastaakseen murhan onnettomuudeksi, he heittivät

Hannahin ruumiin alas portaista ja ja kertoivat poliisille

Hannahin itse pudonneen alas taittaen niskansa. Vaan

murhalla olivat lyhyet jäljet ja pian selvisi että nuori vaimo

oli murhattu. Koska todennäköisiä murhaajia oli vain kaksi,

vangittiin Anna ja Per.

Oikeudenkäynti oli ristiriitainen. Ensin Per tunnusti

murhan Annan kieltäessä osanottonsa. Sitten Anna

jo tunnustikin murhan ja totesi ettei pojalla ollut siinä

osaa eikä arpaa. Per taas kielteli ja totesi että murhan oli

suorittanut hän ja vain hän. Anna taas kielteli ja totesi 

että ei, kyllä hän, pojan äiti oli kaiken toteuttanut.

Lopulta tultiin tulokseen että Per, kylänmiesten keskuudessa

mukavana, joskin yksinkertaisena tapauksena tunnettuna, 

ei ollut pääsyyllinen vaan että murhan varsinainen toteuttaja 

oli todellakin Anna.

Sekä Per että Anna tuomittiin kuolemaan.

Erityisesti Annan rikoksia pidettiin hyvin pahoina ja hänet

asetettiin odottamaan teloitustaan selliin jonka seinissä olivat 

peräti kolminkertaiset kalterit. Jonkin ajan kuluttua Per-pojan

tuomio muutettiin eläinkautiseksi mutta Annan tuomio säilyi

ennallaan joka tuntui Annasta hyvin väärältä. 

Tuomion muuttamisesta

ansio kuului parin kotikyläläisille, peräti 60 kyläläista anoi 

kruunua säilyttämään Perin hengen sillä "varmasti kaikki 

juonittelu oli pahasta Anna-äidistä lähtöisin!"

Lopulta koitti elokuun 8 päivä vuonna 1890

joka oli tuomion täyteenpanopäivä.

Mestaaja nimeltä A.G Dahlman oli työssään

ensikertalainen. Ja hermostunut.

Vankilan pihalle oli kerääntynyt peräti seitsemänkymmenen

ihmisen joukkio seuraamaan Annan teloitusta. 

Hämmästyttävää kyllä tapahtumasta on säilynyt valokuva.

Valokuvausta ei oltu sallittu joten sitä ei aikanaan voitu 

julkaista sellaisenaan vaan valokuvasta piti teettää piirros 

joka julkaistiin lehdissä valokuvan sijasta.

Katselijat kuvasivat näkemäänsä näin:

"Hän on pukeutunut valkeaan asuun... Kuin kutsuille.

Suuret, kirkkaat silmänsä välkähtelevät ahdistuneena..."

"Voin aivan aistia, nähdä, tuon, vain 48-vuotiaan

vaimon kauneuden, ja kuitenkin hän oli jo siinä

vaiheessa, ennen teloitusta kuin puoliksi kuollut..."

Autenttinen kuva joka otettiin hetkeä ennen teloitusta

Pappi kulki Annan kanssa mestauspaikalle puhuen 

tälle rauhoittavasti lakkaamattomana virtana. Teloittajan

assistentti astui esiin, otti valkean siteen ja sitoi Annan

silmät. Nyyhkien Anna polvistui autettuna maahan ja asetti

päänsä mestaustukille. Ja sitten tuli isku. 

Paikalla ollut katselija kuvaa tapahtumaa näin:

*

"Niin Anna Monsintyttären vasemmalla puolella seisoi

teloittaja Dahlman puolikuunmuotoisen kirveensä kanssa.

Kun teloittaja iski kirveellään naista, nosti Anna Monsintytär 

päänsä huutaen ja kirkui voimakkaasti ääneen kuin lapsi. 

Huomattiin heti että kirves osui väärin, ei kaulaan vaan läpi 

takaraivon alaosan, läpi leukaluun ja läpi suun. 

Teloittajan apulainen painoi nopeasti naisen pään alas pölkylle ja 

naisen yhä äännellessä teki kirves tehtävänsä. Kirveen pehmeä suhina

ilmassa ja jo pää kieri hiekassa suoraan katselijoiden jalkoihin.

Muuan lääketieteen oppilas nosti naisen pään ja huomasi silmien

yhä kimaltelevan kuin elävällä sekä hän huomasi myös miten 

pahaa jälkea oli ensin väärin osunut kirves tehnyt viedessään

mukanaan osan naisen leukaa ja kieltä."

*

Annan poika Per kärsi tuomiostaan 23 vuotta jonka

 jälkeen hänet vapautettiin työskentelemään kirjansitojana,

ammatissa jonka oli oppinut vankila-aikoinaan.

Hän kuoli viisi vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.

 Anna taas oli viimeinen nainen joka teloitettiin Ruotsissa.

Teloituksen jälkeen hänen kasvoistaan tehtin kuvaava kuolinnaamio

 josta näkee selvästi millaista jälkeä saa aikaan mestaaja joka

tekee työtään ensimmäistä kertaa.

Syksyn synkät tarinat 1.

Teille onkin varmaan tullut selväksi että minä 

pidän jännistä jutuista :)

En ole suuri kauhuelokuvien ystävä, verenloiskuttelun katselu

telkkarin kautta (tai muutenkaan!) ei ole oikein minun makuuni.

 Historiasta ja kaikesta menneestä kun löytyy paljon hurjempia tarinoita, 

tosia päällepäätteeksi ja niiden katselua varten tarvitaan vain mielikuvitusta.

Koska kerran nyt eletään vuoden synkimmän ajan alkua niin sen

kunniaksi kirjoittelen tämän kuun aikana tänne Tosivanhaan

näitä synkempiä kertomuksia. 

Ja kauhuelokuvista puhuen, aloitankin siis heti hyvin rajulla
 tarinalla (ei herkille) johon eräs pelotteluelokuva perustuu.

 .

Sitä varten lähdetäänkin nyt mielikuvitusmatkalle (noin) keskiaikaisille

 brittein saarille, tämän kertomuksen tarkka alkuvuosisata ei nimittäin ole tiedossa. 

Arvellaan kaiken tapahtuneen 1500-luvulla mutta jo 

1500-lukua aikaisempia tarinoita on olemassa. Tarkat yksityiskohdat

 unohtuvat ja katoavat vuosisatojen saatossa.

Tapahtumapaikka on kuitenkin Edinburghin maaseutu

 jolla tarinan alussa elettiin suuren pelon vallassa.

Muuten aikaansa suhteutettuna melko onnellisella maalaisseudulla oli 

alkanut tapahtua kummia. Ihmisiä katosi arkipäivän puuhissaan eikä kukaan

tiennyt miksi tai minne.

Aamulla töihin lähtevä puoliso, paimentamaan lähtenyt 

lapsi tai torimatkalle lähtenyt puoliso vain katosivat
kuin tuhka tuuleen eikä heitä enää koskaan nähty.

Edes mahdollisia ruumiita ei löytynyt haudattavaksi eikä
minkäänlaisia merkkejä joita jäisi esim. eläinhyökkäyksen seurauksena.

Katoamisia kesti kauan. Ensialkuun katosi vain muutama ihminen. Sitten

useampi. Aina säännöllisin väliajoin eikä kukaan säästynyt. Niin vahvat miehet

kuin naiset kuin lapset katosivat. Eivätkä vain paikalliset vaan myös matkailijat.

Vuosi toisensa jälkeen kului ja kauhusta tuli pysyvä
osa muuten niin kauniin ja idyllisen seudun asukkaiden elämää.

Ihmiset alkoivat kulkea pareittain tai vielä suurimmissa joukoissa sillä se oli 

onnistunut tapa välttää kauhea katoaminen jonka jälkeen henkilöä ei

 enää koskaan nähty. Uskomattomasti kului kaksikymmentä vuotta.

Kaksikymmentä vuotta kadonneita ihmisiä joita oli siinä vaiheessa jo satoja.

Mistä saattoi olla kyse?

Tilanne oli hirveä ja hätä niin suuri että apua pyydettiin
lopulta selonteon ohella hallitukselta ja pian paikalle lähetettiin
oman aikakautensa poliisijoukko, eräänlainen suurehko tutkimusryhmä
haravoimaan seutua toiveissa että edes joitain vihjeitä katoamisiin löytyisi.

Suureksi helpotukseksi mutta myös
kaikkien kauhuksi tuloksia tuli pian.

Vaikeapääsyiseltä niemennokalta jonne pääsyä erityisesti rajoittivat
terävät kivet ja alati vaihtuva vuorovesi, nimittäin löytyi useita ruumiinosia.
Luita, vaatteiden riekaleita.

Löydön jälkeen alueen haravointia tehostettiin, pian löytyi lisää luita,
 jopa merkillisesti raadeltuja ja paloiteltuja ruumiitakin joiden
haju ja näky kauhistuttivat jo paljon nähneitä tutkimusryhmäläisiäkin.

Kaikki tapahtui näillä rannoilla.

Paljastui että suuri osa ruumiista jotka saatiin tunnistettua, kuuluivat alueella
 liikkuneille matkalaisille. Syyttävä katse kääntyi alueen majatalonpitäjiin.

Oli todennäköistä että murhaaja löytyisi heidän paristaan.

Usean majatalon pitäjä pidätettiin ja ainakin yksi teloitettiin syyllisenä.
Vaan katoamiset jatkuivat joten teloitetuksi oli  selvästi joutunut väärä mies.

Lisää miehiä pidätettiin. Eikä vain majatalonpitäjiä vaan nyt myös
kyläläisiä ja seudulla asuvia maanviljelijöitä. Perheet joutuivat pelkäämään
seudulla liikkuvaa massamurhaajaa tai murhaajia ja niiden lisäksi nyt myös poliisia.

Poliisi aloitti nykvalossa käsittämättömien mielivaltaisten teloitusten sarjat jossa
suoranaisella hakuammunnalla pyrittiin pidättämään epäilyksenalaisia miehiä
ja tappamaan heidät lain nimissä epäilynä murhista ja katoamisista.

Vaan katoamiset jatkuivat ja merkillisesti raadeltuja ruumiita löytyi yhä.

Loput vielä sattumoisin hengissä olevat majatalonpitäjät jättivät
kotinsa ja pakenivat kaikki suin päin seudulta jotta hekin eivät joutuisi
teloituspenkkiin. Myös monet paikkakuntalaiset lähtivät eivätkä koskaan
palanneet. Matkalaiset olivat nyt entistäkin suuremmassa vaarassa
joutua surman suuhun sillä yöpaikkoja ei enää ollut.

Eräänä päivänä suuri vuosikymmeniä paikkakuntaa riivannut
mysteeri lopulta ratkesi muuan paikkakuntalaisen pariskunnan
ratsastusmatkaan.

Kyseinen pariskunta oli lähtenyt kylän liepeille, rannikkopolulle ratsain.

Heidän kaartaessaan tien mutkan taakse, ryntäsi äkillisesti tielle suuri joukkio
kauhean näköisiä ihmishahmoja, likaisia, ryvettyneitä ja ryysyihin
pukeutuneita. Sekä miehiä että naisia. Tuo kauhistuttava joukko toimi
sanattomasti ja aikailematta, he kiskoivat miehen ja vaimon ratsailta.

Mies taisteli vastaan mutta vaimo kompastui maahan.

Välittömästi tämän kaulasuoni viillettiin auki ja naisen puoliso joutui
 näkemään mitä hirvittävimmän näyn joka on kuviteltavissa;
joukkiosta erkaantui usea nainen jotka kumartuivat miehen puolison
kaulalle ja joivat verta suoraan vaimon haavasta.

Samassa tielle ratsasti myös muita matkalaisia jolloin päällekarkaajat
joutuivat kauhun valtaan, pakenivat ja mies säästyi samalta karmealta
kohtalolta.

Tapahtuneesta järkyttyneenä ja jo koko Englannin kohistessa tapahtuneesta,
lähetettiin paikalle neljän sadan miehen joukko haravoimaan koko
seutu tarkemmin kuin koskaan. Päivä- ja yökaudet seutua käytiin läpi.

Metsät ja pellot ja luolat ja kolot käänntettiin ympäri. Viikkoja
etsintöjä. Loputtomia ja väsyttäviä epätoivoisia etsintöjä kunnes
eräänä päivänä etsijäryhmä osui meren rannalle vuoroveden vaihtumisen
jälkeen, paikalle jolle oli pääsy vain lyhyen muutaman tunnin pätkän ajan.

Rannalta paljastui luola.

 Juuri tämä nimenomainen luola.

Ja luolan sisältä suuri joukkio ihmisiä.

Rääsyihin puettuja, epäinhimillisen näköisiä ja kauhistuttavia.

Ihmisiä oli tarkalleen sanottuna 48 kappaletta mutta tuo tarkka
laskenta suoritettin vasta myöhemmin sillä tutkijoiden silmien eteen osui
näky jota oli vaikea uskoa.

Meren rannalle, kallioon syvän kielekkeen alle oli muodostunut
valtava luonnon muovaava syvä luola jonka seinät nousivat
korkeina suuaukon ympärille.

Luola oli kolkko ja vetinen, pimeä ja kylmä ja kaikkialla roikkui
ihmislihan palasia. Käsiä ja jalkoja. Kylkipalojen kappaleita. Monia reisiä
ja tunnistamattomia lihan ja läskin kimpaleita. Luita kaikkialla ja haju oli hirveä.

Kumpikin osapuoli oli hetken järkyttynyt. Luolan ihmiset
hämmästyksestä että heidän täydellinen piilonsa oli löydetty ja tutkijat
edessään olevasta näystä. Hämmästyksen hetken mentyä nopeasti ohi,
seurasi väkivaltainen tappelu.

Viitisenkymmentä luolan asukasta
heittäytyi kaikin voimin poliiseja vastaan mutta vaikka asukkaita oli
paljon, oli poliiseja enemmän. Jokainen jäsen kahlittiin ja raahattiin
luolasta ulos ennen kuin vuorovesi ehtisi taas vaihtua estäen pääsyn luolasta.

Kahdenkymmenen vuoden kauheudelle saatiin vihdoin loppu.
Mutta sen alku olikin toinen juttu.

Sitä valaistakseni on mentävä taakse kirjoituksen alkuun,
aikaan ennen ensimmäistäkään katoamista.

 .

 Tuolloin muuan skottimies matkusteli ympäriinsä maaseutua.
Hän oli merkillinen tapaus ja minusta hänen lähtökohtansa
 olivat melko mukavalta kalskahtavat. Hän tahtoi elää ilman
yhteiskunnan orjuutusta, ilman aikansa tiukkoja moraalisääntöjä.

Melko pian hän löysi itselleen vaimon joka lämpeni puolison
puheille vapaasta elämästä ja pari alkoi haeskella yhteistä kotia.

Taloa he eivät milloinkaan löytäneet vaan sen sijasta
he löysivät luolan.

Luola soveltui maailmasta karkaamisideaaliin oikein hyvin.

Se oli piilossa ulkopuolisten katseilta ja nousuveden aikaan luolaan
ei päässyt sisään eikä sieltä pois. Siellä pari voisi aloittaa elämänsä
yhdessä, aivan rauhassa.

Ajan kuluessa pari sai lapsia. Monia lapsia. Ja myös lapsenlapsia.

Ulkopuolisia ei hyväksytty perhe-eloon vaan isä sai lapsia tyttäriensä
kanssa ja tyttäret saivat lapsia myös veljiensä kanssa. Kahdenkymmenen
vuoden aikana kahdesta alkuperäisasukkaasta muodostui lähes viidenkymmenen
hengen klaani. Ja jotta moinen klaani voisi elää ja tulla toimeen yhteiskunnan
ulkouolella, oli sen turvattava kyseenalaisiin keinoihin.

Niinpä aloitettiin matkalaisten ja kyläläisten ryöstely. Ihmiset kolkattiin,
vaatteet ja tavarat ryöstettiin. Ja jossain vaiheessa uhreja myös maistettiin.

Niin alkoi perheen kannibalismi jonka uhreiksi jäi vuosien aikana
jopa 1000 henkeä.

Perhe ei enää vaivautunut metsästämään eläimiä vaan kylän asukkaat
ja matkustajat muodostuivat perheen pääasialliseksi ravinnonlähteeksi.

Heidän ruumiinsa syötiin ja heidän vaatteensa otettiin perheenjäsenten käyttöön.

Kun joukkio oli nyt saatu kiinni ja kauheat teot oli tuotu päivänvaloon,
oli enää kysymys mitä perheelle tehtäisiin?

Rankaisu ei luonnollisesti ollut hellämielinen.

Murhaajaperhe kuljetettiin Edingburghiin ja ilman oikeudenkäyntiä
aloitettiin massateloitukset. Miespuoliset perheenjäsenet silvottiin hengiltä.
Vähä vähältä heistä irrotettiin kädet, jalat, suolet... Kunnes he kuolivat
verenhukkaan. Perheen naisjäsenet pakotettiin katsomaan koko tapahtuma.

Miesten jälkeen seurasivat naiset.
Heidät sidottiin roviolle ja poltettiin elävältä.

Kertomusten mukaan yleisönä seisovat ihmisjoukot,
tavalliset kansalaiset iloitsivat näystään joka tuntuu yhtä
käsittämättömältä kun kannibaaliperheen alkuperäiset teot
sekä myös heidän rangaistuksensa.

Elokuva "Yön silmät," nykyään paremmin tunnettuna "The hills have eyes"

on monille tuttu. Ja nyt tiedätte todellisen tarinan elokuvan takana.

Joskus se todellisuus vain on fiktiota ihmeellisempää... Tai kauheampaa.

Castrato

Muutamia päiviä sitten eksyin youtuben kautta mielenkiintoisiin videolinkkeihin joista erään avasin ja katsoin. Ohjelma pintaraapaisi erästä mennyttä tapaa jota suoritettiin pikkupojille ja nuorille miehille läpi vuosisatojen uskonnon ja taiteen nimissä ja jonka kynsissä koki moni ihminen kohtalonsa.

Kertomus alkaa 1500-luvun tienoilta jolloin kirkolla oli iso ongelma yleisonsä motivaation kanssa.

Kansa ei nimittäin saapunut kirkkoon vain pelosta tulta ja tulikiveä kohtaan, ihmiset saapuivat 

kirkkoon koska kirkko tarjosi aikansa upeinta viihdettä. Tarjolla ei ollut musiikkitallenteita, ei
televisiota eikä juuri muutakaan viihdettä mutta kirkossa kuuli mitä kauneinta musiikkia. Kirkkoon
 ei menty tylsistymään vaan nauttimaan arkipäivästä poikkeavista esityksistä. Ja sitä suurinta
 ohjelmanumeroa ongelma juuri koskettikin.

Musiikin muoti oli salakavalasti muuttunut.

Aikaisemmin muodissa ollut gregoriaaninen laulu sopi möreille miesäänille mutta
 musiikin trendit olivat hiipien uudistuneet ja kirkkaimmille äänille tuli suuri tarve.
Mutta mistä esiintyjät?

 Naiset eivät tietenkään kelvanneet sillä sanoihan itse Paavali 

raamatussa: "nainen vaietkoon seurakunnassa." 

Toki parempi ratkaisu oli silpoa pari poikaa?

Kastraatti on nimitys mieslaulajalle jolta on poistettu molemmat

kivekset ennen murrosikää jotta kivesten tuottama testosteroni 

ei ehdi aiheuttaa äänenmurrosta ja pojan ääni säilyy heleänä.

Tämäntyyppisen lasten silvonnan alkulähteitä ei varmasti tiedetä

mutta eunukkeja, miehiä joilta on poistettu kivekset, on ollut 

lähteiden mukaan oikeastaan aina. Eunukkeja on tehty 

häpäisemistarkoituksissa, kastraatiota on käytetty rangaistuksena ja

 toimenpidettä seuranneita miehiä on pidetty tavallisia miehiä

 luotettavimpina neuvonantajina ja vartijoina joka on

 lisännyt eunukkien tarvetta. 

Historian hämärissä myös huomattiin
että jos toimenpide suoritetaan aikuisen miehen sijasta 

lapselle, ovat tuonkaltaiset eunukit poikkeuksellisen loistavaäänisiä,

upeita laulajia ja näin syntyivät kastraatit. Varmaksi tiedetään

että arvostettuja kastraattilaulajia on ollut jo 2400 vuotta sitten 

Kiinan ja bysantin hoveissa.

Eurooppaan kastraattilaulajien tarve hiipi kuitenkin

 vasta paljon myöhemmin keskiajalla. Ja tarpeen loi nimenomaan kirkko.

Tarkoitus pyhittää keinot lienee Paavi Clement pohtineen todetessaan:

 "Kastraattien luomista kirkkojen kuoroihin on pidettävä

 vain ja ainoastaan jumalan työn kunnioittamisena."

Clement VIII

Kirkko ei toki ollut ainoa taho joka arvosti kastraattilaulajia.

Eikä se ollut aikansa ainoa viihteentarjoaja. Oli lisäksi ooppera.

Oopperankin musiikilliset trendit vaihtuivat ajoittain ja traagissävytteisen
opera seria-tyylin myötä tuli tarve korkeille miesäänille. Kastraattilaulajien
ääni kun oli todella aivan omaa luokkaansa.

Vaikka naiset olisivatkin saaneet esiintyä vaikkapa kirkossa, oli naisten äänissä
puutteensa.Naisilla oli äänen kirkkautta ja korkeutta mutta ei tarpeeksi tilavia
keuhkoja ja voimakkaita lihaksia äänen tuottamiseen.

Miehiltä taas löytyivät voimakkaat keuhkot ja lihakset erinomaisen äänentuotantoon
mutta murrosikä rikkoi heidän äänensä käyttökelvottomaksi. Kastraattilaulajissa taas
yhdistyivät molempien sukupuolien parhaat puolet ihmeellisellä tavalla.

Ankara laulukoulutus ja äänen koulinta aivan pikkulapsesta saakka ja
mahdollisimman nuorena suoritettu kastraatio takasi upean, poikkeuslaatuisen
kirkasta kirkkaimman äänen jonka voimakkuus ja syvyys oli jotakin jota ei voitu
 millään muin tavoin saavuttaa. Ääni oli maaginen, eteerinen ja useat lähteet
 kuvailevat sitä suorastaan yliluonnolliseksi.

Tarkasta operaation suorittamisesta ei ole tietoja. Kysymys lähinnä onkin, puudutuksella

vai ilman? Juuri puudutus kun oli ongelmallinen seikka. 

Mikäli lapsi puudutettiin tehokkaasti oopiumilla joka oli yleisin saatavilla 

oleva lääke, onnistui leikkaus kivutta mutta lapsi yleensä aina kuoli

oopiummyrkytykseen. 

Vaihtoehtoinen, myös vaarallinen tapa oli asettaa lapsi ensin kuumaan kylpyyn
ja sitten painaa voimakkaasti lapsen kaulasuonta jolloin hapenpuutteesta henkilön
 tajunta aleni juuri sen verran että tuntoaisti lieveni ja lapsi joutui sekavaan tilaan,

tällöin operaatio suoritettiin nopeasti.

Kolmas tapa oli suorittaa kastraatio täysin ilman puudutusta.

Tällöin henki säilyi useimmin ja varmimmin, toki oli vielä 

riski sairastua verenmyrkytykseen ja kuolla myöhemmin.

1800-luvulla 4000 poikaa joka vuosi kohtasi kohtalonsa

kastraatiossa. Osa kuoli tuskallisesti. Osa selvisi; ja 

takasi näin leipänsä koko elämäkseen.

Mutta mistä nämä kaikki lapset tulivat? Minkälaiset

vanhemmat antoivat lapsensa vapaaehtoisesti noin järkyttävään

toimenpiteeseen jonka lopputulos oli kaikenlisäksi usein kuolema?

Vastauksena voi sanoa melkein yksiselitteisesti: köyhät vanhemmat.

1600-1700-luvuilla lapsen ujuttaminen papistoon tarkoitti lapselle melko varmaa
toimeentuloa koko loppuelämäkseen ja lapsi tuki taloudellisesti myös vanhempiaan.

 Jos lapsi kuolisi nälkään muutenkin, miksi ei otettaisi riskiä että lapsi kuolee
toimenpiteeseen jonka lopputuloksena kyseinen lapsi voi taata koko oman
loppuelämän toimeentulonsa ja myös vanhempiensa?

Toki lapsi voitaisiin ujuttaa kirkon pariin asettamalla tämä luostariin noviisiksi jolloin
 tämä saisi uran munkkina mutta munkit olivat köyhiä kun taas kastraattilaulajat
voivat potentiaalisesti tulla hyvin, hyvin varakkaiksi. Auliita vanhempia asettamaan

 lapsensa vaaraan siis riitti. 

Kastraattien operointi ei tapahtunut pimeillä syrjäkujilla vaan oli

tiukasti ja tarkasti säädeltyä ja organisoitua. Esimerkiksi napolista

 löytyi 1600-luvulla peräti neljä erilaista konservatoriota pelkästään

kastraateille. 

Kun lapsen vanhemmat päättivät laittaa lapsensa kyseiseen

kouluun, koulu laati heille sopimuksen jossa siististi nimettiin lapsen

kastraatiopäivä, operaation toimittava henkilö, annettiin tiedot lapsen

tulevasta sisäoppilaitostyylisestä asunnosta johon lapsi muuttaisi sekä

tietoja mitä koulutusta lapsi saisi konservatoriossa tulevina vuosina.

Vastineeksi siitä että konservatorio maksoi ja huolehti kaikesta tästä,

sopivat vanhemmat että lapsen esiintymisen ensivuosien laulutuotot 

menisivät suoraan ja lyhentämättöminä konservatoriolle joka näin

saisi maksun lapsen kouluttamisesta. Kun lapsi oli esiintynyt tietyn

 määrän, oli hän vapaa sopimuksesta ja saattoi jatkaa uraansa
itsenäisenä joko kirkon tai oopperan palveluksessa.

Mielenkiintoista on tietää että yli 8-vuotiailta pojilta oli lain mukaan

ensin saatava lupa kastraatioon ennen kuin toimenpidettä voitiin

suorittaa. Historia ei kerro noudatettiinko tätä lakia. Ja miten voisikaan

noin pieni lapsi edes ymmärtää mihin suostumuksensa antaa?

Kun pojat sitten lopulta olivat operaation läpikäyneet ja selvinneet hengissä,

pidettiinkin tästä kalliista kauppatavarasta poikkeuksellisen hyvää huolta.

Lasten vaatteet olivat laadukasta ja lämmintä materiaalia, ruokana tarjottiin

päivittäin sellaisia proteiineja joita rahvas ei saanut kuin juhlissa, syötiin paistettua

kanaa, kananmunaruokia, pihvejä ja viiniä. Kun ilma kylmeni voimakkaimmin,

lapsia ei päästetty yleistiloihin vaan he oleilivat ja opiskelivat voimakkaasti

lämmitetyissä tiloissa jotta he eivät vilustuisi eikä heidän äänensä vaurioituisi.

16-vuotiaana pojat olivat valmiita aloittamaan uransa.

 

Piirros joka kuvaa kastraattien mittasuhteita

Kastraatio vaikutti luonnollisesti myös muihin

 fysiologisiin seikkoihin kuin pelkästään ääneen.

Suvunjatkamiskyky luonnollisesti menetettiin. Myös kiinnostus sukupuolisuhteisiin
yleensä katosi mutta ei aina. Jos kastraatio oli suoritettu vasta vanhana, noin 12-vuotiaana
saattoivat operaation kokeneet ylläpitää parisuhteita ja kiinnostusta niihin. Kuitenkin mitä
nuoremmalle toimenpide tehtiin, sen varmempi oli kaiken sukupuolisen mielenkiinnon
täydellinen katoaminen ikuisesti. Osalla kastraateista oli kuitenkin runsaasti naissuhteita.

Merkillepantavaa oli myös kastraattien ulkonäön suuri erilaisuus.

Testosteronin puute vaikutti miesvartaloon siten että pituuskasvu ei pysähtynyt 

normaalissa iässä vaan luut kasvoivat normaalia pidemmiksi.

Myös rintakehä muuttui merkillisen ulkonevaksi (äänen kannalta mainio seikka)

mutta ulkonäöllisesti tuo muutos oli hyvin huomattava ja erikoinen.

Testosteronin puutteesta miesten ulkonäkö muuttui myös feminiiniseen suuntaan,

rasvakerros jakautui epätasaisesti vartaloon, lanteille, rintoihin antaen usein

vaikutelman enemmän amatsonimaisen pitkästä naisesta kuin miehestä.

Myöskään parta ei kasvanut eikä kaljun alkua milloinkaan näkynyt. Kastraattien

iho oli naisellisen pehmeä ja huomattavan kalpea kun testosteronia joka 

normaalisti stimuloin punasolutuotantoa ei ollut käytössä. 

Kastraatti oli siis erittäin, poikkeuksellisen pitkä mies jolla oli ulkoneva rintakehä, 

 pyöreät lanteet, posliinimainen herkkä hipiä, voimakkaat kauniit kutrit ja hänellä oli
 yliluonnollisen puhdas, kirkas naisellinen ääni. Tämän poikkeuksellisen olemuksen ja
ammatin ja kohtalon vuoksi kastraatit erottuivat, ja osa heistä toisia enemmän.

Elokuvasta Farinelli

Sivistyksen ensimmäiset musiikin alan supertähdet olivat kastraatteja. Äärimmäisyyksiin
saakka ylistetyt ja korokkeelle nostetut laulajat. Heidän vuositulonsa olivat massiiviset ja
luonteensa usein diivamaiset. Siitä huolimatta heitä rakastettiin ja suorastaan palvottiin.

Eräs kuuluisimmista kastraateista oli Farinelli, oikealta nimeltään Carlo Maria
Michelangelo Nicola Broschi. Farinellin perhe oli keskiluokkainen ja perheellä
 oli lisäksi varakas aatelistukija. Elämä oli hyvää, perhe oli musikaalinen, isä ja
 Farinellin veli opiskelivat ja sävelsivät ja Farinellikin pääsi arvostettuun musiikin
alan kouluun.

Ajat olivat kuitenkin epävakaat. Perhettä tukeneen aatelistuttavan kuoltua astui esiin pelko taloudellisesta epävakaudesta ja Carlo joutui käymään läpi kastraation. Tuolloin 1700-luvun
alussa kastraatit olivat suosionsa huipulla mutta itse leikkaus ei enää ollut lain muodon mukaan hyväksyttävä vain huvin vuoksi vaan todettiin että sille tuli esittää laillinen syy.

Tämä laillinen syy oli yleensä tekaistu onnettomuus jonka takia leikkaus oli suoritettava.

Farinellin operaation suorittava  lääkäri siis keksi syyn miksi hän joutui operaation suorittamaan vaikka kaikki, myös viranomaiset tiesivät että mitään onnettomuutta ei koskaan ollut ollutkaan. Farinellin tapauksessa keksittiin olematon ratsastusonnettomuus.

Viisitoistavuotiaana Farinelli teki ensiesiintymisensä ja tämän jälkeen hänen maineensa ja menestyksensä olivat käsittämättömän suuret. Hän matkusti ympäri eurooppaa eri kruunupäiden hoveissa, hurmasi aikansa suurimmat säveltäjät naisista puhumattakaan. Hänen lontoonkiertueellaan silminnäkijä kuvaa esiintymisen alkua näin:

 "The first note he sung was taken with such delicacy, swelled by minute degrees
 to such an amazing volume, and afterwards diminished in the same manner to a mere
 point, that it was applauded for full five minutes. After this he set off with such brilliancy and rapidity of execution, that it was difficult for the violins of those days to keep pace with him."

Aito Farinelli.

Kastraattien tärkeä taito oli aloittaa ääni lähes tyhjästä. Ääntä voimistettiin
portaattomasti ja pehmeästi  kunnes se oli hätkähdyttävän voimakas ja kirkas jolloin
 ääni pudotettiin aivan hiljalleen minimiin ja kuulumattomiin kuin äänensäätönamikkaa
 painamalla. Toiset osasivat tämän taidon hyvin, toiset yliluonnollisen hyvin. Farinelli kuului jälkimmäisiin ja hän oli kenties kaikkein paras kuten ylläolevan kertomuksen viiden minuutin aploditkin todistavat. Viisi minuuttia! Se on pitkä aika se.

Eräässä vaiheessa Farinelli asui yhdeksän vuotta espanjan kuninkaan hovissa
täydellä ylläpidolla ja palkalla. Hän piti kuningasparille joka yö yksityiskonsertin.

 On niin jännittävää ajatella millaisia elämiä ihmiset ovat eläneet. Ajatelkaapa jos lempiartistinne tulisi joka yö makuuhuoneeseenne laulaen pehmeitä lempimelodioitanne teille.

 Joka päivä, joka vuosi. Kuolemaanne saakka.

Farinellin elämä oli onnellinen, hän kuoli rikkaana iäkkäänä miehenä.

On sääli tietää että hän ei saa enää levätä haudassaan vaan hänen jäänteensä
on tällä hetkellä nostettu haudastaan tutkittavaksi nykyaikaisin keinoin.

Toinen kuuluisa; Marchesi

Farinelli, kenties kuuluisampana ja taidokkaimpana kastraattilaulajana
on herättänyt kiinnostusta elokuvaksi saakka. Hänestä tehdyn
elokuvan voit katsellä tästä linkistä. Lämpimästi suosittelen.

Huom. elokuvaan saat englanninkieliset tekstitykset kun
katsot videoruudun alaosan ikoneita. Eräs ikoneista, laatikko,
aivan rattaan vieressä käynnistää tekstityksen kun klikkaat sitä.
 

*

Nykyään kukaan ei enää tiedä miltä varhaislapsuudesta
 saakka koulutetun kastraattilaulajan ääni kuulosti.

Vain yhden kastraattilaulajan tallenne on olemassa. Viimeinen kastraattilaulaja
 oli mies nimeltä Alessandro Moreschi ja hänen äänensä voitte kuulla alta.

Äänitettä ei kuitenkaan voi pitää erityisen hyvänä esimerkkinä kastraattilaulajan äänestä sillä Moreschi ei ollut aikalaistenkaan mielestä poikkeuksellisen lahjakas. Lisäksi aikansa äänitteen
nauhoitustapa edellytti laulajan pään työntämistä eräänlaiseen putkeen joka vaikutti
äänen korkeuteen ja voimakkuuteen negatiivisella tavalla.

Katsomani Bbc:n dokumentissa koetettiin tavoitella kastraattilaulajan ääntä
muokkaamalla ja yhdistelemällä nuoren pojan sekä aikuisen miehen
ääntä. Lopputulos oli minusta kaunis ja aavemainen. Juuri siten
yliluonnollinen ja kirkas millaiseksi oikean kastraattilaulajan ääntä
on kuvailtukin. Harmillisesti pelkästään laulusta ei ollut omaa
videota joten jätän sen kokonaan pois.

Tässä videossa voitte kuulostella millainen on sama kappale
Italialaisen miessopraano Radu Marianin laulamana.

Radu Marian on mielenkiintoisesti ns. "luonnonkastraatti."

Endokrinologisen sairauden takia hän ei milloinkaan
kokenut fysiologista murrosikää joten hänen äänensä
säilyi kirkkaana. Hänenkään äänensä ei kuitenkaan vastaa
täysin nuorena kastraation kokeneen miehen ääntä.

Radu Marianin ääni on aivan hätkähdyttävä ja on
vaikea uskoa sen todella kuuluvan miehelle.

Lopuksi tahdon liittaa hyvin kauniin kappaleen Ombra mai fu
jonka esittää useimmille tuttu, komea Andreas Scholl.

Andreas ei suinkaan ole kastraatti mutta hänen äänialansa
pääsee ajoittain poikkeuksellisen korkealle ja on sama kuin
kuuluisan kastraatti Senesinon. Joskin tämäkin ääni voi
antaa meille vain viitteitä siitä miltä aito kastraatiääni on kuulostanut.

Kun oopperan trendit ja tyylit muuttuivat ja naisten tuli jälleen sallituksi laulaa
julkisesti niin kirkossa kuin oopperassakin, väheni kastraattilaulajien tarve kunnes
 tapa vaipui hiljalleen kokonaan unhoon päättyen 1900-luvun alkuun.

2500 vuotta vanha tapa ja euroopassa aktiivisesti 400 vuotta käytössä

 ollut toimenpide oli vihdoin lopetettu.

Kohtalonsa kuitenkin kohtasi pelkästään 1700-luvulla yli 100 000 

poikaa ja kaikkien vuosisatojen uhrien kokonaismäärää voi vain arvailla.

Tosivanha

Tosivanha on Pupuleipomo-blogini rinnakkaisblogi.

Pupuleipomo keskittyy retroon ja viimeisten kuluneiden

sadan vuoden ajanjaksoon, täältä tosivanhasta voit lukea

 kertomuksia paljon vanhemmista ajoista, vintageharrastuksestani

ja monista merkillisista asioista joihin törmään.

Toivottavasti viihdyt.

Hyvin pitkät hiukset, vintage, valokuvat

Muistatteko tämän jutun? Pidän kovasti hänen kiehtovasta tarinastaan
 mutta erityisesti olen aina ollut ihastunut hänen kauniisiin hiuksiinsa.

Jo lapsena ihastelin elokuva-Sissin pitkiä hiuksia ja olin ihastuksissani
 kun tajusin että elokuvat pohjautuvat tositarinaan joka tarkoitti että
jollakulla oikeasti oli ollut sellainen hiuspaljous! Niin upeat...

Pitkät hiukset.  

Prinsessahiukset. 

Omiin lapsuusmuistoihini liittyy vahvasti mielikuva äidistäni
 joka jahtasi minua sakset kädessä ympäri taloa kunnes pelastauduin
 jyrkille vanhanaikaisille, lähes 100 vuotta vanhoille portaille joille
 mahtui vain yksi henkilö kerrallaan. Oli kyse hiustenleikkuusta. 

Minä halusin suojella kutrejani, äitini oli sitä mieltä että pitkät
hiukset lapsella olivat liian hankalahoitoiset, takkuuntuvat ja epäsiistit.
On totta että usein taistelin takkujen kanssa mutta pitkät hiukseni silti tahdoin
pitää heti kun ymmärsin pitää puoleni. Monia kädenvääntöjä tästä käytiin, äitini
uhkaili etteivät hiukseni kasvaisi ellei niitä leikkaisi. Tämä olikin vallassa
 oleva uskomus jota mielenkiintoisesti kuulee myös nykyään vaikka
 tuulesta temmattu juttuhan se on.

Hiusmuoti ja hiusten kullekin ajalle sopiva sosiaalinen pituus on
vaihdellut  ajan kanssa paljon. Hiusten pituuteen on liitetty eri aikoina erilaisia
leimoja niin suuressa määrin että voi melkein sanoa että harvoin hiukset ovat
vain olleet hiukset.

Nykyään onneksi saamme itse päättää hiustemme pituuden ilman suuria
 sosiaalisia leimoja joista ei kuitenkaan olla edelleenkään päästy eroon.

Pitkähiuksiset miehet ja keski-iän ylittäneet naiset ovat edelleen vähemmistössä.

Hairdresser (expert in latest coiffure) "I assure you, Madam, my smartest
 clients are now having their hair storm-tossed." Film star: "Is that so? 
Then I'll have mine typhooned!"

1920-luvun jälkeen naisten hiusmuoti koki järisyttävimmät muutoksensa.
Ikiaikaiset pitkät hiukset leikattiin. Muutamassa lyhyessä vuosikymmenessä
kaikki keikahti päälaelleen. Siinä missä naisten hiusten piti ennen olla pitkät,
piti niiden nyt olla lyhyet. Eritysen epäsopivaksi tuli mikäli naimisissa oleva
tai keski-ikäinen nainen piti hiuksiaan pitkinä.

On mielenkiintoista kuulla että taistelussa lyhyet hiukset vs. pitkät hiukset,
olivat pitkät hiukset ennen tätä lyhyen sadan vuoden pätkää ehdottomasti
voitolla. Varsinkin miesten hiusten tuli olla pitkät!

Kun lukee kulttuurihistoriallisia selostuksia hiuksista kautta aikojen tulee
 selväksi että eri kulttuureissa eri aikoina miesten hiusten lyhentäminen on
 ollut pikemmin nöyryyttävä teko joka suoritettiin taistelussa hävinneille sotureille,
kuninkaallisille jotka oli syösty vallasta tai sitä käytettiin muuten häpeärankaisuna.

 Lyhyet hiukset naisilla olivat viime vuosisadan alkupuolelle saakka suuri häpeä
 ja kauhistus joka tarkoitti joko tautia tai häpeärankaistusta. Monet sairaudet sekä
sukupuolitautien hoitoon tarkoitetut lääkkeet saivat hiukset putoamaan sekä tapana
 oli että tarttuvan kuumetaudin aikana hiukset ajeltiin pois kehon viilentämistarkoituksissa.

Myös hullujenhuoneiden tai köyhäintalon asukkaiden hiuksia ajeltiin usein hygienian
ylläpidon helpottamisen takia. Kaikki olivat tabuja ja asioita joita karteltiin. Lyhyet
hiukset olivat merkki jostakin jonka kanssa ei tahdottu olla tekemisissä.

On myös kiinnostavaa tietää että nykyisen mieshiusmuodin sanelija on uskonto.
 Katolinen paavi Gregorius VII määräsi tuhatkunta vuotta sitten edikteja jotka
 määrittivät hiusten pituudet sekä miehille (lyhyet hiukset) että naisille (pitkät hiukset).
 Noiden aikojen jälkeen miesten hiusten korrekti ja konservatiivinen pituus
on ikävä kyllä säilynyt lyhyenä. 

Naisten hiukset taas kokivat ensimmäisen vapautensa
1900-luvun alkupuolella Irene Castle-nimisen naisen myötä

Irene oli puolisonsa kanssa eräs kuuluisampia 1920-luvun kilpatanssijoita,
 hän loi uraa myös alkuaikojen leffatähtenä sekä oli aktiivinen eläinoikeusaktivisti.
Juuri hän teki lyhyistä hiuksista sosiaalisesti hyväksyttävän muodin myös naisille.

Viime vuosisadalla siis muoti muuttui nopeasti. Pitkiä hiuksia ei enää
 katsottu suopeasti vanhemmilla naisilla vaan ne liitettiin suoralta kädeltä
vain pikkutyttöihin. Vähintään kun nainen meni naimisiin oli hiusten
 sosiaalinen pakko lyhentyä "rouvakampaukseksi." 

Hiusten pituutta tosin säädeltiin myös aikaisemmin mutta ei
suinkaan leikkaamalla vaan kampauksin joka toi esille myös sukukypsyyden. 

Lasten hiukset olivat leteillä tai avoimina, naimiaiässä hiukset nostettiin
ylös nutturakampaukselle. Viktoriaanisena aikana tuo monien tyttösten
jännityksellä odottama ikä oli 16 vuotta. Silloin tytöstä tuli nainen.

 Teiniä joka nosti hiuksensa ylös leteiltä nutturalle liian aikaisin pidettiin
 vanhempien ja aikuisten keskuudessa todella kevytkenkäisenä ja hiusten
 nosto vei pahimmassa tapauksessa jopa maineen. Ajateltiin että tällainen
 tyttö ei ollut siveä halutessaan tuoda esille aikuisen naiseutensa vaikka ei
 vielä ikänsä puolesta olisi ollut valmis seurustelusuhteiden aloittamiseen.

Hiusten nostamisella oli luonnollisesti myös kielletyn hedelmän
 maku ja nykynaisen onkin vaikea kuvitella miten valtavan ISO JUTTU
  hiusten nostaminen oli aikoinaan sadoille tuhansille tytöille, miten sitä päivää
kaihottiin ja odotettiin jo vuosia ennen kuin se todella tapahtui. Kyseessä oli
 mittava aikuistumisriitti.

Muhkeat hiuskampaukset eivät olleet nykyajan luiruja hipsterinutturoita vaan hiusta
todella riitti niiiiiiiin paljon että harva nykyään sitä kykenee ymmärtämään. Kun
hiuksia ei MILLOINKAAN leikattu tarkoitti se sitä että hiuksen pituus oli
useimmin yli metrin, puolitoista- tai kaksikin metriä olivat normaaleita mittoja.

Tutustukaa vaikka Sutherlandin sisaruksiin.

Nämä seitsemän sisarusta olivat aikansa kuuluisia laulajattaria
jotka niittivät huomattavaa suosiota kiitos kauniiden ääntensä.

Näiden sisarusten perhekuvat ovat hienoja ja harvinaisia mutta on muistettava
 että samankaltaisia kuvia olisi saatu aikaan kenen tahansa aikalaisperheen jäsenistä.

Erillisiä hiuskuvia kuitenkin otettiin toisinaan tavallisissakin perheissä onneksi.

Kuvat

Tässä kuvassa seisoo neiti Virgie Davis.

Hänen hiuksensa olivat 4.5 metriä pitkät ja Virgie olikin perheensä
 lisäksi koko kotikaupunkinsa ylpeys. Virgien hiustenhoito oli luonnollisesti
vaativaa puuhaa johon hän tarvitsi apua jota oli onneksi saatavilla. Rutiinia
oli että Virgie seisoi korkean keittiöjakkaran ylimmällä askeleella kun
 hänen isänsä sekä veljensä kampasivat hiuspaljoutta.

Mutta sitten! 

Virgie meni naimisiin ja vasta avioliitossa paljastui että hänen miehensä
ei aikonut ryhtyä mukaan moisiin humputuksiin, Virgie saisi luvan olla kuin
kaikki muutkin naiset ja leikata kutrinsa parimetrisiksi sillä uusi puoliso
ei takuulla ryhtyisi morsmaikkunsa kampaajaksi, ehei. 

Virgiellä ei ollut vaihtoehtoja, hiuksista leikattiin pois lähes kolme metriä
sillä hiustenhoito yksin oli mahdottomuus. Hiusta lähti niin paljon että Virgie
sai useita tarjouksia markkinamiehiltä jotka halusivat asettaa Virgien leikatut hiukset
 näytteille mutta hiustenleikkuu oli niin kova pala ettei hän suostunut moiseen.
Loppuelämänsä Virgien lapsuudenperhe syyllisti Virgietä taipumisesta
 miehensä tahtoon. 

Asiasta myös aikanaan uutisoitiin laajasti ostikoin

"Morsio ei voi saada sekä miestä että kutreja!" 

parhaaseen lööppityyliin. Virgien puolisoa pidettiin raakalaisena,
 miesten kun ei oletettu puuttuvan naisten hiusasioihin

Kauhuelokuvankatsojat; kuka tulee mieleen?

Näillä minun hiuksillani on vielä matkaa samoihin 
mittoihin vaikka jo pari vuotta vanha kuva onkin.