perjantai 13. joulukuuta 2013

Lucia-neito


Hyvää Lucian päivää!

Lucia, silmätön neito, tuo nykyisen
 laulumme mukaan valon pimeään.
 
Vanhan juliaanisen kalenterin mukaan Lucian muistopäivä osui
talvipäivänseisaukseen, vuoden pisimpään yöhön jonka jälkeen valon
 määrä alkoi taas lisääntyä. Keskiajalla Lucian päivä oli siis myös 
valon juhla ja valosta Lucia-laulussa tänäänkin lauletaan.

 
Lucian päivä on lapsesta saakka ollut eräitä lempipäiviäni.
Muistan vieläkin joulukuun kolmannettoista päivät ala-asteellani.
 
Meidät lapset kerättiin luokista pimeiksi jätettyihin käytäviin joista 
jonoissa kuljimme yhtä pimeään valtavaan juhlasaliin jonka ikkunanpielille 
oli sytytetty tuikkuja. Kun kaikki istuivat paikallaan, kului muutama odotuksen
 tuskainen hetki hiljaisuudessa kunnes aivan yhtäkkiä jostakin kuului hentoinen 
laulanta äänen tullessa hetki hetkeltä lähemmäs. Lopulta esiin astui Lucia-neito,
 kynttiläkruunu päässään. 
 
Tunnelma oli taianomainen ja maaginen. Koko valtava laitoskoulu seisoi pimeänä
 ja hiljaisena lukuunottamatta pikkutyttöjen kynttiläkulkuetta ja niin kaunista laulua. 
 
Näin toimittiin 80-luvun lopussa, toivottavasti
Lucia-perinne jatkuu kouluissa yhä.

Muutaman harmistuksenaiheen kyllä muistan, Luciana-olo oli unelmani ja tätä
 pestiä minulle jopa lupailtiin mutta aina päädyttiin kuitenkin käyttämään
 oppilaita ruotsinkielistä painotusta käyvästä luokasta.

Toinen harmistuksen aiheeni pikkutyttönä oli se, että jo silloin olin kiinnostunut 
historiasta ja minua vaivasi kovasti kuka tämä ihana kruunupäinen Lucia-tyttö
oikein oli? 
 
Muistan elävästi miten vuosi toisensa jälkeen kulloinkin tehtävään valitut
 tytöt lukivat nopeasti läpi lyhyen paperilappusen Lucia-neidon
historiasta jossa ei ollut päätä eikä häntää. Janosin tietää enemmän mutta 
kesti melko kauan ennen kuin sain minkäänlaisia vastauksia.
 
 
Lucian päivän vietto liittyy alun perin katoliseen
uskoon, pyhimyksillä oli katolilaisuudessa vankka sijansa.
 
Kristinuskon alkuaikojen marttyyrien eli uskonsa puolesta ikävillä tavoilla
 tapettujen ihmisten, pyhimysten, ympärille rakennettiin kertomuksia jotka 
olivat pohjimmiltaan aivan totta, toki yliluonnollisin mausten höystettynä.
 
Lucian tarina ei olekaan mikään myytti, hän oli aivan aito, ylhäinen roomalaistyttö
 1730 vuotta sitten, vuonna 283. Hänet tapettiin marttyyrina rooman keisari 
Diolectianuksen aikaan, vain 19-vuotiaana nuorena naisena.

 Muuta varmaa faktaa ei voidakaan tietää mutta seuraavasti 
Lucia-neidon elämästä kerrotaan.

*

Lucia syntyi varakkaaseen roomalaiseen sukuun. Hänen isänsä menehtyi Lucian 
ollessa 5-vuotias ja näin Lucia sekä hänen kreikkalaissyntyinen äitinsä Eutychia 
jäivät ilman miespuolista holhoajaa joka tuon ajan roomassa oli 
välttämättömyys.

Muutamia vaikeita vuosia kului ja näiden vuosien aikana nuori Lucia-lapsi
 tutustui kristittyihin hyläten roomalaisten omat jumalat. Hän samalla lupasi
 neitsyytensä Jumalalle todeten pysyvänsä ikuisesti aviottomana.

Lucian äiti Eutychia ei ottanut moisia pienen tytön horinoita ollenkaan
 tosissaan vaan taloudellisten huolien painamana lähinnä keskitti 
voimavaransa hankkiakseen Lucialle arvovaltaisen aviomiehen. 
 
Koska perheen nimi oli köyhtymistä lukuunottamatta erinomainen, tarttui
pian varakas pakanauskoa kannattava perhe tarjoukseen ja järjestelyjä 
tehtiin jotta Lucia ja varakkaan perheen nuori mies saataisiin pian
 liitettyä avioliittoon.

Pieniä mutkia matkaan tuli Lucian äidin sairauden pahentuessa.
 
Lucian äiti, Eutychia sairasti verenvuototautia, ilmeisesti pahaa
 punatautia ja sairaus oli yhtäkkiä kääntynyt huonompaan suuntaan. 
 
Pyhä Agatha ja... Lautanen.
 
Lucia suostuttelikin äitinsä tulemaan kanssaan erään varhaisen kristityn
 marttyyrinaisen haudalle jossa oli kuullut tapahtuvan ihmeitä. Kun äiti ja tytär
 olivat taivaltaneet Pyhän Agathan haudalle (toinen melko raju marttyyrikuolema
ja viettäneet siellä yön, näki Lucia unessa ihmeellisen näyn jossa hänelle
kerrottiin hänen äitinsä parantuvan ja myös vihjattiin että Lucian-elämä
 tulisi olemaan ihmisten ikuisesti muistama.

Tämän hautavierailun jälkeen Lucia painosti entistä vakuuttuneempana
uskostaan äitinsä lahjoittamaan Lucian myötäjäisiksi varatut jalokivet ja 
muun arvo-omaisuuden köyhille. Eutychia oli kuin olikin hautavierailun
jälkeen mystisesti parantunut ja kiitollisena terveydestään hän suostui 
Lucian ehdotukseen. 
 
Äidin ja tyttären talon luona puhkesi varsinainen
karnevaalitunnelma köyhien tapellessa heille luovutetuista arvoesineista
 ja tämänkaltainen rähäkkä herätti myös Lucian tulevan miehen huomion. 
 
Kun puoliso tajusi että mitään myötäjäisiä ei tulisi olemaan, ilmiantoi hän
morsiamensa kuvernöörille. Kristinuskoa ei näet katsottu ollenkaan hyvällä
ja vaikka almujen anto köyhille kuului hyviin tapoihin, ei sitä saanut suorittaa
kristillisen hurmoshenkisesti. Kuvernööri rankaisi nopeasti mutta maltillisesti.
 
Lucian tulisi polttaa ruokauhri keisaria esittävän kuvan edessä ja näin 
rikos olisi kuitattu. 
 

 Keisari Diolectianus jolle Lucia ei uhrannut.

Lucialle tämän kaltainen teko olisi kuitenkin ollut epäjumalanpalvontaa
johon hän ei nuorena kristittynä (itsepäisenä teininä) aikonut suostua.

Tämä suoranainen niskurointi oli jo liikaa. Lucia tuomittiin entistä ankarammin, 
mitä nöyryyttävimpään rankaistukseen. Tämä yläluokkainen nuori nainen
 määrättiin pantavaksi paikalliseen huorataloon ja tuomittiin työskentelemään 
siellä eräänä asiakkaita palvelevista naisista kunnes tämä armahdettaisiin. 

Tästä eteenpäin tarina saa yliluonnollisia piirteitä.

Kun keisarin sotilaat saapuivat noutamaan Lucian kotoaan, eivät he saaneet
 Luciaa liikkumaan. Lucia siis aivan konkreettisesti tuli liian painavaksi yhdenkään 
ihmisen nostettavaksi. Mitään sen kaltaista ei oltu ennen nähty. Sotilaat pelkäsivät 
mutta heidän johtajansa sisuuntui. Paikalle hankittiin raskastekoinen härkävaljakko
mutta härätkään eivät saaneet tyttöä liikahtamaankaan.

Lucian ilmeettömyys ja kaikkialla ympäröivät väkijoukot
alkoivat jo huomattavasti hermostuttaa keisarin sotilaita.
 
Tyttöä ei siis saatu kannettua pois joten hänet päätettiin polttaa siihen paikkaan. 
 
Lucian ympärille kerättiin palavaa materiaalia mutta ihmeellisin asia tapahtui,
 kaikista puista ja paikalle tuodusta sytykealkoholista huolimatta, yksikään
puu ei suostunut palamaan. 
 
Tässä vaiheessa kansa hurrasi spektaakkelin ympärillä ja
show oli selvästi mitä mainiointa pilailua roomalaissotilaiden
kustannuksella. Mutta siitä tehtäisiin nopeasti loppu.
 
Lucia-tyttöä ryhdyttiin kiduttamaan. Hänen silmänsä lusikoitiin
pois hänen päästään. Viimeiseksi näytös lopetettiin iskemällä
miekka läpi Lucian rintakehän.

Näin murheellisesti ja makaaberisti mutta omalla tavallaan
ylevästi siis päättyi tänään juhlimamme Lucia-neidon elämä.
 
 
Aikanaan Luciasta tehtiin katolinen pyhimys ja valontuojana
hänet adoptoitiin pimeisiin pohjoismaihin omaksi suosikkitytöksi
jolle annettiin ikioma muistopäivänsä vaikka muita pyhimyksiä 
emme enää muistelekaan. 
 
Lucian tarina jatkuu hänen luissaan nykypäivään saakka
 nimittäin muutaman sadan vuoden hautalevon jälkeen Lucian luut
 kaivettiin haudastaan ja niitä kuljetettiin pyhinä reliikkeinä ympäri 
eurooppaa satojen vuosien ajan. 
 
Tällä hetkelläkin Lucian luiksi väitetyt kappaleet
 makoilevat siroteltuna Roomassa, Napolissa, Veronassa
Lissabonissa, Milanossa, Saksassa, Ranskassa ja Ruotsissa.

Voit lukea lisää katolisten reliikkishowsta Tosivanhasta
jonne asiasta hetki sitten kirjoitin.

Nykyään Luciaa muistetaan lähinnä täällä meillä pohjoismaissa että 
Italiassa. Siellä tarjoillaan tänään mm. jälkiruokaa jossa kaakaojuomassa 
lilluvat pyöreät vehnätyynyt kuvastavat Lucian silmämunia.
 
En tiedä välittäisinkö itse niin moisesta jälkiruoasta mutta 
tämän videon katselen tänään ja mietiskelen hetken millainen
mahtoi todellisuudessa olla tuo varhaisen marttyyrikuoleman
 kokenut nuori nainen jonka ympärille kehittyi näin 
mielenkiintoinen tarina.
 

maanantai 9. joulukuuta 2013

Historiallisia kummituksia joulukuussa


Joulun punavalkoiseen kulkusenkilkkeen
säestämään kuukauteen eivät oikein
 kummitustarinat sovi.

Mutta laitanpa tänne Tosivanhaan silti
tämän linkin täysin ilmaiseen nettikirjaan
joka on pdf-muodossa kenen tahansa
luettavissa kun sen kirjanmerkki-
lootaa siivotessa löysin.


Kirja on nimeltään Olevaisen yöpuoli 
ja siinä keskitytään suomalaisiin, aitoihin, 
kerrotaan, kummitustarinoihin
alkaen vuodesta 1764. 

On siis meillä
täällä suomessakin omat historialliset
kummitusjuttumme, voin myhäillen todeta
luettuani tuossa syksyllä useita klassisia
Englantilaisia kummitusjuttuja.

Jos ei tämä liikaa joulutunnelmaanne
hetkauta niin linkki kirjaan on


tiistai 26. marraskuuta 2013

Kauheaa ja kaunista


 Marraskuu ja tummanpuhuvat syyssäät jatkuvat vielä
vaikka kauppojen joulumainonta muuta koettaisi väittää.

Sen kunniaksi siis makaaberi aihe. Vaan saatte itse pohtia onko
 tämä juttu sittenkään niin synkkä, niin paljon glitteriä siinä on.

Tämänkertainen kirjoitukseni siis liikkuu luissa. Reliikeissä.


Reliikit eli pyhäinjäännökset ovat osa monia eri uskontoja
joiden merkitys nykyään ei ole erityisen suuri, ennen oli kuitenkin toisin.

Pyhäinjäännökset ovat sananmukaisesti jäännöksiä, usein ensimmäisten
marttyyreina uskonsa puolesta kuolleiden tai kuuluisten kirkonoppineiden
 ruumiinosia, luita, kynsiä, hiuksia, pääkalloja tai kokonaisia luurankoja.

Uskottiin että Jumalan siunaaman, jopa pyhän ihmisen ruumis ja ruumiin
kappaleet paransivat sairauksia ja toivat hyvää onnea. Mitä lähempää reliikkiä
 tai uskonnollisen pyhimyksen hautaa sai lunastettua oman hautapaikkansa, sen
 parempi oman sielun autuuden kannalta. Erityisesti katolinen kirkko omaksui
reliikkien kanssa puuhastelun.

Kun Nikean kirkolliskokous vuonna 787 määräsi että jokaisen kirkon alttarilta tulisi
 löytyä reliikki, alettiin kristinuskon marttyyrien ja pyhimysten katakombeihin haudattuja
luurankoja kaivella leposijoiltaan ja palastella systemaattisesti kappaleiksi.

 Sormi sinne, toinen tänne, kallo tai kylkiluu toisaalle.

Myös kokonaisia pyhimysten tai marttyyrien luurankoja kärrättiin ja laivattiin kirkosta
 ja kappelista toiseen jossa ne saivat osakseen paljon suitsutusta, palvontaa ja lahjoja.


 Lahjoja ja suitsutusta näille pyhille ruumiille kertyi useiden satojen vuosien
aikana varsin runsaasti ja vaikka suuri osa upeista jalokivistä ja kullasta
kulkeutui kirkkokoneiston kukkaroon, jäi yhtä suuri osa koristamaan jo
 ajan tummentamia luita.

Mainitut ajat kuitenkin muuttuivat ja valistuksen ajan koittaessa ulottaen
 kätensä myös kirkkoon, alettiin pyhäinjäännöksiä pitää epäpyhinä ja turhina
kapistuksina jotka vain seisoivat ihmisen ja Jumalan välisen reitin varrella.

Monet reliikit kokivat kolkon kohtalon. Ne siirrettiin pois näkyvistä, osa kipattiin
 jokiin, osa heitettiin tunkiolle, osa myytiin jos joku halusi ostaa ja osa
haudattiin uudelleen.

Jossakin vaiheessa osa pienimmistä reliikeistä palautettiin arvoonsa mutta
pyhäinjäännösmarkkinat eivät 1700-luvun jälkeen enää milloinkaan palanneet
samaan pisteeseen missä ne olivat ennen satojen vuosien ajan olleet.

Vaan palataan tomuisesta historiasta nykypäivään. Muutamia vuosia sitten muuan
amerikkalainen valokuvaaja kierteli saksaa kuvaamassa kauniita ja vanhoja historiallisia
rakennuksia kun eräässä pienessä kylässä hänen juttusilleen tuli paikallinen iäkäs mies.

Mies totesi leppoisasti että jos vanhat jutut kerran kiinnostavat niin tuossa
kulkee polku yli kukkulan jonka päästä löytyy hylätty kappeli ja kappelin
sisällä on hieno timanttiluuranko.


Valokuvaaja (oletettavasti innoissaan) kulki kappeliin ja hetken kaiveltuaan toden totta
löysi mitä oli kuvattu. Syrjäisen pikkukylän vielä syrjäisemmässä ja osin romahtaneessa
kappelissa makasi vanha reliikki päällään mitä kauniimpia koruja. Useiden kuvien ja
ihmettelyn jälkeen mies jatkoi matkaa ajatellen kyseessä olleen ainutkertainen tapaus.

Vaan valokuvauskierue jatkui. Kuvatessaan muuatta kirkkoa, kuljetti henkilökunta
miehen myös kirkon suljettuihin osiin ja eräässä kryptassa makasi jälleen kaksi
kaunista jalokivillä koristeltua luurankoa. Kyselemällä ja tutkimalla mies, Paul
Koudounaris, sai selville että vastaavia hylättyjä ja piilotettuja reliikkejä löytyisi
ympäri eurooppaa yltäkylläisesti. Tuosta hetkestä alkoi mielenkiintoinen tutkimusretki
katolisen kirkon unohdettuun pyhäinjäännöshistoriaan.


Etsiessään valokuvamateriaalia Koudounaris löysi reliikkejä mitä merkillisimmistä
paikoista. Suurin osa niistä pyhäinjäännöksistä joita ei tuhottu, siirrettiin aikanaan
erilaisiin varastoihin joista niitä on edelleen siirrelty eteenpäin melko vapaasti.

Muuan luuranko muun muassa löytyi Sveitsiläisen parkkihallin takaisesta säilytys-
hallista jonne se oli paiskattu laatikossaan huonekaluromun joukkoon joskus toisen
maailmansodan jälkeen.

Luurankojen ja kallojen koristelu on vienyt aikanaan myös paljon vaivaa.

Jalokivien, jalometallien ja helmien rahoittajana toimi milloin kirkko, milloin
kunta, milloin yksittäinen varakas kylä yhtä lailla kuin kansan lahjoitukset.

Kauneimpien rankojen koristeluun upposi jopa viisi vuotta käsityöläisten sahatessa
ja poratessa luita, metalleja ja kiviä jotta ne saatiin asetettua ja upotettua suoraan
jäänteiden sisään. Kyse oli hetken aivan omasta käsityölaistaiteen lajista johon
monet reliikkien koristelutyötä tekevät nunnat erikoistuivat. Kuka tahansa
kun ei saanut kosketella pyhiä jäännöksiä.

Suurisydäminen mies
 
Vaikka tämänkaltainen korumetallien sekä veistämisen kanssa
puuhailu oli yleensä miesten aluetta, sopi reliikkityö hyvin nunnille.

Näillä oli työn vaativa herkkä kosketus, pitkä pinna sekä pitkällinen
kokemus kudonnan ja muiden käsitöiden parissa oli luonut sommittelun
tajun jota sovellettiin luurankoihin.

Ensin luurangot peitettiin vahvalla mutta tahmealla eläinten luista
keitetyllä siirapinkaltaisella liimalla jotta ne vahvistuisivat.

Toisinaan reliikit olivat rikkonaisia
jolloin piti luoda kokonaisia uusia puuttuvia luita jotka piti muotoilla
sopivanmallisiksi. Luonnollisesti myös pyhiä reliikkejä veisteltiin
ja porattiin ja aseteltiin sopiviin asentoihin.

 "Heipähei... Mitä kuuluu?

Jokainen luuranko tässä blogikirjoituksessa omaa myös oman
nimen Herra Pyhä se ja se. Vaan onko esimerkiksi luuranko
nimeltä Pyhä Albertus oikeasti pyhä Albertus?

Tuskinpa.

Kun kirkolliskokouksen jälkeen luurankojen tarve nousi huippuunsa
kaivettiin roomalaisista katakombeista marttyyrien ruumiita. Vaan katakombit
olivat suuria ja katakombeihin haudattiin myös aivan tavallisia ihmisiä.

 Marttyyrien ruumiiden erottelu tavisten ruumiista oli melkoisen mahdoton
tehtävä ellei luurankoon oltu tehty erityismerkkejä pyhästä miehestä tai naisesta
eikä katakombeihin yleensä pystytetty muistomerkkejä.


Aikamoisia aasinsiltoja piti siis keksiä jotta kyettiin edes jotenkin
osoittamaan että pyhä ruumis oli löydetty tuhansien muiden tavallisten
katakombeissa makaavien luurankojen joukosta. Esimerkiksi luuranko
 jossa oli merkintä "M", tarkoitti pyhimysten etsijöille merkintää
 "M niinkuin Marttyyri!"

...Kun yhtä lailla ja melko paljon todennäköisemmin kirjain oli
vain osa edesmenneen nimeä. Vaikkapa nimi Marcus oli aikansa
yleinen roomalainen etunimi.


Eräässä tapauksessa kirkko palkkasi jopa joukon aikansa
meedioita jotka toikkaroivat katakombeissa osoitellen
luurankoja jotka siten julistettiin pyhiksi ja kipattiin kärryille
nunnien koristeltaviksi ja kuljetettaviksi euroopan eri
kirkkoihin ja kappeleihin.

Onkin enemmän kuin todennäköistä että suuri osa kaikista reliikeistä
kuului alun perin tuikitavallisille henkilöille jotka saavuttivat vasta
kuolemansa jälkeen elämää suuremman ylistyksen ja maineen.

Seikka joka olisi heitä varmasti heidän eläessään
 joko naurattanut tai itkettänytkin kenties.


On mielenkiintoista tietää että reliikkien valtavasta
markkinatulvasta johtuen laadittiin pyhäinjäännöksille
aikanaan oma luokittelusysteeminsä.

Ensimmäisen luokan reliikit liittyivät usein jollain tavalla Jeesukseen.

Ne olivat paloja hänen rististään, vaatteestaan tai vastaavasta tavarasta.
Ne olivat myös Jeesusta vähäisempien mutta pyhien marttyyrien
tai kirkollispyhimysten ja teologien ruumiinkappaleita laidasta laitaan.

Toisen luokan reliikit olivat tavaroita.

Kenties kappale kangasta joka oli joskus ollut marttyyrin päällään
 pitämä paita. Kuuluisan teologin usein käyttämä hansikas.
Tai sitten pyhän ihmisen omistama risti, kirja tai vastaava esine.

Kolmannen luokan reliikki on pyhäinjäännös joka on koskettanut
tai ollut tekemisissä toisen luokan reliikin kanssa.

Jos esimerkiksi toisen luokan reliikin vieressä palaa öljylamppu,
on sen öljylampun öljy kolmannen luokan reliikki jota
 voidaan jakaa eteenpäin kotona poltettavaksi.



Myös meillä täällä suomessa on kaikenlaisia ikivanhoja
reliikkejä. Joskaan ei toki näin kauniisti koristeltuna.

Varsinkin Turun tuomiokirkosta on löytynyt paljon
pyhäinjäännöksiä, jopa epätavallisen paljon eikä kaikkia ole
 vielä edes todennäköisesti löydetty.

Esimerkiksi kirkon sakastista löytyi joitain vuosia
sitten umpeen muurattu komero ja sen sisältä ihmisen pääkallo,
reliikki joka on ajoitettu vuoteen 1160.


Suurin osa muista reliikeistä makaa Autuaan Hemmingin
jäännösarkussa joka on yleisölle vapaasti nähtävissä.
Kävin sen itsekin tsekkaamassa viime Turun reissullani.

Arkku pitää sisällään yli 90 reliikkiä ja se on pohjolan suurin
kokoelma. Varhaisimmat reliikeistä sijoittuvat ajalle 50 e.kr.

Ja vaikka timantteja ei meiltä löydy niin kuitenkin taidokasta
käsityötä kyllä, löydetty esimerkiksi on kaunis silkkinen
kallonsuojuspussi sisältäen lukuisia silkkisiä ja kirjailtuja
pikkupussukoita joista jokainen on täynnä luita.

"Turhat murheet mielestäs heitä"

Myös suomi lähti mukaan reliikkien hävittämisvimmaan
uskonpuhdistuksen aikaan ja kotimaiset pyhäinjäännöksemme
löydettiinkin uudelleen vasta 1920-luvulla jolloin ne
toimitettiin Turusta Helsinkiin tutkittaviksi.

Lähes heti ne kuitenkin unohdettiin ja uskomatonta kyllä ne
löytyivät kansallismuseon kokoelmista jälleen vasta vuonna 2003.

Jäännökset palautettiin Pyhän Henrikin värttinäluuta
lukuunottamatta takaisin Turkuun sillä Henrikin käsikappale
oli jo ehditty antaa eteenpäin Helsingin pyhän Henrikin
katedraaliin jossa se toistaiseksi yhä on.


Näitä kauniita (vaan onko tällä kertaa kauneus katsojan silmässä?)
reliikkejä ei pääse katsomaan eurooppaan matkustamalla sillä taisin
lukea nippelitiedon että yksikään Paul Koudounarisin kuvaamista
pyhäinjäännöksistä ei ole asetettuna esille. 

Ainoastaan yhdessä kylässä otetaan paikallinen jalokivireliikki 
vuosittain kyläjuhlan aikana esille mutta tuolloinkaan kyse ei juuri
 ole uskonnollisista menoista vaan lähinnä perinnetavasta.

Valokuvaaja-Paul on kuitenkin laatinut kuvistaan kirjan Heavenly bodies.
 On saatavilla ainakin Amazon-nettikaupassa joten tässäpä oiva lahjaidea
lähestyvään jouluun sellaiselle joka tämäntyyppistä kuvamaailmaa saattaisi 
arvostaa. Itse ehkä jätän väliin, tämän jutun kirjoittamisen jälkeen nimittäin 
kuvien luurangot seikkailivat unissani kahtena peräkkäisenä yönä :)  

 
"Moikkelismoi!"

Vaan mikäs siinä, mukavia veitikoita olivat.

lauantai 23. marraskuuta 2013

Terveysneuvoja Vaasasta vuodelta 1786


Miten on, onko syksyn kylmyys tänä vuonna koskettanut 
teitä viimaisilla tuulentuivertamilla kynsillään? Ahdistaako
ajatus tulevasta lumesta ja pitkästä kaudesta sisällä vailla
auringonvaloa vain purkkideen parissa?

Jos niin on käynyt tai käymässä, lue tästä muutama 
lämminhenkinen neuvo juuri sinulle. 

 Huolehdithan aivojen höyryistäsi.

Alla olevat ohjeet on kirjoitettu vuonna 1786, aikana
 jolloin taisteltiin nykyistä huomattavasti vaarallisempien
sairauksien ja tautien parissa. Niinpä niistä kannattaisikin
ottaa vaari ja pohtia toimisivatko ne flunssaviruksia
ja kaamosmasennustakin vastaan.

Nämä neuvot minulle lähetti jo kesäkuumalla
blogini lukija Maiju, kiitos sinulle. Silloin kerroin
julkaisemani ne ajankohtaisempana aikana ja äsken
ulos jäätävään vesisateeseen kurkistettuani, luulen että
se aika on nyt!

Pidemmittä puheitta siis:

Tarpeellisia ja hyödyllisiä neuwoja ja ohjenuoria 
terweyden warjelemiseksi ja saada elää isohon ikähän

 Ota torkut.

1. Uni eli nukkuminen on sangen hywä, kun se on
 kohtuullinen, sillä se vaikuttaa terävään ymmärryxen, 
hywän muistiin ja kepeän työn

2. Likin ruokaa, juomaa ja unta on liikunta
askaroitsiminen ja työn tekeminen sekä mielelle
 että ruumijle terweydexi

3. Älä pidätä wettäs, tuulta tai
muuta luonnollista tarwettas

4. Harjaa eli kampaa usein pääsi, että
 aijwon liiat höyryt ulos pääsevät

5. Kävele ja liiku jotain ylös noustuasi, että loka, 
joka yöllä on kokoontunut suolijiin,
 laskeutusi alaspäin persauxeen.

 Nuoripari terveyskävelyllä jotta loka laskeutuisi.

6. Älä usein purgerata ja lääkityxiä nauttia on 
vahingollinen: luonto tottuu wihdoin niihin

7. Juopumus wäkevistä juomista tekee
 ihmisen laiskaksi ja uneliaaxi

8. Suuri äkkinäinen wihastuminem ja raskas
 pitkällinen murhe ja huoli kuiwaavat ylös ruumiin

9. Iloinen mieli ja tyytywäisyys lisää ikää

*

Waasassa 1786

Prändätty C. W. Loindieriltä

perjantai 1. marraskuuta 2013

Halloween Suomessa. Vai Kekri?


Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.


Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla
kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 
mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen
 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 
joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,
siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 
marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen
 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista
ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?


Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta. Ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.
 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme
ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 
juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina
kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla
vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien
halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin
vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla
joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta
löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä
kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 
pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Se on murheellista.


Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä Kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.


Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.


Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.


Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*
Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!


Hauskaa kekriä jokaiselle!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Syksyn synkät tarinat 3.


Tänään kirjoitan vanhasta ja murheellisesta suomalaisesta tarinasta.

Tarina sijoittuu 1700-luvun Taivassaloon, ajalle jolloin suomi kuului
 Ruotsin vallan alle. Ruotsi uudisti lakejaan vuonna 1734 ja sitä ennen
melko tavanomaiset serkusavioliitot tulivat laittomiksi myös Suomessa.



Liitto serkusten kesken 1700-luvulla oli kuitenkin edelleen
 mahdollinen mikäli sitä varten anottiin lupa kuninkaalta. Näin tehtiin
toisinaan sillä serkusliittojen kautta suvun omaisuus pysyi
 perheen parissa eikä mennyt vieraalle.

 "Rahvaan" parissa anomuksen yleensä kirjoitti pappi tai muu
virkamies jotta kieliasu ja sopiva puhuttelu tulisivat oikein. Viralliset kirjeet
tuli kirjoittaa luonnollisesti Ruotsiksi ja oikeanlaisella kieliopilla.

Tuona aikana tapahtui kertomuksen mukaan Taivassalossa merkillinen
 tapahtumasarja.Tapahtumasta kirjoitettiin 1920-luvulla dramaattinen
 ja romantisoitu kertomus jonka muistiinmerkitsi kirjanpainaja
 Otto Anders joka aloittaa selontekonsa näin:


"Kerran matkustaessani Taivassalossa, tuossa luonnonkauniissa, maisemistaan
tunnetussa kauniissa kylässä, hämmästyin nähdessäni kauniin sileän kallion
aivan tien vieressä. Kalliolla, tien toisella puolella oli kolme rinnakkaista korkeaa 
pystypuuta. 

Kysäisin kyytipojaltani mikäs muistomerkki olikaan kyseessä?

Kyytipoikani ilme muuttui välittömästi merkillisen alakuloiseksi
ja hän käänsi päänsä poispäin minusta virkkoen;

"Ettekö tiedä
miten hirveä murha tälla 
 paikalla on tapahtunut?"

Vastasin arvellen: "Kenties olen jotain kuullut, mutta 
kertoisitko vielä sinä minulle mietteesi tapahtuneesta?"

Ajuripoika hymähti; "Mietteeni 
ovat vain tyhmän 
talonpojan, mitäs niistä!"

"Hienoa että olet nöyrä, kaunis poikaseni. Mutta usko
pois että monesti talonpojan suusta lähtevät viisaammat
ajatukset ja mietteet kuin herrasmiehen?" Totesin.

Ajuripoika oli mielissään sanoistani.

 "Tuskinpa... Tai kukaties mutta..."

Tuolloin ajattelin että kyyditsijäni taisikin olla
viisaampi tavallisia kyytipoikia. Kerroin että
toivoin kuulevani tuon tarinan, jonka jo kauhukseni
tunsin, kyläläisen omilta huulilta.

Ja näin kertoi poika:


Kallio jolla nyt olemme on nimeltään Kyynelten kallio.

 Tätä kalliota ei ole suotta niin nimitetty vaan täydellisestä syystä.
Vielä nykyäänkin onnetomat tulevat tänne kyyneliään vuodattamaan.

Aikana kun rakas maamme Suomi oli vielä Ruotsin kuninkaan hallittavana.
Tuolloin oli täällä Taivassalossa kaksi talollista jotka olivat myös veljekset.

 Paastolan Erkki ja Uurnan Matti.

Veljekset rakastivat toisiaan ja olivat hyvissä väleissä kuten kuuluukin.

Nämä hyvät välit periytyivät veljesten lapsiin, tässä tapauksessa valitettavasti
sillä tuolloin avioliitto serkkujen välillä ei ollut ainoastaan ankarasti kielletty
 vaan myös kuolemanrangaistuksella rankaistavaa.

Erkillä, vanhemmalla veljellä oli yksi ainoa poika Heikki.

Uljas ja komea oli Heikki jo lapsena. Kaikissa leikeissä ja urheilussa
vei hän sankarivoiton. Nuorukaisena hän oli vielä komeampi kuin lapsena
ja luonnollisesti kaikki kylän tytöt mielistyivät Heikkiin ja pojat
häntä laajasti kadehtivat.


Nuoremman veljen Uurnan Matin ainoa tytär oli nimeltään Liisa.

 Liisa taas varreltaan ja muodoltaan löi kaikki kylän naiset laudalta
saaden jok'ikisen nuoren miehen suosion ja vastaavasti kylän tyttöjen
 kademielen päälleen. Myös muuan Pihloisten Yrjo tavoitteli Liisan suosiota.

 Turhaan, Liisa ei ollut kiinnostunut sillä päivä päivältä oli noussut serkusten
Liisan ja Heikin rakkaus toisiaan kohtaan yhä suuremmaksi. Jo lapsuuden
 leikeissä oli pari nähnyt toisensa tulevina miehenä ja vaimona vaikka
eivät koko asiasta mitään ymmärtäneet ja nyt lapsuuden leikeistä
 oli tulossa totta.

Vanhemmat jotka huomasivat puuttua asiaan kenties nyt jo hieman myöhässä,
koettivat erottaa rakastavaiset. Vanhempi veli lähetti poikansa Heikin kauas
 Iniön kareille kalastamaan silakkaa ja nuorempi veli laittoin tyttärensä
lammaspaimenen huonoon asemaan. Näin veljekset arvelivat lastensa
 rakkauden hiipuvan.

Mutta rakkaus, rakkaus joka hyvin useasti rikkoo lain
ja asetukset ja tulee voittajaksi näytti nytkin voimansa
ja Heikki ja Liisa tapasivat toisiaan salaa vanhempien
sitä voimatta estää.
Tapailusta tietämätön kyläläispoika Yrjo joka jo mainittiinkin
esitti tässä vaiheessa Liisalle kosintansa. Liisa kieltäytyi vaikka
naimakauppa olisi ollut kovasti myös Liisan vanhempien mieleen.

 Liisa totesi murheellisena että avioliitto ei voisi tulla
kyseeseen sillä hän ei voisi koskaan rakastaa
ketään muuta kuin Heikkiä.

"Etkö siis tiedä, tyttöparka, että sellaista liittoa ei 
ainoastaan kielletä vaan kovasti rankaistaan?"

Totesi surumielisesti Liisan isä johon Liisa vastasi:

 "Tiedän kyllä isä enkä välitä. Rakastan Heikkiä ja
 ellen häntä saa en totisesti mene koskaan naimisiin. 
Eikä raamatussakaan kielletä rakastavaisilta toisiaan. 

Rakastan Heikkiä kuolemaani saakka ja kuoltuamme taas 
saamme rakastaa toisiamme taivaassa. Mutta kuule isä, 
kuningastamme sanotaan armolliseksi ja hyväksi joten
 lähetetään hänelle anomuskirjelmä avioliitosta, sanotaan 
hänen hyväksyvän serkusliitot mieluusti."

Niinpä Heikki jonka komeiden kasvojen alta löytyi myös älykkyyttä,
kirjoitti anomuskirjeen kuninkaalle ruotsinkielellä jota hän myös hyvin
puhui vaikkakaan ei aivan yhtä hyvin kirjoittanut. 

Hieman murhemielellä kirje lähetettiin sillä yhteistuumin 
Heikki sekä Liisan isä arvelivat että kirje ei ehkä koskaan
 pääsisi kuninkaan käsiin saakka; näin kävikin. 

Kirje palasi pian takaisin kieltävällä päätöksellä. Totuus oli että
kirje ei ollut kuningasta itseään milloinkaan nähnyt,  kuninkaan virkailija
oli silmäillyt anomuksen läpi, nauranut sen kirjoitusvirheille ja lähettänyt
 kirjeen takaisin. Hän ei moista tekelettä itselleen kuninkaalle esittäisi. 

Näin avoliitolle ei milloinkaan saatu kruunun siunausta.


Masentava vastaus mustensi pariskunnan mielen. Suruissaan he vaelsivat rippi-isänsä
luokse pyytämään neuvoa joka puolestaan varoitti paria ankarasti muistuttaen mikä hirveä
 rangaistus seuraa Ruotsin lakien rikkojaa. Hän kehoitti paria välttelemään toisiaan ja
unohtamaan moiset hupsutukset. Pahoilla mielin Heikki ja Liisa lähtivät,
käsikädessä pohtimaan tilannettaan Heikin todeten:

"Korkea on tosiaan esivalta ja arvossa on pappia pidettävä, 
vaan tiedän minä suuremmankin esivallan, herrain herran, 
Jumalan jonka silmissä Ruotsin laki on vain multa ja tomu. 

Raamatussa ei ole ainoatakaan kohtaa jossa liitto serkusten 
välillä olisi kielletty, sen täytyy olla vain ihmisjuonia."

Liisä puristi heikin kättä huudahtaen:

"On, on! Sen on oltava niin Heikki! 

Minkä on nyt Jumala itse selvästi meissä
 yhdistänyt ei sitä ihminen toisistaan erottako!" 


Niin pari aloitti yhteiselämän. Onnellisen, niin onnellisen. 

Kauniin kesän ja viileän syksyn jälkeen seurasi kova
 pakkastalvi ja tuolloin Liisa huomasi tulevansa pian
äidiksi joka luonnollista on.

Tuossa vaiheessa koko kylä tiesi serkusten salaliitosta ja
he sen hyväksyivät. Pari oli niin onnellinen keskenään ja
kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. 

Vaan niin kuin linnun lähellä on kissa,
 joen pohjalla sammakko
ja kukkain alla käärme,
oli myös olemassa jokin,
ihmissielun kukoistusta estävä peto,

kosto.

Liisan onneton kosija Yrjö.

 Ennen niin puhdas ja rehellinen nuori mies oli nyt
 mustasukkaisuuden kourissa kostonhimosta seonnut ja pohti vain tapoja lopettaa
 parin onni ja ilo. Kostoa, vain kostoa, sitä tahtoi Yrjo, kaiken muun hän unohti ja
 kaikki muu menetti merkityksensä.

Kuultuaan Liisan ja Heikin lapsen syntyneen,
potran pojan, sekosi hän hulluudessaan ja juoksi kruununmiehien luokse
ilmoittamaan lakien rikkomisesta. Ja kun virallinen ilmoitus oli nyt tehty,
 oli se pakko käsitellä vaikka pariskunta olikin kylällä jo hyväksytty.



Pieni perhe kutsuttiin kruunun kuultavaksi ja tunnustus tuli auliisti.

 Kerrottiin että kuninkaalta oli anottu lupaa mutta kun sitä ei ollut
 tullut olivat he päätelleet että koska raamattu ei serkusliittoa
kiellä, ei siihen liene oikeutta ruotsinmaallakaan.

Tuomari kysyi uudelleen tunnustiko pari nyt todella että laiton liitto oli
 todella solmittu, antaen parille vielä tilaisuuden peruuttaa sanansa. 

Tuomari nimittäin oli nuori mies, vasta virkansa saanut jolla oli köyhä äiti ja
 naimaton sisar itsensä lisäksi elätettävänä. Hänellä ei ollut varaa rikkoa lakeja
 vastaan. Vaan raskas oli hänen sydämensä sillä hän tiesi miten oli pakko
 menetellä. Mieluiten hän olisi vapauttanut molemmat kanteenalaiset, vaikka
jättänyt virkansakin sillä sydämessään tuomari ei voinut kahta nuorta tuomita
 joiden ainoa rikos oli rakkaus toisiaan kohtaan.

Mutta valallaan hän oli vannonut
 noudattavansa lakia eikä virkaa
hänellä ollut varaa menettää.

Tuomari kutsui oikeuden koolle ja antoi,
vapisevin sanoin, kerrotaan,
päätöksensä:


"Koska Heikki Erkinpoika Paastola ja Liisa Matintytär Uurna ovat tunnustaneet sen 
rikoksen josta Yrjö Kyöstinpoika Pihloisista on heitä syyttänyt, katsoo laki kanteen-
alaiset syyllisiksi. Oikeuden edusmiehenä katson syytetyt rikollisiksi ja tuomitsen 
heidät rikoskaaren luvusta heidät rangaistukseen. 

Paastolan Heikki totuudenmukaisena viettelijänä on  
menettävä pään ja oikean käden jonka jälkeen ruumis jätetään hautaamatta
taivaan linnuille ravinnoksi. Uurnan Liisa taas, vietelty, on katsova sulhasensa
mestauksen ja on sitten lopettava henkensä polttolavalla. Lapsi jonka serkut ovat
tehneet on pikaisesti menettävä lyhyen elämänsä hukutettamalla kiehuvaan veteen. 

Tämä lain puustaavi on näin päättänyt eikä sitä kumota sovi."
 
Liisa kuullessaan lapsensa kohtalon huusi kiroten tuomaria ja
Heikki taas selkänsä suoristaen anoi armoa sitä saamatta
vannoen kuitenkin:

"Koska meidän pieni poikamme on menettävä
viattoman henkensä, mitä meillä on tekemistä
tässä maailmassa? 

Mieluusti seuraamme rakasta
lastamme tuonelaan jossa ylituomari, hän paljon
maallisia tuomareita viisaampi on meitä kohtaamassa
kuljettaen meidät taivaaseen ikuiseen iloon."

Mestauspäivä tuli pilvisenä ja mustana.

Välillä synkät pilvet olivat verisenpunaisen ukonleimauksen kirkastamat,
välillä taas putosi rankkasade. Väkeä ei toki puuttunut tältä mestauspaikalta.

Uteliaisuus ja koko hirveä tapaus toi jokaisen tuota kauheaa näytelmää katselemaan.

Katselijoiden joukossa oli myös Yrjö.

Nähdessään Heikin ja Liisan hitaasti kävelevän kohti mestauspaikkaa
 pappi välissään, kauhistui Yrjö. Katumus ja tuska raatelivat nyt hänen sisintään.

Kuolemaan tuomitut olivat juhlavaatteissaan. Liisa loisti kuin morsiamena.

Papin poistuttua pari lauloi yhdessä virren jonka jälkeen erotti mestaaja
 parin toisistaan. Pari ehti vielä suudella toisiaan, viimeisen kerran ja
 kulkivat kumpikin paikalleen. Heikki pyövelin pölkylle ja Liisa roviolle
jota jo viritettiin.


Kertalyönnistä putosi Heikin komea pää.

Vaan Liisan tuskat kestivät kauemmin.

 Roviolla savun joukosta kuultiin Liisan huutavan sanoja
 uskollisen rakkauden palkkiosta taivaassa.

Vaan nyt henkensä tuskissa kärsivä ja seonnut Yrjö juoksenteli ympäri
  roviota yleisön ja Liisan välissä itseään raastaen jolloin Liisa, jo kovasti
kärsien antoi Yrjölle lohdutussanoja ja anteeksiannon ennen kuin
tuupertui savun pilvestä ja kuoli pois.

Ja tämä oli näiden kahden kihlatun serkuksen loppu.

Ehkä kuitenkin valitettavampi lopuista oli Yrjön.
Omatunnon vaivoista joutui hän täydelliseen kurjuuteen
kaikkien ihmisten kammoksi ja kauhistukseksi ottaen 
lopulta oman henkensä.

Kaikille pettureille olkoon se varoitukseksi.

Suloisemmissa muistoissa elävät nyt
 Liisa ja Heikki sekä heidän kaunis poikansa.

Vielä tänä päivänä on Taivassaolon nuorilla
tapana koristaa tätä kalliota lehdillä ja kukkasilla.

Milloin pidetään täällä leikkimielisiä juhliakin tai milloin kaksi kihlattua
nuorta kutsuu toverinsa tänne ylistämään tuota uskollista ja vakavaa rakkautta
joka voittaen kaikki ihmisjuonet, pysyy hamaan kuolemaan asti
 jalona, kirkkaana ja loistavana.