Pieni löytö

Eräänä päivänä arkisen raadannan keskellä muuan perhe koki suuren menetyksen jota edelsi pitkä ja vanhemmille äärettömän tuskallinen aika.

Rakastettu lapsi oli ollut huonovointinen jo hyvin kauan. Sairauden tultua ilmi, tehtiin paniikinomaisesti kaikki voitavissa oleva. Hoitoja testattiin toinen toisensa jälkeen mutta mikään ei auttanut.

Kauheaa oli miten tyttären keho ei enää pitkään aikaan ollut ottanut vastaan ruokaa vaan lapsi kuihtui kuihtumistaan. Mikään tarjottu ei enää ravinnut lasta, kaikki oli turhaa.
Kuukautta ennen lapsen kolmivuotispäivää, voimat loppuivat.

Elämästä erkaantunut puettiin kuin prinsessa.

Valkeaan, tärkättyyn pellavaan, sileään satiiniin. Käsintehtyyn, tarkkaan pitsiin. Hänen rinnalleen punotuttiin tuoreista kukista kesältä tuoksuva seppele. Hänen hiuksiinsa pujoteltiin pieniä, violetteja sinietelänherneiden kukkia. Pieni keho upotettiin kalliiden, raikkaiden eukalyptuslehtien lomaan joiden joukkoon siroteltiin vaaleanpunaisia ruusunnuppuja. Sormien väliin pujotettiin suuri, purppurainen kukka. Kehon ympärille aseteltiin valkeiden harsojen kukostuksia. Lopulta hautausurakoitsijalta tilattiin valikoiman kaunein pieni kuparinpunertava pronssiarkku, solakoilla hopeakirjailuilla koristetuin lyijyikkunoin somistettu viimeinen maja.

Äiti istui hiljaa lapsensa ääressä koko päivän ja seuraavankin päivän ja vielä kolmannen päivän kunnes joku huolehti hänet levolle.

Rakkaat ja sukulaiset, naapurit ja läheiset kutsuttiin pienen neidon viimeisiin juhliin.

Kauhun keskellä oli ollut pakko valmistella tapausta, keksitaikinaan oli tippunut kyyneliä, saattoväen maljaan surua.

Lokakuisessa iltapäivässä sanottiin kauniita sanoja. Käsiteltiin vaikeita tunteita. Tunnettiin että tästä ei enää voisi päästä yli. Joukko ihmisiä yhdessä, saattamassa toista pois.

Miten voisi luovuttaa niin pienen sinne minne ei itsekään vielä ole mennyt? Kuka huolehtisi hänestä nyt?

Miten se elämä joka oli juuri ollut, ei enää ollutkaan?


Kun muuta ei ollut, oli mentävä eteenpäin. Elämä jatkui. Aamupala kerrallaan ja kesä kerrallaan ja uudenvuodenjuhlat kerrallaan ja näin aika kului.

Aikanaan pikkuneidin vanhempien tie vei sinne minne tyttären tie oli vienyt aiemmin. Perhe sai sijan vehreästä kirkkomaasta toistensa vierestä, puiden varjoisasta katveesta ja rauhasta.

Ja aikaa kului edelleen.

...140 vuotta.

Jolloin eräs päätti laajentaa kaunista pihaansa kutsuen paikalle työmiehiä. Silloin autotallin laajennustöissä löytyi riipaiseva löytö, pienokaisen hauta.

Hätkähdyttävä. Pelottava ja ahdistavakin löytö, muisto lapsesta jota kukaan ei ollut ajatellut ikuisuuksiin.

"Olen itsekin äiti," totesi kodin omistaja, "Tuntuu.. Käsittämättömän surulliselta miten hänet oli unohdettu.
 Ja jätetty jälkeen."

 San Fransiscossa vuonna 1876 puistoiselle hautausmaalle vanhempiensa viereen haudattu lapsi oli unohdettu yksin uuden asuinalueen asfaltin alle kun 2000-luvulla tapahtuneissa uudistustöissä vanha hautausmaa ja sen 26.000 asukasta oli siirretty toiseen paikkaan.

Pienen lapsen lasi-ikkunainen, kaunis arkku ja arkun sisällä makaava täydellisesti säilynyt pieni tyttö liikuttivat monia.

Tuhansien työtuntien jälkeen, paikallisten historiaharrastajien ansiosta tytön henkilöllisyys selvisi asian varmennuttua harrastelijoiden selvitettyä menehtyneen sukupuuta nykypäivään saakka. Haudassa lepäävä nuori neiti oli nimeltään Edith Cook ja hänen elossa oleva sukulaisensa, 82-vuotiaan Peterin antaman verinäytteen perusteella henkilöllisyys todennettiin varmasti.

Edith haudattiin uudelleen vasta kaksi päivää sitten, lähelle hänen vanhempiensa oletettua hautapaikkaa.

Kiinnostava kuriositeetti ja huomioitavaa ovat pienen Edithin viimeisen lepopaikan päällä rakennetussa talossa asuneen omistajan kommentit.

"Ainakin kahdesti, kolmesti, minä ja mieheni olemme kuulleet... Tämä tuntuu typerältä... Mutta niin monta kertaa olemme kuulleet miten eteiskäytävää pitkin ovat kuuluneet selvät ja vahvat lapsen juoksuaskeleet. Keskustelimme kuulemastamme usein! 

Kun (Edith) löytyi, emme olleet uskoa asiaa.

Mutta jopa rakennusmiehet ovat nyt kuulleet askeleet! 

He ovat keskeyttäneet työnsä ja menneet äänten perusteella etsimään sisään ujuttautunutta lasta jotta tämä ei vahingoittuisi rakennustyömaalla. Mitään lasta ei koskaan ole löytynyt!

Eikä koskaan löydykään. 

Uskon että kyseessä on Edith."

              Edith lasiarkussaan

Syksyn synkät tarinat 5.

Kerrotaan että kauan sitten, suunnilleen vuonna 1400, eli muuan nuori nainen joka onnettomuudekseen joutui unohtamaan haaveet puolisosta, lapsista ja omasta kodista.

Hänet pakotettiin liittymään nunnaluostariin joka oli aikanaan hyvin tavallinen kohtalo kaikille niille joilla ei muuta paikkaa ollut. Myös perheiden ylimääräiset pojat saivat passituksen luostariin halusivat tai eivät. Useammin eivät sillä siveyslupaus kuului aikansa uskonveljien ja -naisten velvollisuuksiin. Suhteita vastentahtoisten nunnien ja munkkien välillä syntyi ja niin tarinamme nuori nainenkin huomasi rakastuneensa munkkiveljeen joka neidon iloksi vastasi tämän tunteisiin.

Suurten onnen hetkien jälkeen koitti kuitenkin maksun aika ja salasuhde paljastui. Neidon munkkirakastaja teloitettiin aikailematta. Naisesta tahdottiin tehdä esimerkki muille nuorille nunnille joten hänen kohtalonsa oli julmempi. Neito muurattiin elävältä samaisen nunnaluostarin ulkomuuriin. Näin kerrotaan.

Mutta siitä ongelmat vasta alkoivat.

Vuosi sitten aloittamani nostalgiseen Noidan käsikirjaan perustuva sarjani saa näin Kekripäivänä jatkoa.

Siinä missä mainittu kasarilasten muistama lukuelämys sekoitteli faktaa ja fiktiota, tahdon itse poimia joukosta tunnetuimmat tarinat joiden taustalta löytyy edes jonkin verran dokumentoitua tietoa.

Tänään vuorossa on tarina ei vähemmästä kuin maailman kuuluisimmasta kummitustalosta jonka alkujuuri lähtee aloituksen onnettomasta pariskunnasta jonka osapuolet lyhyen yhteisen ajan jälkeen päättivät tuskallisesti päivänsä.

Tarina sijoittuu Essexin Borleyn kylään jonka mailla tarinaa murhatuista rakastavaisista oli kerrottu pitkään.

Nuorena niin julmasti surmattu nunna vaelsi tarinan mukaan edelleen vanhan luostarin mailla eivätkä kyläläiset mielellään liikkuneet ulkona öisin sillä kukaan ei tahtonut tähän törmätä. Vuonna 1862 kylän kirkkoherra Henry Bull kuitenkin viittasi kintaalla lapsellisille tarinoille ja valitsi suojaisen peltoaukean uuden pappilan paikaksi. Suuri talo rakennettiin ja kirkkoherra muutti uutukaiseen rakennukseen laajan perheensä, peräti 14 lapsensa ja puolisonsa kanssa. Perhe asettui mukavasti asumaan palvelijajoukon keskelle.

Juuri palvelijat huomasivat ensimmäiset merkilliset tapahtumat.

Kun piiat aamuyön varhaisina tunteina heräsivät, oli tunnelma talossa aina poikkeuksellisen painostava. Työnteon aloittaminen tuntui normaalia vastenmielisemmältä mutta kammottavaa siitä tuli siinä vaiheessa kun piiat ensimmäisiä tehtäviään pimeässä ja hiljaisessa talossa suorittaessaan huomasivat heitä seurattavan.

Seuraaja ei ollut tuima kirkkoherra ja talon isäntä vaan näkymätön läsnäolo jonka askeleet seurasivat palvelijoita näiden aamuöisissä toimissa. Tuntematon ja kolkko seuralainen ei kuitenkaan tuntunut tekevän mitään pahaa joten ajoittaiseen ilmiöön ja lukuisiin muihin vastaaviin totuttiin siinä määrin että talonväki jäi paikalleen.

Elämä jatkui suhteellisen rauhallisena vuosia kunnes eräänä iltana pappilan pihalla kulkeneet neljä nyt jo aikuistunutta kirkkoherran tytärtä törmäsivät edellään kulkevaan hoikkaan naiseen.

Huolestuttavasti naisella vain ei ollut minkäänlaisia jalkoja vaan tämän yllä olevan nunnakaavun vyötärön alaosa muuttui läpikuultavaksi jättäen jalkojen alueen tyhjäksi. Erilaisten ilmiöiden parissa koko lapsuutensa eläneet naiset eivät jääneet tuppisuiksi vaan kutsuivat olentoa luokseen jolloin läpikuultava hahmo katosi heidän silmiensä edestä. Tulevina vuosina myös muut kirkkoherran lapset näkivät hahmon lukuisia kertoja.

Kirkkoherra itse koki aikanaan luonnollisen kuoleman. Hänen jalanjälkiään uudeksi kirkkoherraksi seurasi hänen poikansa ja tämän jälkeen kokonaan uusi kirkkoherra nimeltään Smith vuonna 1928.

Uuden kirkkoherran puoliso rouva Smith oli topakka tapaus joka päättäväisesti kävi läpi uuden kotinsa siivousharjoin ja tiskirätein. Vuosikymmenten tomut pyyhittiin pois ja kaikki käytiin lävitse tarkalla kammalla. Erään toimeliaan siivouspäivän aikana Rouva Smith törmäsi kuitenkin vastenmieliseen löytöön jolle ei löytynyt minkäänlaista selitystä. Nimittäin eräässä syrjäisessä pikkukaapissa oli siisti, ruskeaan paperiin kääritty pyöreä paketti joka sisälsi ihmiskallon, Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui sen kuuluneen nuorelle naishenkilölle.

 Kallon löytäminen käynnisti talossa ennennäkemättömien kummittelujen sarjan.

Vanhat palvelijoiden kellot alkoivat soida lakkaamatta. Merkillisintä oli että kellot oli aikoja sitten kytketty pois käytöstä eikä niissä enää ollut minkäänlaista mekaniikkaa joka soimisen olisi saanut aikaan. Kun taloa lähestyi ilta-aikaan ulkopuolelta, nähtiin miten yläkerrosten asumattomissa osissa loistivat kirkkaat valot vaikka kukaan ei ollut käynyt suljetuissa huoneissa ja ullakolla kuukausiin. Vanhat tutut näkymättömän hahmon askeleet alkoivat vainota jokaista talossa asuvaa henkilöä.

Erään kerran Rouva Smith itse näki merkillisen näyn pihamaalla, vanhanaikaiset hevosvetoiset matkustusvaunut kulkivat verkkaista vauhtia kadoten lopulta ilmaan. Elettiin kuitenkin 30-lukua eikä moisia menopelejä enää ollut kenelläkään.

Pastoripariskunta ei enää kestänyt tätä kaikkea vaan he tiedustelivat varovasti eräältä sanomalehdeltä tiesivätkö he tahoa joka tutkisi kuvattuja ilmiöitä tieteen kannalta. Lehti otti yhteyttä Englannin parapsykologiseen yhdistykseen josta pappilaan lähetettiin kokenut tutkija Harry Price.

Samantien paljastui että ilmiöiden aiheuttaja ei todellakaan nauttinut ulkopuolisen tarkkailijan saapumisesta.

Talon sisällä näkymätön käsi alkoi viskellä Pricea ja talonväkeä päin soraa, kiviä ja monenlaisia pieniä irtaimia kuten vaaseja ja kirjoja. Kaikkiin asunnon peileihin ilmestyi tuntemattomalla aineella tehtyjä kirjainyhdistelmiä. Entuudestaan tutut ilmiöt kuten palvelijoiden kellojen soiminen, askeleet ja valojen ilmaantumiset asumattomiin huoneisiin muuttuivat jatkuviksi.

Parapsykologisen yhdistyksen tutkija sai enemmän materiaalia tutkimuksiinsa kuin olisi voinut toivoa.

Ilmiöiden aiheuttaja rauhoittui asteittain vasta sitten kun tutkija oli lähtenyt kokonaan. Tämä sai pastorin rouvan epäilemään että Harry Price itse olisi ollut uusien ilmiöiden taustalla mutta ei osannut selittää miten tämä olisi ne saanut aikaan. Joka tapauksessa elämä talossa oli muuttunut kestämättömäksi joten pariskunta päätti muuttaa muualle.

Seurakunnalta kesti huomattavan pitkän aikaa ennen kuin he löysivät rakennukseen uuden asuinperheen ja lopulta muuttajat olivat talon alkuperäisten rakennuttajien lähisukulaisia. Ei liene yllätys että vanhat, tutut ilmiöt käynnistyivät jälleen täydellä voimalla. Nyt niiden uhriksi joutui erityisesti uuden pastorispariskunnan, Foysterien nuori tytär Adelaide joka muun muassa huomasi joutuvansa lukituksi omaan huoneeseensa jonka ovessa ei ollut edes avainta. Huoneesta ei päässyt pois eikä huoneeseen päässyt sisälle niin kauan kuin talossa asuva olento näin päätti.

Pastorin rouva Marianne koki myös karmaisevia hetkiä sillä eräänä aamuna rouvan maatessa sängyssään, kiskoi näkymätön jokin hänet sängystään ja paiskasi päin seinää. Tytär Adelaide oli hysteerinen sillä kahdesti "jokin" hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lopulta hän kieltäytyi kokonaan puhumasta kokemuksistaan olennon kanssa.

Pastori itse tukeutui ammattiinsa ja koetti suorittaa rakennuksen manauksen kahdesti ilman merkittäviä tuloksia onnistuen vain ärsyttämään ilmiöitä. Ensimmäisen manauskerran aikana näkymättömästä ilmestyi nyrkin kokoinen kivi joka iski pastoria raa'alla voimalla suoraan olkapäähän.

Jälleen tutkijoita saapui paikalle mutta he eivät voineet muuta kuin dokumentoida kokemansa ilmiöt.

Vuonna 1935 pariskunta muutti pois pappilasta. Oli paljastunut että pastorinrouvalla Mariannella oli ollut salasuhde tilalla asuvan vuokralaisen kanssa. Pastoriska myönsi että oli muutamaan kertaan peitellyt suhteeseen liittyviä seikkoja selittäen niiden liittyvän kummitukseen mutta vannoi että joitain valkeita valheita lukuunottamatta kaikki muut ilmiöt olivat tosia.

Väite oli uskottava sillä tässä vaiheessa ilmiöillä oli kokonaisuudessaan lukuisia todistajia.

Talossa alun perin vieraillut parapsykologisen yhdistyksen tutkija Harry Price näki tilaisuutensa tulleen. Hän etsi lehti-ilmoituksella "puolueettomia todistajia" joiden tehtävä olisi viettää aikaa pappilassa ja dokumentoida kokemansa asiat. Palkkalistoille tiukkojen henkilökohtaisten haastattelujen jälkeen pääsi kokonaista 48 henkilöä joiden oli määrä asua talossa erityisesti viikonloppuöisin.

Ryhmä dokumentoi rakennuksesta mm. radikaaleja lämpötilan vaihteluita, itsestään liikkuvia esineitä ja monia muita jo aiemmin kuvailtuja ilmiöitä.

Eräänä viikonloppuna joukko Pricen palkkaamia työntekijöitä päätti pitää spiritistisen istunnon jollaista ei talon historian aikana vielä koskaan oltu pidetty. Tuloksia työntekijöiden mukaan saatiin. He kertoivat istunnon aikana huoneeseen ilmestyneen nuoren naisen nunnapuvussa joka nimesi itsensä Marie Lairreksi.

Marie kertoi eläneensä 1700-luvun ranskalaisluostarissa oppilaana mutta saatuaan avioliittotarjouksen Englannista, hän oli lähtenyt pitkälle matkalle kohti uutta elämää. Marie kertoi pappilan paikalla olleen ennen kartanon jossa hänen sulhasensa asui mutta hänen saavuttuaan uuteen kotiinsa, oli eräänä yönä tunkeutuja murhannut hänet vuoteeseensa ja piilottaneen hänen ruumiinsa kellariin. Tuosta tapahtumasta lähtien Marie ei ollut kyennyt irtautumaan rakennuksesta vaan oli koettanut herättää sen asujien huomion tietämättä oikein itsekään miksi.

Surullisen Marien lisäksi silminnäkijät kertoivat myös toisen hengen ilmestyneen.

Toinen henki nimesi itsensä Sunex Amuresiksi ja hän toi mukanaan ikävän viestin. Henki kertoi että kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivä vuonna 1938 hän sytyttäisi pappilan tuleen jotta vihdoin paljastuisi se ruumis jonka paljastua pitäisi.

Täsmälleen kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivän iltana, talon silloinen omistaja puuhaili talossa purkaen muuttolaatikoita.

Sattumoisin hän tönäisi lisävalona toimineen öljylampun kumoon joka sytytti koko rakennuksen tuleen. Merkillistä kyllä päivä oli juuri sama jonka kummitus oli ilmoittanut joskin tulen sytyttäjä oli talon oikea omistaja ja syttymissyy puhdas vahinko. Talo vaurioitui tulipalossa korjauskelvottomaksi.

Muutama vuosi ehti kulua ennenkuin parapsykologisen yhdistyksen tutkija ennätti paikalle lisätutkimuksiin joiden aikana rakennuksen kellarin pohja avattiin ja läpikäytiin. Kaivauksissa löytyi useita naishenkilölle kuuluneita luita jotka päädyttiin hautaamaan kristillisin menoin. Toimenpide ei miellyttänyt kaikkia sillä kylällä arveltiin luiden kuuluneen mahdollisesti esimerkiksi isokokoiselle eläimelle ja mikäli niin olisi laita, olisi siunaaminen jumalanpilkkaa.

Tuipalon jälkeen Borleyn pappilan tapahtumat unohdettiin pitkäksi aikaa. Maailmansota toi ihmisille muuta ajateltavaa.

Vasta lähes 20 vuotta tapahtumien loppumisen jälkeen juttu nostettiin uudelleen pinnalle sensaationhakuisen "paljastuskirjan" varjolla jossa ilmiöt pyrittiin selittämään kuvitteluksi sekä valheeksi. Erityishuomiota sai salasuhdetta ylläpitänyt pastorinrouva joka oli myöntänyt valehdelleensa ainakin osasta ilmiöitä vaikka pitkikin viimeiseen saakka kiinni siitä että suurin osa tapahtumista oli todellisia.

Myös alkuperäisen pastorisperheen lapset antoivat vanhemmalla iällään ristiriitaisia haastatteluja osan kieltäessä vihaisesti mitään koskaan tapahtuneen ollen selvästi vastentahtoisia muistelemaan lapsuuttaan, osa alkuperaisen rakennuttajaperheen lapsista kuitenkin edelleen piti voimakkaasti kiinni alkuperäisistä kertomuksistaan koskien merkillisten ilmiöiden leimaamaa lapsuuttaan.

Kokonaisuudessaan rakennuksen olemassaolon aikana sen ilmiöitä todistivat runsaat satakunta silminnäkijää
ja yhä nykyäänkin pappilan rauniot houkuttavat paikalleen parapsykologian tutkijoita ja uteliaita ohikulkijoita.

Tulipalon jälkeen.

Syksyn synkät tarinat 4.

Kirjoitin viimeksi Noidan käsikirjasta, nostalgisesta lastenkirjasta joka tuntui olevan teille monille liiankin tuttu. Olin iloinen kommenteistanne, kiitos että niin moni teistä tahtoi jakaa omia lapsuusmuistojaan kirjan parista.

Lupasin syksyn aikana keskittyä muutamaan kirjan kertomukseen syvemmin ja tänään, kekrin tahi halloweenin aikana on vuorossa ensimäinen tarina. Alla olevat kuvituskuvat kenties tuovat muistoja niistä kerroista kun itse lapsena tästä kertomuksesta ensimmäistä kertaa kuulitte.

(Muistelkaa myös viime vuoden kirjoitustani siitä aiheesta miksi kekriä tai halloweenia suomessa juhlitaankaan.)

Pidemmittä puheitta itse asiaan.

Tämän illan kertomus alkaa miehestä nimetä Arnold Paole (tai Arnaut Pavle) jonka tarina sijoittuu luvuille 1725-1728.

Arnold jonka varhaisnuoruudesta emme tiedä mitään, oli serbi mutta myös Itävallan armeijan sotilas. Armeijaelämä kuljetti häntä monissa eri maissa ja useilla asemapaikoilla. Eräällä kerralla Arnoldille tapahtui jotakin sellaista mitä hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan.

Arnold lähti lopulta armeijasta ja muutti asumaan serbiaan, kylään nimeltä Meduegna. Tuohon kylään hän kotiutui mutta muut kyläläiset usein karsastivat häntä. Arnold nimittäin kertoili usein merkillistä tarinaa siitä mitä hänelle oli tapahtunut armeija-aikoinaan hänen ollessaan asemapaikallaan Gossavan (ehkä Kosovo, toisten lähteiden mukaan hän oli kreikassa) lähellä.

Tuolla, hän kertoi, hän oli joutunut olennon uhriksi joka imi hänestä verta ja väkivoimin taltutti hänet, vahvan ja riuskan miehen kuin pikkulapsen maahan. Hirveä tapahtuma ei edes jäänyt yhteen vaan toistui useampia kertoja.

Arnold oli kauhuissaan, tapahtumat olivat vaikuttaneet häneen syvästi mutta onneksi hän tiesi miten toimia. Arnold tiesi entuudestaan vampyyrien olemassaolosta ja hän oli myös kuullut mitä tehdä jos sellaisen uhriksi joutui.

Niin hän etsi hyökkäyspaikkaa lähellä olevilta haudoilta tuoretta maata ja sen löydettyään hän löysi myös vampyyrin.

Kertomuksen mukaan hän siveli haudalta löytynyttä verta iholleen sekä söi hitusen haudalta löytynyttä multaa. Tämän jälkeen olento ei enää vainonnut häntä ja ajan kanssa mies toipui muuttaen rauhalliseen Meduegnan kylään.

Valitettavaa Arnoldin puolesta oli se ettei hän kauaa ehtinyt nauttia rauhallisesta elämästään kylässä. Vuonna 1725 hänen tehdessään arkisia heinätöitä, putosi hän kohtalokkaasti heinäkärryistä ja taittoi niskansa kuollen välittömästi.

Arnold haudattiin. Ne jotka häneen olivat ehtineet kiintyä surivat mutta elämän oli jatkuttava normaalisti. Näin kävikin...

Muutamien viikkojen ajan.

Noin kuukausi Arnoldin kuoleman jälkeen kylässä alkoivat merkilliset huhut.

Eräs kyläläinen väitti että Arnold näköinen mies oli yöllä pyrkinyt hänen asuntoonsa. Muutaman päivän perästä toinen kyläläinen koki saman tapahtuman todeten ääni vapisten että tällä kerralla kyseessä oli itse Arnold, ei vain hänen kaksoisolentonsa. Muutaman päivän sisällä ilmestyi kolmas ja vielä neljäskin henkilö jotka ahdistuneena kertoivat kaikki nähneensa Arnoldin joka oli koettanut tunkeutua heidän asuntoihinsa tai napata heidät omilta kotipihoiltaan.

Pelko valtasi kylän ja pelko yltyi kun jokainen neljästä eri henkilöstä jotka kaikki kertoivat nähneensä kuolleen Arnoldin, kuolivat itsekin yksi kerrallaan.

Paniikin vallassa kyläläiset kokoontuivat paikallisen armeijapomon, eräänlaisen kyläpäällikön luokse neuvonpitoon. Onneksi päälliköllä oli tietoa samanlaisista tapahtumista ja lopputuloksena päätettiin avata Arnoldin hauta. Asiaan oli saatava selvyys.

Haudalle lähdettiin, se avattiin ja näky oli odotettu.

Arnold näytti persikkaposkineen ja rusohuulineen täysin elävältä vaikka oli kuollut jo vajaat pari kuukautta sitten. Vaikutelma oli myös karmea kaikkialla olevan veren takia, Arnoldin vaatteet olivat siitä märät ja veri oli tuoretta.

Samasta hetkestä toimitettiin nykyihmisillekin tunnetuksi tullut vampyyrintuhoamismenetelmä ja Arnoldin sydämen läpi iskettiin puuvaarna. Tuolla hetkellä, kerrotaan, Arnold heräsi ja huusi karmivasti tuskasta kirkuen lähettäen toimenpidettä katsomassa olleet kyläläiset kilometrien päähän.

Arnold oli vihdoin tullut matkansa päähän.

Käännyttiin myös noiden neljän menehtyneen kyläläisen puoleen jotka kaikki kertoivat kokeneensa Arnoldin vierailun ja jotka olivat sitten yllättäen kuolleet muutaman viikon sisällä. Heidän hautansa avattiin ja sama toimenpide toteutettiin heille jotta vampyyritartunta ei enää laajemmalle leviäisi. Kaikki ruumiit poltettiin tulella.

Arki palasi jälleen kylään niin pitkälti kun se kerrottujen tapahtumien valossa voi palata.

Kului vuosi, kului toinen ja vaikka tarinasta puhuttiin edelleen erityisesti talven tullen, sen kauhistuttavuus alkoi hiljalleen unohtua. Yhteensä kului noin viitisen vuotta kun alkutalvesta 1731 kylässä alkoi jälleen tapahtua merkillisiä.

Lyhyen ajan sisällä ihmisiä alkoi kuolla.

Heitä kuoli täysin sattumanvaraisesti. Nuoria, vanhoja, terveitä ihmisiä hyvin vähäisin sairaudenoirein tai oireita ei ollut lainkaan. Vajaat viisitoista ihmistä kuoli toinen toisensa jälkeen ja kauhu sai kylässä jälleen jalansijan.

Ensin kuoli viisikymppinen Miliza-rouva. Häntä seurasi 14-vuotias terve poika Milloi. Seuraavaksi 17-vuotias Joachim, vain 15 päivää vanha vauva Peter, 20-vuotias tyttö nimeltä Stanno sekä hänen pieni vauvansa, 24-vuotias mies Radi, 25-vuotias Miloe ja monta, monta muuta. Ainoat oireet joita kuolleet olivat kokeneet olivat sydämen kohdalla tuntunut kipu ja kasvojen vähäverisyys.

Jälleen kokoonnuttiin aamuvarhain kyläpäällikön luokse pohtimaan asiaa ja kaikki saivat sanoa sanansa. Syyttävä pää kääntyi ensimmäisenä menehtynyttä Miliza-rouvaa kohtaan. Muistettiin pieni kertomus jonka hän oli kertonut useasti syysiltoina puhdetöiden parissa istuessa. Tuon kertomuksensa mukaan Miliza oli viitisen vuotta sitten  syönyt nälkäänsä kylätien varresta löytämäänsä raadellun lampaan lihaa. Hän oli vasta ruokailunsa jälkeen ymmärtänyt että lampaan oli tappanut, kuka muukaan kuin vampyyriksi muuttunut Arnold.

Joku muisti myös nuoren äidin Stannon kertoneen miten hän oli salaa sipaissut Arnoldin arkusta löytynyttä verta iholleen suojaksi tulevia vampyyreitä vastaan.

Kyläläisten mielestä juttu oli selvä, Arnold-vampyyri oli ehtinyt sittenkin tartuttaa sairautensa eteenpäin lampaanlihan kautta Miliza-rouvaan sekä verensä kautta nuoreen Stanno-tyttöseen. Kun eräs kyläläinen vielä ääni täristen kertoi tyttärensä tarinan, asia oli entistä varmempi.

Nimittäin kyläläisen vasta kuollut kaunis tytär oli mennyt nukkumaan "terveenä ja viehättävänä" herättäen myöhemmin öisellä huudollaan koko talon. Muiden juostessa tyttären huoneeseen oli tämä hysteerisenä kertonut miten muutamia päiviä aiemmin mystisesti kuollut 25-vuotias Miloe oli juuri seissyt hänen vuoteensa vieressä ilmielävänä. Seuraavana aamuna tytär oli sairas ja muutamien hetkien päästä hän kuoli.

Koska asia oli nyt näin laaja, kuolleita oli paljon ja heitä tuli jatkuvasti lisää, ottivat kyläläiset yhteyttä armeijaan.

Armeijassa ei ensimmäisenä uskottu vampyyreihin ja paikalle kylään lähetettiin tartuntatautien lääkäri, sotilaslääkäri sekä useampi armeijan luutnantti.

Kun lääkärit ja armeijaviranomaiset saapuivat paikalle, kuuntelivat he kyläläisten selostuksen. Kyläläisten mielestä muuta mahdollisuutta ei ollut kuin se, että menehtyneiden haudat avattaisiin ja tutkittaisiin miltä ruumiit näyttäisivät.

Rauhoittaakseen ihmisiä, suostuivat armeijan lähettämät viranomaiset kyläläisten pyyntöihin.

Seuraava lainaus on Itävallan rykmentin kirurgin Johannes Fluckingerin tapauksesta kirjoittamasta aidosta raportista:

"Samana iltapäivänä lähdimme hautausmaalle kylän vanhimpien jäsenten kanssa tutkiaksemme epäilyttäviksi merkityt haudat ja tutkiaksemme niissä makaavat ruumiit. Seuraavassa kuvaus siitä mitä löysimme:

1. Nainen nimeltä Stanno. 20-vuotias nainen joka kuollut pian synnytyksen jälkeen. Kertoo sivelleensä itseensä oletetun vampyyrin verta joka kyläläisten mukaan olisi tehnyt mainitusta naisesta sekä hänen vauvastaan vampyyrin. Vauva oli myös menehtynyt mutta koska sitä ei oltu ehditty kastaa, oli se haudattu aidan taakse huolimattomasti ja huolimattoman hautauksen takia olivat koirat sen syöneet eikä lasta saatu näin tutkittavaksi. Stanno-niminen nainen oli haudassaan lähes täydellisesti säilyneenä. Avasimme ruumiin ja huomasimme että cavitate pectoris sisälsi suurehkon määrän tuoretta verta. Suonien sisällä oleva veri kuten esim. ventriculis ortiksessa, ei ollut, kuten normaalisti, hyytynyttä vaan juoksevaa ja kaikki sisäelimet, keuhkot, maksa, vatsa, perna ja muut sisäelimet olivat täysin tuoreet ja aivan samanlaiset kuin terveellä ihmisellä. Hänen käsiensä ja jalkojensa iho kuten myös hänen vanhat kyntensä putosivat tutkimuksen aikana itsestään mutta käsissä oli selvästi nähtävissä uuden ihon kehittymistä ja myös uudet kynnet olivat kasvaneet vanhojen ja pudonneiden alle. Uusi iho oli raikkaan väristä ja kiinteää. 

2. Seuraavassa haudassa makasi nainen nimeltä Miliza joka oli kuollut kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen ja joka oli ollut haudattuna 90 päivää. Hänen rintakehästään löytyi huomattava määrä nestemäistä, tuoretta verta ja kuten aiemman ruumiin kohdalla mainittu, myös tämän sisäelimet olivat tuoreet ja terveet. Ruumiinavauksen aikana ympärillämme seisovat kyläläiset ihailivat kovin Miliza-naisen ruumiin pyöreyttä ja kehon täydellisyyttä todeten miten oli laajalti tunnettua että Miliza oli eläessään ollut kovin kuivakka, laiha ja kituloinen ja kyläläiset tahtoivat painottaa että tämä ruumiin pyöreys ja kaunisvartaloisuus oli tapahtunut selvästi sinä aikana kun ruumis oli maannut haudassa.Tätä naista epäillään epidemian aloittajaksi.

3. Seuraavaksi 8 päivän ikäinen vauva joka oli maannut haudassaan 90 päivän ajan. Hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

4. 16-vuotiaan pojan ruumis kaivettiin esiin seuraavaksi. Oli maannut haudassa 9 viikkoa ja hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

5. Joachim, 17-vuotias poika oli maannut haudassa myös 9 viikkoa ja hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

6. Nainen nimeltä Ruscha. Oli maannut haudassa 6 viikkoa. Hänestä löysimme samat merkit mutta tuoretta verta oli rinnan lisäksi myös fundo ventriculissa. 

7. Kymmenvuotias tyttö, kuolleena kaksi kuukautta. Samanlaisessa tilassa kuin muut. Täydelliset sisäelimet, tuoreet ja terveet. Ei maatumisen merkkejä. Paljon tuoretta verta suonissa.

8. Päällikön vaimo ja tämän lapsi. Ensin kuoli vaimo, kahdeksan viikkoa myöhemmin tämän vauva. Molemmat olivat pahasti maatuneita eikä heistä löytynyt mitään samanlaista viitettä kuin aiemmista.

9. Palvelijatar nimeltä Rhade. 21-vuotias, maannut haudassa viisi viikkoa. Ruumis oli aloittanut maatumisen eikä hänestä löytynyt mitään vampirismin merkkejä.

10. Kyläläisen vaimo lapsensa kanssa. Molemmat kuolleet viisi viikkoa aikaisemmin. Maatuminen lähtenyt hyvin käyntiin, ei merkkejä vampirismista."

Fluckingerin raportti jatkuu näin käyden läpi kuolleita kyläläisiä. Kun ruumiinavaukset oli suoritettu loppuun, katkaistiin niiden ruumiiden päät joiden ruumiista oli löytynyt epänormaaleja merkkejä ja sekä päät että vartalot poltettiin. Tuhkat heitettiin Moravajokeen. Ne ruumiit joissa oli selviä ja normaaleita maatumisen merkkejä, asetettiin takaisin hautoihinsa.

Mainittu asiakirja on edelleen olemassa, se on päivätty tammikuun 26. 1732 ja kaikki paikalla olleet ruumiinavauksiin osallistuneet upseerit sekä lääkärit ovat sen allekirjoittaneet.

Näiden tapahtumien jälkeen elämä kylässä rauhoittui. Erikoisia kuolemia ei enää sattunut, kun joku kuoli, ei hän palannut elävien pariin ja mitään merkillistä ei enää koskaan tapahtunut.

Kotiin palattuaan eräs lääkäreistä oli niin tapauksen järkyttämä että hän kirjoitti siitä laajan raportin isälleen joka myös toimi lääkärin ammatissa. Isä puolestaan toivoi että sana kuvatusta kauheasta taudista leviäisi ja lähetti raporttikopioita useisiin lehtiin.

Tapahtumasarja herättikin runsaasti huomiota 1700-luvun euroopassa.

Nykylukija saa tapahtumasta itselleen pohdittavaa. Vampyyri-ilmiö on vanha ja lastenkirjan värikkäiden kuvien ja lyhyen tarinan taustalta paljastui mielenkiintoinen todellinen tapaus kylästä jota kauhu riivasi kolmisensataa vuotta sitten.

Todennäköisimmiltä tuntuu että kyläläiset kuolivat yksinkertaisesti jonkinlaiseen joukkotautiin. Suurin osa menehtyneistä kuvailivat ennen kuolemaansa tunteneensä kipua sydämen tienoilla ja he kaikki näyttivät vähäverisiltä ja kalpeilta, sairauden merkkejä ilman vampyyrejäkin. Lisäksi ainakin kolme naista kuoli pian synnytyksen jälkeen. Lapsivuodekuume oli varsin yleinen vastasynnyttäneiden naisten kuolinsyy ja usein myös lapset luolivat pian äitiensä jälkeen. Kaikki luonnollisia syitä.

On myös helppo uskoa että syrjäisessä kylässä tavallisten maanviljelijöiden parissa taikausko oli voimakas. Ei tarvittu muuta kuin huhu ja oli helppo sanoa miten itsekin oli nähnyt klapinhakumatkalla iltapimeällä jotakin merkillistä, ehkä juuri sen viime viikolla kuolleen naapurin. Kun todellisuudessa kyseessä oli vain tarve tuntea itsensä tärkeäksi ja oikeasti olikin nähty vain varjo.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekevät kuitenkin puolueettomat todistajat.

Armeijan luutnantit ja kokeneet lääkärit oli lähetetty paikalle nimenomaan rauhoittamaan hysteerisiä kyläläisiä. Heidän etukäteisohjeistusensa oli läpikäydä ruumiit ja tarjota virkavallan mielipide.

Kyseiset lääkärit olivat ammatissaan erittäin kokeneita. He matkasivat armeijan mukana paikaten sanoinkuvaamattomimpia vammoja sotilaiden parissa ja he olivat nähneet enemmän ruumiita kuin kukaan. He olivat valmiita tyynnyttämään kyläläiset tieteellisin faktoin, paketoimaan tilanteen nopeasti ja lähtemään paikalta.

Silti puolueettomassa tutkimuksissaan he löysivät omaksi epäuskokseen lukuisia järjenvastaisia merkkejä ruumiista joiden olisi pitänyt olla syvässä maatumistilassa ja kirjasivat ne raporttiin joka päätyi keisarille saakka. Tuo ei ollut tilanne jossa olisi kannattanut lasketella luikuria.

Kaikin nykypäivään säästyneiden dokumenttien valossa lääkäreissä herätti aitoa hämmästystä, järkytystä ja kauhuakin, se fakta että jopa kuukausia haudassa olleista ruumiista löytyi tervettä kudosta, tuoretta verta ja ruumiiden suonten sisäinen veri oli edelleen juoksevaa. Toisten samaan aikaan kuolleiden ruumiit taas olivat luonnollisessa tilassa maatuen täysin normaalisti.

Nyt tapahtumasta on kulunut pitkä aika. 

Mitään todisteita tapahtumista ei ole kirjoitettujen raporttien ja suusta suuhun kerrotun perimätiedon lisäksi.

Kaiken aloittanut Arnold-parka on kauan sitten levinnyt tuhkana maailman tuuliin mutta tuon kohtalokkaan vampyyrinpurema-armeijareissun jälkiseurauksista puhutaan edelleen vielä tänäkin päivänä serbian alueella.

Ja tänään sitä muistellaan myös täällä meillä.

Tunnelmallista kekriä jokaiselle.

Noidan käsikirja

Juhannuksesta seuraava lempijuhlani kekri/halloween on käsillä enkä ole vielä tehnyt mitään sen eteen. 

Viime syksynä käynnistelin "Syksyn synkät tarinat"-kertomussarjaa mutta eipä

 noitakaan juttuja pahemmin ole viime vuoden jälkeen kertynyt. Syksykin on pian ohi. 

Onneksi kohtalo astui kuvioihin taannoin Porvoon lastentavarakirpputorilta jonne menin
metsästämään My little pony-leluja kirjahyllyni kaunistukseksi ja ponien sijasta löytyikin jotain muuta.

Olen nyt jo etukäteen kovasti pahoillani tätä kuvaa sillä se on niin kaamea!

En mahda sille mitään, järkyttävähän se on kuin mikä. Tekee mieli laittaa kirja

pinon alimmaiseksi pois silmistä. Hyi.

Tämä kannen kuva vain on aivan varmasti osavaikuttanut siihen faktaan miksi koko 

kirja 80- ja 90-luvuilla jopa kiellettiin muutamasta kirjastosta ja miksi  kirja taas sen sallimissa 

kirjastoissa oli lähes aina lainassa. Niin myyttinen ja legendaarinen kun se ala-asteikäisten 

lasten parissa oli.

Kyseessä on tietenkin monelle tuttu Noidan käsikirja joka koostaa tarinoita yliluonnollisesta maailmasta 

karmeiksi kummitustarinoiksi. Kun tämä siis vastaani mainitulla kirpputorilla tuli, oli se pakko ostaa. 

Sainkin sen vielä halvalla, minkäs muun kuin kannen kuvan takia. Ensin hintapyyntö oli peräti yhden euron mutta kun myyjän ilmeisestikin äiti, huomasi mitä kirjaa oltiin myymässä sanoi hän: "Hui! Ei mitään euroa! Viisikymmentä senttiä! Onko liikaa?" 

Eihän se toki liikaa ollut varsinkaan kun tämän arvo pyörii viidessäkymmenessä eurossa. Ennen
kielletystä kirjastokirjasta se on muodostunut nykykolmekymppisten nostalgiaksi joka tahdotaan
 lähes hinnalla millä hyvänsä omaan aikuisen ihmisen kirjahyllyynkin. Nyt minullakin se on ja
 kanssani voitte verestää lapsuusmuistojanne tulevissa kirjoituksissani. 

Kirjassa käsitellään erilaisia kummitustarinoita ja yliluonnollisia tapahtumia jotka mielenkiintoisesti kaikki pohjautuvat, kerrotun mukaan, tositapahtumiin joista useilla on taustallaan jokin historia-aiheinen tarina. Sopinevat siis blogini sekä tämän kuukauden teemaan.

Noidan käsikirja on alunperin kolmen erillisen kirjan kooste 1970-luvun lopun Englannista ja pitää
 myös alkuperäisessä kohdemaassan jonkinlaisen kulttikirjan statusta kaikkien niiden lasten mielissä
 jotka kirjaa aikanaan lukivat. Se on saanut paljon kiitosta värikkäästä kuvituksestaan ja epäilemättä
 ilman sitä kirjan suosio ei olisikaan yhtä suuri. Nettipalstat kertovat nimenomaan kuvituksen
aiheuttaneen ne suurimmat lapsuudentraumat ja yöunien menetykset. Varsinkin erään sivun
leijuvasta sinisestä päästä on monella yhä liiankin eläviä muistoja.

Kun itse selailen kirjaa nyt, saan monenlaisia tuntemuksia. Minua ihmetyttää kirjan genre, tavallaan
 näin pelottava kirja näin jännittävällä sisällyksellä... Sitä vain ei ole uskoa lapsille suunnatuksi. Niin
kuitenkin on.

Yhtä hyvin kirjaa kuitenkin voisivat lueskella minkä ikäiset henkilöt tahansa eikä Noidan käsikirja siltikään tuntuisi varsinaisesti lapselliselle. Näin aikuisena osaa arvostaa erilaisten ilmiöiden neutraalia kuvailutapaa, johdatus aiheisiin on melko hyvä ja itse tapaukset joita käsitellään ovat mielenkiintoisia itsessään.

Noidan käsikirjalle löytyy myös oma facebook-ryhmänsä joka on täynnä hauskoja lapsuusmuistoja kyseisen kirjan lukemisesta, kannattaa katsella kommentteja. Ryhmässä muuan kommentoija toteaa mm. näin:

"Tämä kirja on vaikuttanut, joo - mehevimmät painajaiset ja yksi helkkarin kauhujen kesä jonain 8-vuotiaana. Muistan kun lainattiin tää kesäloman alkuun silloisen lapsuudenkaverin kanssa kirjastosta ja selattiin niiden mummolla parhaita paloja lävitte. Sitten mentiin meille. Oli iltapäivä, mutta sellainen suurimmaksi osaksi maan alla oleva alakerta, heti oven avatessa vastassa hämärä eteiskäytävä mikä johti vielä hämärämpään takkahuoneeseen. Oltiin molemmat hermostuneessa tilassa. Se kesä meni funtsien ennen nukkumaanmenoa, onko parempi olla unessa ennen keskiyötä vai valveilla, siltä varalta että vampyyrit yrittää syödä."

Sen verran mitä muualta netistä luin, tuntuu olleen melko yleinen ilmiö että lukijoiden äidit ovat takavarikoineet kirjan tai ehdottoman ankarasti kieltäneet sitä lainaamasta. Itsekin kuulun tähän joukkoon sillä muistan saaneeni äidiltäni saarnan hänen löytäneen kirjan lainapinostani ja tunteneeni saarnan johdosta häpeää. Ja ymmärrän, kirjan kansi on karmea. 
  
Tuolloin lehdistössä käsiteltiin nykyistä huomattavasti enemmän erilaisia saatananpalvontakertomuksia, ilmapiiri taisi muutamien vuosien aikana olla lähellä hysteeristä kaikkea yliluonnolliseen vivahtavaa kohtaan. Nuorisoevankelista Riku Rinne sai paljon palstatilaa puhuessaan oman näkemyksensä mukaisesta valon ja pimeän taistelusta ja nettipalstoilla jopa viitataan siihen että Noidan käsikirjojen katoaminen monista kirjastoista, johtui siitä että hän olisi niitä käynyt oman käden oikeudella tuhoamassa. En tiedä väitteen paikkaansapitävyydestä sen enempää kuin mitä olen lukenut mutta totta on että hän nosti juuri Noidan käsikirjan esimerkiksi kirjallisuudesta jota ei tulisi päästää lasten käsiin. Tämä luonnollisesti lisäsi kirjan ympärillä käytävää kohua ja, lasten mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Yleissävy kaikissa kommenteissa mitä olen kirjasta lukenut onkin positiivinen ja se tuntuu tarjonneen monille jännitystä jota muistellaan lämmöllä.

Itseltäni on vähän mennyt maku kummitusjuttuihin. Ei edes sen takia ettenkö niihin uskoisi vaan
 siksi että ne eivät vain minusta ole enää kummallisia. Kummitusjutuissa ihmisiä kiehtoo
tuntematon ja selittämättömät ilmiöt mutta jos jonkin asian onnistuu selittämään (ainakin itselleen)
 silloinhan se kadottaa mystisyytensä ja muuttuu tavanomaiseksi. Tämä on viittaus huuhaapuoleeni
 jonka tämän kommentin jälkeen pidän ihan yhtä piilossa kuin muutenkin ja koetan teidän
 lukijoiden takia keskittyä ainakin muutamassa kirjoituksessa pohtimaan tämän kirjan
 joitakin tunnetuimpia kummittelujuttuja.

Toivoisin muuten muutamia kommentteja jos aihe vain kiinnostaa. Minulta on blogi-innostus
 hiukan kadoksissa ja motivoisi tietää että tämä kirja on muillekin tuttu ja ehkä sen tarinoita
haluttaisiin verestää?  Miten on? Olenko ainoa jolle tämä kirja herätti ylijänniä muistoja
 80-90-lukujen tienoilta?

Historiallisia kummituksia joulukuussa

Joulun punavalkoiseen kulkusenkilkkeen

säestämään kuukauteen eivät oikein

 kummitustarinat sovi.

Mutta laitanpa tänne Tosivanhaan silti

tämän linkin täysin ilmaiseen nettikirjaan

joka on pdf-muodossa kenen tahansa

luettavissa kun sen kirjanmerkki-

lootaa siivotessa löysin.

Kirja on nimeltään Olevaisen yöpuoli 

ja siinä keskitytään suomalaisiin, aitoihin, 

kerrotaan, kummitustarinoihin

alkaen vuodesta 1764. 

On siis meillä

täällä suomessakin omat historialliset

kummitusjuttumme, voin myhäillen todeta

luettuani tuossa syksyllä useita klassisia

Englantilaisia kummitusjuttuja.

Jos ei tämä liikaa joulutunnelmaanne

hetkauta niin linkki kirjaan on

Tässä!

Halloween Suomessa. Vai Kekri?

Olen useita eri lehtiä ja nettikeskusteluita lukemalla
huomannut että kuluva vuodenaika hämmentää monia.

Varsinkin kaupassa ihmetys iskee.

Kulkiessa tutun marketin käytäviä törmää vihannesosastolla

kurpitsoihin joiden pulleassa kyljessä istuu tarran muodossa 

mustanpuhuva silmäpari ja irvistykseen

 muotoutunut suu. 

Paistopisteellä myydään oranssinvärisiä muffinsseja 

joiden paksu kuorrute valuu mustakeltaisine strösseleineen
ainakin omasta mielestäni hyvin houkuttelevasti ja herkullisesti. 

Ja kassoille ehdittyä seisoo tavallisten makeistelineiden vieressä
tummasävyinen pahvihyllykkö jonka sisällä riippuu teräväkärkisiä
 noitahattuja, pimeässähehkuviä muovikurpitsoita ja pääkallokuvioisia
mustia ja oransseja ilmapalloja. 

Niiden alla laarissa makaavat vihreät,

siniset ja ruskeapupilliset silmämunat joiden
huomaa tarkemmin katsottuna olevan 

marmeladimakeisia.

Amerikkalaista humputusta, toteaa kai useampi aikuinen

 kaupassakävijä happamana. Ei tällaista

ollut ennen

Vaan oliko kuitenkin?

Ja miten?

Ja miksi?

Kaupoissa näkyvät Halloweenkrääsät eivät
 ole vain jenkkien humputusta. Ei suinkaan.

Kyseessä on rituaalijuhla jollaisia on vietetty hyvin pitkään, tuhansia
vuosia ympäri maapalloa. Hyvin varhaisista ajoista saakka on aina ollut
 tapauksia, erikoisia tilaisuuksia jotka keskeyttävät arjen. Rituaaleja.

 Huippukohtia joita vaaditaan, jotta kaikki toimisi kuten pitää.

Jokainen varmaan tarkemmin ajateltuna toteaa saman surullisen
 seikan kuin minäkin; rituaalit ovat nykyään menettäneet merkityksensä.

Juhlistamme on tullut pintapuolisia kulutusjuhlia joiden suurin
merkitys on niiden tuoma tervetullut katkos ja loma työelämään.
Nykyään juhlitaan jos juhlitaan mutta ei enää oikein tiedetä että
mitä juhlitaan saatika sitten että miksi.

Näiden erilaisten ennen tiiviisti yhteisen ihmiskunnan kulttuuriimme
 kuuluvien rituaalien puute köyhdyttää meitä ja niiden myötä
kadotamme kosketuksen omiin juuriimme, esivanhempiimme

ja omaan historiaamme. Niistä muistuttaminen on tärkeää
ja siitä kirjoitan tänään.

Köyripukki

Läpi ihmiskunnan historian vuodenkiertoa ovat siivettäneet tietyt 

juhlapäivät. Suomessa tärkeä juhannus ilmenee muissa maissa erilaisina

kesän alun juhlina. Joulu ei ole ollut alun perin Jeesuksen syntymäjuhla

vaan jotain aivan muuta ja niin myös nykypäivän markettikäyntien

halloweenhumputus ei ole vain amerikkalainen perinne vaan pikemmin

vain eräs yleismaailmallisen vuodenkierron kunnioittamisen paikallisjuhla

joista samanlaisia on löytynyt lähes jokaisesta maasta. 

Tieto ja muisto näistä juhlista on kuitenkin
 kadonnut. Syypää löytyy pääosin kristinuskosta ja vain
 toisarvoisesti maalaisyhteiskunnan kaupunkilaistumisesta.

Voidaan sanoa että lähes jokaisen kristillisen nykyjuhlan taustalta

löytyy juhlallisuus joka on alunperin ollut jotakin täysin muuta. Tässä mielessä

kristinusko on tehnyt onnistuneesti paljon pahaa tuhoamalla monien kansojen
alkuperäiset uskomukset, perinteet ja juhlat lähes täydellisesti.

Näin on käynyt ympäri maailman ja näin on käynyt myös suomessa jossa
esivanhempiemme tärkeät maan ja omien menehtyneiden perheenjäsenien
muistelu- ja kunnioitusrituaalit ovat tyysti unohtuneet ja korvautuneet kliinisella 

pyhäinpäivällä joka mielletään hämärästi jonkinlaiseksi kirkkopyhäksi.

Markettien muoviluurangot eivät muistuta esivanhempiemme rituaalijuhlasta
 vaan amerikkalaisesta kertakäyttökulttuurista. Se on murheellista.

Marketeissa ja mainoksissa näkyvä amerikkalaisten
halloween on kulkenut suomessa ennen nimellä Kekri.

Kekrin aikaan laitettiin pillit pussiin mitä tuli viljelyyn ja keräilyyn
ja kekrinä vaihtui vuosi. Kekripäivä oli vuoden viimeinen päivä
aikana ennen virallista kalenteria.

Vuosi vaihtui eri taloissa ja tönöissä kuitenkin eri aikaan
 sillä kekri päätti maataloustyöt ja niissä taloissa joissa
työt saatiin joko aikaisemmin tai myöhemmin päätökseen, juhlittiin
kekriä tietenkin eri aikaan, kuitenkin yleensä saman kuun sisällä.

Kirjoitin pääsiäisen alla lankalauantaista jonka vietto oli esivanhemmillemme
jotain aivan muuta kuin nykyään. Silloin laadittiin varhaisia kevättaikoja ja
suojeltiin karjaa, taloa ja sen asukkaita pahoilta voimilta. Samat taiat ja
rituaalit tuli toistaa Kekrinä sillä kuten lankalauantaina, myös kekrinä liikkuivat
henget, haltiat ja kuolleet. Mikäli kekriä ei juhlittu oikein tai ollenkaan, suuttuivat
henget ja esivanhemmat siitä pahasti ja huono onni lankesi talon päälle.

Kekriaamuna piti herätä mahdollisimman aikaisin ja pukeuduttiin
 parhaimpiin vaatteisiin. Myöhäinen herääminen merkitsi laiskaa
ja väsynyttä tulevaa vuotta ja asioiden sujumattomuutta.

Jo aikaisemmin oli valmisteltu tiettyjä ruokia ja talon tytöt olivat kehränneet
talteen kolme vyyhtiä lankaa kukin, tämä langan määrä merkitsi yltäkylläisyyttä
ja erityisesti avioliittoa tulevaisuudessa. Langattomuus kekrinä oli paha juttu
ja edesauttoi vanhaksi piiaksi jäämistä.

Heti hyvin varhain herättyä, ennen ensimmäistäkään tointa, kuljettiin
pimeässä navetalle. Karsinasta valittiin unenlämpöinen lammas joka
tapettiin siihen paikkaan. Lammas oli kekrin tärkein ruoka.

Joka talossa jolla oli siihen varaa syötiin lammasta ja varattomatkin
 koettivat saada lammasta pöytään hinnalla millä hyvänsä. Valmistettiin
verikeittoa ja verilettusia, talkkunaa, piirakoita, viinaa ja kaljaa, viiliä
ja rieskaa, paksua ryynipuuroa ja monenlaisia lihoja. Oravaakin suolattiin
ja uunissa paistiksi paistettiin päineen kaikkineen. Lampaan keuhot ja
 sisäelimetkin syötiin rasvoineen päivineen. Suolista tehtiin heti makkaraa.

 Oli myös mämmiä ja juustoa, kalaa ja limppua, paljon voita ja illalliseksi
saattoi olla metso- tai teeripaisti ja monissa taloissa syötiin pässin pää.

 .

Yhdeksän kertaa tuli kekrinä syödä. Ruoan runsas syöminen ja täydet
vatsat loitsivat runsasta ruokaa ja yltäkylläisyyttä jokaiselle tulevan
vuoden päivälle. Kekrinä oli myös tärkeää kestitä ketä tahansa vierailijaa
ja osoittaa perheen varakkuus siinä että ruokaa piisasi ja paljon.

Vierailija saapuessaan joutui kuitenkin ennen ruoan saantia kovistelemaan
talon väkeä sanomalla; "Kekriäkö vaiko uunia?!" (vrt. karkki vai kepponen.)

 Tähän tuli nopeasti vastata: "Kekriä! Kekriä!"
 ja johdattaa vieras notkuvaan veri- ja lihapöytään.

Jos talo olisi ollut kitsas tai ruokaa ei olisi ollut, oli vieraalla oikeus mennä
talon uunia rikkomaan ja tuhoamaan. Ruokaa oravapaisteineen tarjottiin myös
siksi että maagisena kekripäivänä onni oli helposti varastettavissa ja ellei
vierasta kestitetty, saattoi vieras ottaa ja viedä talon onnen mukanaan.

Kekri oli myös iso nuorison biletyspäivä. Palvelijoille ja nuorelle
talon väelle ripustettiin tuvan kattoon keinuja joissa keinuttiin ja
laulettiin, välillä syötiin ja jossain vaiheessa lähdettiin toisiin
taloihin vierailulle.

Nämä taloissa kulkevat uunin rikkomisella
 uhkailevat vierailijat nimittäin olivat pääasiassa nuoria naisia ja
 miehiä, "Köyrimörköjä" jotka olivat pukeutuneet merkillisiin
turkiksiin ja rääsyihin. Toisilla paikkakunnilla vain naiset ja tytöt
kiersivät talosta taloon Kekrittärinä pukeutuneena valkoisiin
lakanoihin yltäpäältä pelotellen lapsia ja vaatien kestitystä.

Merkillisellä pukeutumisella oli myös toinen syy, kun pukeuduttiin
vainajaksi tai haltiaksi, harhautti se aitoja vainajia ja muita aaveita,
kuolleita ja henkiä jolloin nämä jättivät "naamiaisasuun" pukeutuneen
henkilön rauhaan.

Eläimistä pidettiin myös (sitä lammasraukkaa lukuunottamatta)
kekrinä hyvä huoli. Siinä missä oli tärkeää että ihmismahat olivat
täpötäynnä, oli sama olevaisuuden tila myös eläimille luotava.

Eläinten ruokakaukaloita täytettiin päivän aikana moneen otteeseen ja
isännät kävivät myös kaatamassa viinaa hevosten ja lehmien appeeseen
Tärkeää oli että tärkeän kellokkaan korvaan oli varmaksi vakuudeksi
 lujaa kiljaistava:

"Nyt on KEKRI!"

*

 Päivän aikana lämmitettiin myös sauna. Kun sauna oli valmis, heitettiin
kipakat löylyt, huudettiin "Käkrittäret saunaan!" ja juostiin nopeasti pois.

Siitä hetkestä alkoi talon kaikkien vainajien, esivanhempien, suojelevien 
talohaltijoiden, aaveiden ja tonttujen saunavuoro. Yliluonnollisten
olentojen saunoessa talonväki jatkoi mässäilyä.

Vasta pitkän ajan kuluttua kun jo osa oravista, verikeitoista ja muista maukkaista
tarjoamuksista oli syöty, uskallettiin hieman arastellen mutta tuimina astella saunaan
meteliä pitäen jotta vainajat kuulisivat elävien saapumisen.

Kun elävän talonväen saunavuoro alkoi, siirtyi koko kuollut
konkkaronkka haltioineen, aaveineen taas sisälle tupaan
 syömään sinne talonväen jättämiä yltäkylläisiä ruokalajeja.

 .

Kun kekripäivä alkoi tehdä loppuaan, eivät rituaalit olleet tulleet vielä
päätökseen. Ruokapöytään lapattiin lisää herkkuja vainajien yösyötäväksi
ja vakavin mielin asetti jokainen tuvan ikkunalaudalle oman suolarakeen.

Jos jonkun rae oli aamulla sulanut, kohtasi tulevana vuonna tuota henkilöä
kuolema tai sairaus.

Valojen tai päreen sammuttua alkoi lopulta hiljaisuus
 ja seuraavana aamuna alkoikin kokonaan uusi vuosi.  Kristinuskon levittyessä
suomeen ei Kekristä päästy pyhäinmiestenpäivän myötä sittenkään kertaheitolla
eroon vaan sitä vietettiin yhä hiljaisuudessa vain pilkallisesti todeten että
kekrinä nykyään vaan ne ”pyhät miehet muka mouskutteloo”

*

Kun nyt lähipäivinä näette markettien hyllyillä "amerikkalaishumputusta"
kuten verisen näköisiä hyytelömakeisia, luurankoleivoksia tai näette ehkä
illalla kadulla lakanaan aaveeksi pukeutuneen juhlijan matkalla illanviettoonsa,
muistakaa että kaiken tämän vierasmaalaisentuntuisen jenkkimeiningin takaa
löytyy meidän kaikkien suomalaisten oma ja aito alkuperäinen kekrimme
jonka vieton aloittamista uudelleen kannattaisi itsekunkin harkita.

Lopuksi on sanottava että jos asiaa nyt tarkkaan mietitään, on kenties sen aidon
suomalaisen verikeiton, ihravellin ja paistetun oravan tai keitetyn pässin pään
sijasta paljon mukavampi maistella edellämainittuja hurjannäköisiä ja kenties
jopa amerikasta tuotettuja makeisversioita...

Vai onko joku kenties eri mieltä?!

Hauskaa kekriä jokaiselle!

Syksyn synkät tarinat 1.

Teille onkin varmaan tullut selväksi että minä 

pidän jännistä jutuista :)

En ole suuri kauhuelokuvien ystävä, verenloiskuttelun katselu

telkkarin kautta (tai muutenkaan!) ei ole oikein minun makuuni.

 Historiasta ja kaikesta menneestä kun löytyy paljon hurjempia tarinoita, 

tosia päällepäätteeksi ja niiden katselua varten tarvitaan vain mielikuvitusta.

Koska kerran nyt eletään vuoden synkimmän ajan alkua niin sen

kunniaksi kirjoittelen tämän kuun aikana tänne Tosivanhaan

näitä synkempiä kertomuksia. 

Ja kauhuelokuvista puhuen, aloitankin siis heti hyvin rajulla
 tarinalla (ei herkille) johon eräs pelotteluelokuva perustuu.

 .

Sitä varten lähdetäänkin nyt mielikuvitusmatkalle (noin) keskiaikaisille

 brittein saarille, tämän kertomuksen tarkka alkuvuosisata ei nimittäin ole tiedossa. 

Arvellaan kaiken tapahtuneen 1500-luvulla mutta jo 

1500-lukua aikaisempia tarinoita on olemassa. Tarkat yksityiskohdat

 unohtuvat ja katoavat vuosisatojen saatossa.

Tapahtumapaikka on kuitenkin Edinburghin maaseutu

 jolla tarinan alussa elettiin suuren pelon vallassa.

Muuten aikaansa suhteutettuna melko onnellisella maalaisseudulla oli 

alkanut tapahtua kummia. Ihmisiä katosi arkipäivän puuhissaan eikä kukaan

tiennyt miksi tai minne.

Aamulla töihin lähtevä puoliso, paimentamaan lähtenyt 

lapsi tai torimatkalle lähtenyt puoliso vain katosivat
kuin tuhka tuuleen eikä heitä enää koskaan nähty.

Edes mahdollisia ruumiita ei löytynyt haudattavaksi eikä
minkäänlaisia merkkejä joita jäisi esim. eläinhyökkäyksen seurauksena.

Katoamisia kesti kauan. Ensialkuun katosi vain muutama ihminen. Sitten

useampi. Aina säännöllisin väliajoin eikä kukaan säästynyt. Niin vahvat miehet

kuin naiset kuin lapset katosivat. Eivätkä vain paikalliset vaan myös matkailijat.

Vuosi toisensa jälkeen kului ja kauhusta tuli pysyvä
osa muuten niin kauniin ja idyllisen seudun asukkaiden elämää.

Ihmiset alkoivat kulkea pareittain tai vielä suurimmissa joukoissa sillä se oli 

onnistunut tapa välttää kauhea katoaminen jonka jälkeen henkilöä ei

 enää koskaan nähty. Uskomattomasti kului kaksikymmentä vuotta.

Kaksikymmentä vuotta kadonneita ihmisiä joita oli siinä vaiheessa jo satoja.

Mistä saattoi olla kyse?

Tilanne oli hirveä ja hätä niin suuri että apua pyydettiin
lopulta selonteon ohella hallitukselta ja pian paikalle lähetettiin
oman aikakautensa poliisijoukko, eräänlainen suurehko tutkimusryhmä
haravoimaan seutua toiveissa että edes joitain vihjeitä katoamisiin löytyisi.

Suureksi helpotukseksi mutta myös
kaikkien kauhuksi tuloksia tuli pian.

Vaikeapääsyiseltä niemennokalta jonne pääsyä erityisesti rajoittivat
terävät kivet ja alati vaihtuva vuorovesi, nimittäin löytyi useita ruumiinosia.
Luita, vaatteiden riekaleita.

Löydön jälkeen alueen haravointia tehostettiin, pian löytyi lisää luita,
 jopa merkillisesti raadeltuja ja paloiteltuja ruumiitakin joiden
haju ja näky kauhistuttivat jo paljon nähneitä tutkimusryhmäläisiäkin.

Kaikki tapahtui näillä rannoilla.

Paljastui että suuri osa ruumiista jotka saatiin tunnistettua, kuuluivat alueella
 liikkuneille matkalaisille. Syyttävä katse kääntyi alueen majatalonpitäjiin.

Oli todennäköistä että murhaaja löytyisi heidän paristaan.

Usean majatalon pitäjä pidätettiin ja ainakin yksi teloitettiin syyllisenä.
Vaan katoamiset jatkuivat joten teloitetuksi oli  selvästi joutunut väärä mies.

Lisää miehiä pidätettiin. Eikä vain majatalonpitäjiä vaan nyt myös
kyläläisiä ja seudulla asuvia maanviljelijöitä. Perheet joutuivat pelkäämään
seudulla liikkuvaa massamurhaajaa tai murhaajia ja niiden lisäksi nyt myös poliisia.

Poliisi aloitti nykvalossa käsittämättömien mielivaltaisten teloitusten sarjat jossa
suoranaisella hakuammunnalla pyrittiin pidättämään epäilyksenalaisia miehiä
ja tappamaan heidät lain nimissä epäilynä murhista ja katoamisista.

Vaan katoamiset jatkuivat ja merkillisesti raadeltuja ruumiita löytyi yhä.

Loput vielä sattumoisin hengissä olevat majatalonpitäjät jättivät
kotinsa ja pakenivat kaikki suin päin seudulta jotta hekin eivät joutuisi
teloituspenkkiin. Myös monet paikkakuntalaiset lähtivät eivätkä koskaan
palanneet. Matkalaiset olivat nyt entistäkin suuremmassa vaarassa
joutua surman suuhun sillä yöpaikkoja ei enää ollut.

Eräänä päivänä suuri vuosikymmeniä paikkakuntaa riivannut
mysteeri lopulta ratkesi muuan paikkakuntalaisen pariskunnan
ratsastusmatkaan.

Kyseinen pariskunta oli lähtenyt kylän liepeille, rannikkopolulle ratsain.

Heidän kaartaessaan tien mutkan taakse, ryntäsi äkillisesti tielle suuri joukkio
kauhean näköisiä ihmishahmoja, likaisia, ryvettyneitä ja ryysyihin
pukeutuneita. Sekä miehiä että naisia. Tuo kauhistuttava joukko toimi
sanattomasti ja aikailematta, he kiskoivat miehen ja vaimon ratsailta.

Mies taisteli vastaan mutta vaimo kompastui maahan.

Välittömästi tämän kaulasuoni viillettiin auki ja naisen puoliso joutui
 näkemään mitä hirvittävimmän näyn joka on kuviteltavissa;
joukkiosta erkaantui usea nainen jotka kumartuivat miehen puolison
kaulalle ja joivat verta suoraan vaimon haavasta.

Samassa tielle ratsasti myös muita matkalaisia jolloin päällekarkaajat
joutuivat kauhun valtaan, pakenivat ja mies säästyi samalta karmealta
kohtalolta.

Tapahtuneesta järkyttyneenä ja jo koko Englannin kohistessa tapahtuneesta,
lähetettiin paikalle neljän sadan miehen joukko haravoimaan koko
seutu tarkemmin kuin koskaan. Päivä- ja yökaudet seutua käytiin läpi.

Metsät ja pellot ja luolat ja kolot käänntettiin ympäri. Viikkoja
etsintöjä. Loputtomia ja väsyttäviä epätoivoisia etsintöjä kunnes
eräänä päivänä etsijäryhmä osui meren rannalle vuoroveden vaihtumisen
jälkeen, paikalle jolle oli pääsy vain lyhyen muutaman tunnin pätkän ajan.

Rannalta paljastui luola.

 Juuri tämä nimenomainen luola.

Ja luolan sisältä suuri joukkio ihmisiä.

Rääsyihin puettuja, epäinhimillisen näköisiä ja kauhistuttavia.

Ihmisiä oli tarkalleen sanottuna 48 kappaletta mutta tuo tarkka
laskenta suoritettin vasta myöhemmin sillä tutkijoiden silmien eteen osui
näky jota oli vaikea uskoa.

Meren rannalle, kallioon syvän kielekkeen alle oli muodostunut
valtava luonnon muovaava syvä luola jonka seinät nousivat
korkeina suuaukon ympärille.

Luola oli kolkko ja vetinen, pimeä ja kylmä ja kaikkialla roikkui
ihmislihan palasia. Käsiä ja jalkoja. Kylkipalojen kappaleita. Monia reisiä
ja tunnistamattomia lihan ja läskin kimpaleita. Luita kaikkialla ja haju oli hirveä.

Kumpikin osapuoli oli hetken järkyttynyt. Luolan ihmiset
hämmästyksestä että heidän täydellinen piilonsa oli löydetty ja tutkijat
edessään olevasta näystä. Hämmästyksen hetken mentyä nopeasti ohi,
seurasi väkivaltainen tappelu.

Viitisenkymmentä luolan asukasta
heittäytyi kaikin voimin poliiseja vastaan mutta vaikka asukkaita oli
paljon, oli poliiseja enemmän. Jokainen jäsen kahlittiin ja raahattiin
luolasta ulos ennen kuin vuorovesi ehtisi taas vaihtua estäen pääsyn luolasta.

Kahdenkymmenen vuoden kauheudelle saatiin vihdoin loppu.
Mutta sen alku olikin toinen juttu.

Sitä valaistakseni on mentävä taakse kirjoituksen alkuun,
aikaan ennen ensimmäistäkään katoamista.

 .

 Tuolloin muuan skottimies matkusteli ympäriinsä maaseutua.
Hän oli merkillinen tapaus ja minusta hänen lähtökohtansa
 olivat melko mukavalta kalskahtavat. Hän tahtoi elää ilman
yhteiskunnan orjuutusta, ilman aikansa tiukkoja moraalisääntöjä.

Melko pian hän löysi itselleen vaimon joka lämpeni puolison
puheille vapaasta elämästä ja pari alkoi haeskella yhteistä kotia.

Taloa he eivät milloinkaan löytäneet vaan sen sijasta
he löysivät luolan.

Luola soveltui maailmasta karkaamisideaaliin oikein hyvin.

Se oli piilossa ulkopuolisten katseilta ja nousuveden aikaan luolaan
ei päässyt sisään eikä sieltä pois. Siellä pari voisi aloittaa elämänsä
yhdessä, aivan rauhassa.

Ajan kuluessa pari sai lapsia. Monia lapsia. Ja myös lapsenlapsia.

Ulkopuolisia ei hyväksytty perhe-eloon vaan isä sai lapsia tyttäriensä
kanssa ja tyttäret saivat lapsia myös veljiensä kanssa. Kahdenkymmenen
vuoden aikana kahdesta alkuperäisasukkaasta muodostui lähes viidenkymmenen
hengen klaani. Ja jotta moinen klaani voisi elää ja tulla toimeen yhteiskunnan
ulkouolella, oli sen turvattava kyseenalaisiin keinoihin.

Niinpä aloitettiin matkalaisten ja kyläläisten ryöstely. Ihmiset kolkattiin,
vaatteet ja tavarat ryöstettiin. Ja jossain vaiheessa uhreja myös maistettiin.

Niin alkoi perheen kannibalismi jonka uhreiksi jäi vuosien aikana
jopa 1000 henkeä.

Perhe ei enää vaivautunut metsästämään eläimiä vaan kylän asukkaat
ja matkustajat muodostuivat perheen pääasialliseksi ravinnonlähteeksi.

Heidän ruumiinsa syötiin ja heidän vaatteensa otettiin perheenjäsenten käyttöön.

Kun joukkio oli nyt saatu kiinni ja kauheat teot oli tuotu päivänvaloon,
oli enää kysymys mitä perheelle tehtäisiin?

Rankaisu ei luonnollisesti ollut hellämielinen.

Murhaajaperhe kuljetettiin Edingburghiin ja ilman oikeudenkäyntiä
aloitettiin massateloitukset. Miespuoliset perheenjäsenet silvottiin hengiltä.
Vähä vähältä heistä irrotettiin kädet, jalat, suolet... Kunnes he kuolivat
verenhukkaan. Perheen naisjäsenet pakotettiin katsomaan koko tapahtuma.

Miesten jälkeen seurasivat naiset.
Heidät sidottiin roviolle ja poltettiin elävältä.

Kertomusten mukaan yleisönä seisovat ihmisjoukot,
tavalliset kansalaiset iloitsivat näystään joka tuntuu yhtä
käsittämättömältä kun kannibaaliperheen alkuperäiset teot
sekä myös heidän rangaistuksensa.

Elokuva "Yön silmät," nykyään paremmin tunnettuna "The hills have eyes"

on monille tuttu. Ja nyt tiedätte todellisen tarinan elokuvan takana.

Joskus se todellisuus vain on fiktiota ihmeellisempää... Tai kauheampaa.