tiistai 29. lokakuuta 2013

Syksyn synkät tarinat 3.


Tänään kirjoitan vanhasta ja murheellisesta suomalaisesta tarinasta.

Tarina sijoittuu 1700-luvun Taivassaloon, ajalle jolloin suomi kuului
 Ruotsin vallan alle. Ruotsi uudisti lakejaan vuonna 1734 ja sitä ennen
melko tavanomaiset serkusavioliitot tulivat laittomiksi myös Suomessa.



Liitto serkusten kesken 1700-luvulla oli kuitenkin edelleen
 mahdollinen mikäli sitä varten anottiin lupa kuninkaalta. Näin tehtiin
toisinaan sillä serkusliittojen kautta suvun omaisuus pysyi
 perheen parissa eikä mennyt vieraalle.

 "Rahvaan" parissa anomuksen yleensä kirjoitti pappi tai muu
virkamies jotta kieliasu ja sopiva puhuttelu tulisivat oikein. Viralliset kirjeet
tuli kirjoittaa luonnollisesti Ruotsiksi ja oikeanlaisella kieliopilla.

Tuona aikana tapahtui kertomuksen mukaan Taivassalossa merkillinen
 tapahtumasarja.Tapahtumasta kirjoitettiin 1920-luvulla dramaattinen
 ja romantisoitu kertomus jonka muistiinmerkitsi kirjanpainaja
 Otto Anders joka aloittaa selontekonsa näin:


"Kerran matkustaessani Taivassalossa, tuossa luonnonkauniissa, maisemistaan
tunnetussa kauniissa kylässä, hämmästyin nähdessäni kauniin sileän kallion
aivan tien vieressä. Kalliolla, tien toisella puolella oli kolme rinnakkaista korkeaa 
pystypuuta. 

Kysäisin kyytipojaltani mikäs muistomerkki olikaan kyseessä?

Kyytipoikani ilme muuttui välittömästi merkillisen alakuloiseksi
ja hän käänsi päänsä poispäin minusta virkkoen;

"Ettekö tiedä
miten hirveä murha tälla 
 paikalla on tapahtunut?"

Vastasin arvellen: "Kenties olen jotain kuullut, mutta 
kertoisitko vielä sinä minulle mietteesi tapahtuneesta?"

Ajuripoika hymähti; "Mietteeni 
ovat vain tyhmän 
talonpojan, mitäs niistä!"

"Hienoa että olet nöyrä, kaunis poikaseni. Mutta usko
pois että monesti talonpojan suusta lähtevät viisaammat
ajatukset ja mietteet kuin herrasmiehen?" Totesin.

Ajuripoika oli mielissään sanoistani.

 "Tuskinpa... Tai kukaties mutta..."

Tuolloin ajattelin että kyyditsijäni taisikin olla
viisaampi tavallisia kyytipoikia. Kerroin että
toivoin kuulevani tuon tarinan, jonka jo kauhukseni
tunsin, kyläläisen omilta huulilta.

Ja näin kertoi poika:


Kallio jolla nyt olemme on nimeltään Kyynelten kallio.

 Tätä kalliota ei ole suotta niin nimitetty vaan täydellisestä syystä.
Vielä nykyäänkin onnetomat tulevat tänne kyyneliään vuodattamaan.

Aikana kun rakas maamme Suomi oli vielä Ruotsin kuninkaan hallittavana.
Tuolloin oli täällä Taivassalossa kaksi talollista jotka olivat myös veljekset.

 Paastolan Erkki ja Uurnan Matti.

Veljekset rakastivat toisiaan ja olivat hyvissä väleissä kuten kuuluukin.

Nämä hyvät välit periytyivät veljesten lapsiin, tässä tapauksessa valitettavasti
sillä tuolloin avioliitto serkkujen välillä ei ollut ainoastaan ankarasti kielletty
 vaan myös kuolemanrangaistuksella rankaistavaa.

Erkillä, vanhemmalla veljellä oli yksi ainoa poika Heikki.

Uljas ja komea oli Heikki jo lapsena. Kaikissa leikeissä ja urheilussa
vei hän sankarivoiton. Nuorukaisena hän oli vielä komeampi kuin lapsena
ja luonnollisesti kaikki kylän tytöt mielistyivät Heikkiin ja pojat
häntä laajasti kadehtivat.


Nuoremman veljen Uurnan Matin ainoa tytär oli nimeltään Liisa.

 Liisa taas varreltaan ja muodoltaan löi kaikki kylän naiset laudalta
saaden jok'ikisen nuoren miehen suosion ja vastaavasti kylän tyttöjen
 kademielen päälleen. Myös muuan Pihloisten Yrjo tavoitteli Liisan suosiota.

 Turhaan, Liisa ei ollut kiinnostunut sillä päivä päivältä oli noussut serkusten
Liisan ja Heikin rakkaus toisiaan kohtaan yhä suuremmaksi. Jo lapsuuden
 leikeissä oli pari nähnyt toisensa tulevina miehenä ja vaimona vaikka
eivät koko asiasta mitään ymmärtäneet ja nyt lapsuuden leikeistä
 oli tulossa totta.

Vanhemmat jotka huomasivat puuttua asiaan kenties nyt jo hieman myöhässä,
koettivat erottaa rakastavaiset. Vanhempi veli lähetti poikansa Heikin kauas
 Iniön kareille kalastamaan silakkaa ja nuorempi veli laittoin tyttärensä
lammaspaimenen huonoon asemaan. Näin veljekset arvelivat lastensa
 rakkauden hiipuvan.

Mutta rakkaus, rakkaus joka hyvin useasti rikkoo lain
ja asetukset ja tulee voittajaksi näytti nytkin voimansa
ja Heikki ja Liisa tapasivat toisiaan salaa vanhempien
sitä voimatta estää.
Tapailusta tietämätön kyläläispoika Yrjo joka jo mainittiinkin
esitti tässä vaiheessa Liisalle kosintansa. Liisa kieltäytyi vaikka
naimakauppa olisi ollut kovasti myös Liisan vanhempien mieleen.

 Liisa totesi murheellisena että avioliitto ei voisi tulla
kyseeseen sillä hän ei voisi koskaan rakastaa
ketään muuta kuin Heikkiä.

"Etkö siis tiedä, tyttöparka, että sellaista liittoa ei 
ainoastaan kielletä vaan kovasti rankaistaan?"

Totesi surumielisesti Liisan isä johon Liisa vastasi:

 "Tiedän kyllä isä enkä välitä. Rakastan Heikkiä ja
 ellen häntä saa en totisesti mene koskaan naimisiin. 
Eikä raamatussakaan kielletä rakastavaisilta toisiaan. 

Rakastan Heikkiä kuolemaani saakka ja kuoltuamme taas 
saamme rakastaa toisiamme taivaassa. Mutta kuule isä, 
kuningastamme sanotaan armolliseksi ja hyväksi joten
 lähetetään hänelle anomuskirjelmä avioliitosta, sanotaan 
hänen hyväksyvän serkusliitot mieluusti."

Niinpä Heikki jonka komeiden kasvojen alta löytyi myös älykkyyttä,
kirjoitti anomuskirjeen kuninkaalle ruotsinkielellä jota hän myös hyvin
puhui vaikkakaan ei aivan yhtä hyvin kirjoittanut. 

Hieman murhemielellä kirje lähetettiin sillä yhteistuumin 
Heikki sekä Liisan isä arvelivat että kirje ei ehkä koskaan
 pääsisi kuninkaan käsiin saakka; näin kävikin. 

Kirje palasi pian takaisin kieltävällä päätöksellä. Totuus oli että
kirje ei ollut kuningasta itseään milloinkaan nähnyt,  kuninkaan virkailija
oli silmäillyt anomuksen läpi, nauranut sen kirjoitusvirheille ja lähettänyt
 kirjeen takaisin. Hän ei moista tekelettä itselleen kuninkaalle esittäisi. 

Näin avoliitolle ei milloinkaan saatu kruunun siunausta.


Masentava vastaus mustensi pariskunnan mielen. Suruissaan he vaelsivat rippi-isänsä
luokse pyytämään neuvoa joka puolestaan varoitti paria ankarasti muistuttaen mikä hirveä
 rangaistus seuraa Ruotsin lakien rikkojaa. Hän kehoitti paria välttelemään toisiaan ja
unohtamaan moiset hupsutukset. Pahoilla mielin Heikki ja Liisa lähtivät,
käsikädessä pohtimaan tilannettaan Heikin todeten:

"Korkea on tosiaan esivalta ja arvossa on pappia pidettävä, 
vaan tiedän minä suuremmankin esivallan, herrain herran, 
Jumalan jonka silmissä Ruotsin laki on vain multa ja tomu. 

Raamatussa ei ole ainoatakaan kohtaa jossa liitto serkusten 
välillä olisi kielletty, sen täytyy olla vain ihmisjuonia."

Liisä puristi heikin kättä huudahtaen:

"On, on! Sen on oltava niin Heikki! 

Minkä on nyt Jumala itse selvästi meissä
 yhdistänyt ei sitä ihminen toisistaan erottako!" 


Niin pari aloitti yhteiselämän. Onnellisen, niin onnellisen. 

Kauniin kesän ja viileän syksyn jälkeen seurasi kova
 pakkastalvi ja tuolloin Liisa huomasi tulevansa pian
äidiksi joka luonnollista on.

Tuossa vaiheessa koko kylä tiesi serkusten salaliitosta ja
he sen hyväksyivät. Pari oli niin onnellinen keskenään ja
kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. 

Vaan niin kuin linnun lähellä on kissa,
 joen pohjalla sammakko
ja kukkain alla käärme,
oli myös olemassa jokin,
ihmissielun kukoistusta estävä peto,

kosto.

Liisan onneton kosija Yrjö.

 Ennen niin puhdas ja rehellinen nuori mies oli nyt
 mustasukkaisuuden kourissa kostonhimosta seonnut ja pohti vain tapoja lopettaa
 parin onni ja ilo. Kostoa, vain kostoa, sitä tahtoi Yrjo, kaiken muun hän unohti ja
 kaikki muu menetti merkityksensä.

Kuultuaan Liisan ja Heikin lapsen syntyneen,
potran pojan, sekosi hän hulluudessaan ja juoksi kruununmiehien luokse
ilmoittamaan lakien rikkomisesta. Ja kun virallinen ilmoitus oli nyt tehty,
 oli se pakko käsitellä vaikka pariskunta olikin kylällä jo hyväksytty.



Pieni perhe kutsuttiin kruunun kuultavaksi ja tunnustus tuli auliisti.

 Kerrottiin että kuninkaalta oli anottu lupaa mutta kun sitä ei ollut
 tullut olivat he päätelleet että koska raamattu ei serkusliittoa
kiellä, ei siihen liene oikeutta ruotsinmaallakaan.

Tuomari kysyi uudelleen tunnustiko pari nyt todella että laiton liitto oli
 todella solmittu, antaen parille vielä tilaisuuden peruuttaa sanansa. 

Tuomari nimittäin oli nuori mies, vasta virkansa saanut jolla oli köyhä äiti ja
 naimaton sisar itsensä lisäksi elätettävänä. Hänellä ei ollut varaa rikkoa lakeja
 vastaan. Vaan raskas oli hänen sydämensä sillä hän tiesi miten oli pakko
 menetellä. Mieluiten hän olisi vapauttanut molemmat kanteenalaiset, vaikka
jättänyt virkansakin sillä sydämessään tuomari ei voinut kahta nuorta tuomita
 joiden ainoa rikos oli rakkaus toisiaan kohtaan.

Mutta valallaan hän oli vannonut
 noudattavansa lakia eikä virkaa
hänellä ollut varaa menettää.

Tuomari kutsui oikeuden koolle ja antoi,
vapisevin sanoin, kerrotaan,
päätöksensä:


"Koska Heikki Erkinpoika Paastola ja Liisa Matintytär Uurna ovat tunnustaneet sen 
rikoksen josta Yrjö Kyöstinpoika Pihloisista on heitä syyttänyt, katsoo laki kanteen-
alaiset syyllisiksi. Oikeuden edusmiehenä katson syytetyt rikollisiksi ja tuomitsen 
heidät rikoskaaren luvusta heidät rangaistukseen. 

Paastolan Heikki totuudenmukaisena viettelijänä on  
menettävä pään ja oikean käden jonka jälkeen ruumis jätetään hautaamatta
taivaan linnuille ravinnoksi. Uurnan Liisa taas, vietelty, on katsova sulhasensa
mestauksen ja on sitten lopettava henkensä polttolavalla. Lapsi jonka serkut ovat
tehneet on pikaisesti menettävä lyhyen elämänsä hukutettamalla kiehuvaan veteen. 

Tämä lain puustaavi on näin päättänyt eikä sitä kumota sovi."
 
Liisa kuullessaan lapsensa kohtalon huusi kiroten tuomaria ja
Heikki taas selkänsä suoristaen anoi armoa sitä saamatta
vannoen kuitenkin:

"Koska meidän pieni poikamme on menettävä
viattoman henkensä, mitä meillä on tekemistä
tässä maailmassa? 

Mieluusti seuraamme rakasta
lastamme tuonelaan jossa ylituomari, hän paljon
maallisia tuomareita viisaampi on meitä kohtaamassa
kuljettaen meidät taivaaseen ikuiseen iloon."

Mestauspäivä tuli pilvisenä ja mustana.

Välillä synkät pilvet olivat verisenpunaisen ukonleimauksen kirkastamat,
välillä taas putosi rankkasade. Väkeä ei toki puuttunut tältä mestauspaikalta.

Uteliaisuus ja koko hirveä tapaus toi jokaisen tuota kauheaa näytelmää katselemaan.

Katselijoiden joukossa oli myös Yrjö.

Nähdessään Heikin ja Liisan hitaasti kävelevän kohti mestauspaikkaa
 pappi välissään, kauhistui Yrjö. Katumus ja tuska raatelivat nyt hänen sisintään.

Kuolemaan tuomitut olivat juhlavaatteissaan. Liisa loisti kuin morsiamena.

Papin poistuttua pari lauloi yhdessä virren jonka jälkeen erotti mestaaja
 parin toisistaan. Pari ehti vielä suudella toisiaan, viimeisen kerran ja
 kulkivat kumpikin paikalleen. Heikki pyövelin pölkylle ja Liisa roviolle
jota jo viritettiin.


Kertalyönnistä putosi Heikin komea pää.

Vaan Liisan tuskat kestivät kauemmin.

 Roviolla savun joukosta kuultiin Liisan huutavan sanoja
 uskollisen rakkauden palkkiosta taivaassa.

Vaan nyt henkensä tuskissa kärsivä ja seonnut Yrjö juoksenteli ympäri
  roviota yleisön ja Liisan välissä itseään raastaen jolloin Liisa, jo kovasti
kärsien antoi Yrjölle lohdutussanoja ja anteeksiannon ennen kuin
tuupertui savun pilvestä ja kuoli pois.

Ja tämä oli näiden kahden kihlatun serkuksen loppu.

Ehkä kuitenkin valitettavampi lopuista oli Yrjön.
Omatunnon vaivoista joutui hän täydelliseen kurjuuteen
kaikkien ihmisten kammoksi ja kauhistukseksi ottaen 
lopulta oman henkensä.

Kaikille pettureille olkoon se varoitukseksi.

Suloisemmissa muistoissa elävät nyt
 Liisa ja Heikki sekä heidän kaunis poikansa.

Vielä tänä päivänä on Taivassaolon nuorilla
tapana koristaa tätä kalliota lehdillä ja kukkasilla.

Milloin pidetään täällä leikkimielisiä juhliakin tai milloin kaksi kihlattua
nuorta kutsuu toverinsa tänne ylistämään tuota uskollista ja vakavaa rakkautta
joka voittaen kaikki ihmisjuonet, pysyy hamaan kuolemaan asti
 jalona, kirkkaana ja loistavana.

torstai 24. lokakuuta 2013

Syksyn synkät tarinat 2.


Kekri, halloween, pyhäinpäivä, samhain...

Vietitpä niistä mitä tahansa tai et mitään, niiden kunniaksi
jatkuvat nyt edelleen nämä syksyn synkät kertomukset
 tositarinoilla. Tämänkertanen tapahtuu ruotsissa 1880-luvulla.

*

Anna Monsintytär oli ruotsalainen nainut nainen.

Hän asui omassa mökissään miehensä Nils Nilsinpojan kanssa
ja pari sai kolme lasta. Noista kolmesta lapsesta vain yksi
selvisi. Pieni poika nimeltä Per.

 Anna

Perhe asui Skoonen itärannikolla pienessä kylässä ja
eli oletettavasti aivan normaalielämää. Varjonsa arkeen
heitti kuitenkin se että Nils ei ollutkaan niin vakavarainen
kuin oli antanut ymmärtää ennen avioliittoa. Luotot ja lainat
 joista aina kylläkin selvittiin, kuormittivat Annaa joka perheenäitinä
joutui hoitamaan ruokapuolen ja vaatetuksen parhaansa mukaan.

Kun epäluotettavahkoksi paljastunut, Annaa 13-vuotta vanhempi mies
 vielä sairastui tuberkuloosiin ja yski kaiket yöt läpeensä, joutui Anna
muuttamaan pois aviovuoteesta. Voitte kuvitella että tuohon
aikaan ylimääräisiä sänkyjä ei taiottu tyhjästä varsinkaan
velkaisessa kodissä eikä rottia vilistelevällä ja vetoisalla
lattialla nukkuminen innostanut. Niin Anna siirtyi nukkumaan 
keittiön sivupenkille lähelle poikansa sänkyä. 

Ja tuosta alkoi ikävä insestinen suhde äidin ja pojan
välillä Per-pojan ollessa 15-vuotias. Sairasta suhdetta
ei tarvinnut kauaa piilotella aviomieheltä tämän kuollessa
tuberkuloosiin 55-vuotiaana. 

Äiti ja poika siirtyivät nukkumaan
samaan sänkyyn ja vuosien kuluessa kylällä ihmiset saivat
asiasta vihiä. Alkoi kiertää juoruja talon synnillisestä menosta
josta lannistumattomana pari totesi että Anna-äidin pimeänpelon
takia, oli pojan nukuttava lähellä äitiään.

 Poika. Per.

Eräänä päivänä tuttu kylänmies kulki Annan ja Per-pojan mökin
ohi vaihtaen Perin kanssa muutaman sanan. Puhemies totesi 
että kylältä löytyi, noin muuten, eräs nimismies Jonas Ålsson
jolla oli kaunis naimaikäinen 21-vuotias tytär Hannah joka 
saattaisi olla naimattomalle Perille mainio puoliso.

Kun Annan korviin kiirivät nämä nuoren parin naittamis-
mietteet oli hän ristiriitaisten tunteiden vallassa. Hannahin 
kautta taloon tulisi vihdoin rahaa sillä nimismiehen tyttärellä
olisivat hyvät myötäjäiset. Mutta mikäli monella tapaa rakas
poika menisi naimisiin, no, Anna ei tahtonut jakaa poikansa
suosiota ja huomiota parikymppisen tyttösen kanssa.

Asiaa pohdittiin ja saatuaan pojalta lupauksen siitä että
Per ei ikinä jakaisi aviovuodetta Hannahin kanssa,
voisi tämä mennä naimisiin. Näin tapahtuikin vuonna 1888.

Mutta miten voisikaan avioelämä alkaa noin erikoisissa
olosuhteissa? Hannah ei toden totta saanut uutta miestään
yhteiseen sänkyyn vaikka mitä olisi tehnyt ja muutenkin 
uusi anoppi tuntui aivan kummalliselta. 

Hannah keräsi kimpsunsa ja 
kampsunsa ja painui vanhempiensa luokse.

Vaan mieheltään karannut nainut tytär ei ollut nimismiehelle
mieleen ja tämä passitti tyttärensä pikapikaa takaisin
uuteen aviokotiinsa kylmän miehen ja pelottavan anopin luo.

 Pian Hannah tajusi mitä oli meneillään äidin ja pojan välillä.

Hän avoimesti syytti paria insestistä ja tuona päivänä
äiti-Anna tajusi että Hannahista olisi päästävä eroon.

Hannah

Anna kehitteli päässään suoraviivaisen suunnitelman
josta kertoi pojalleen. Perin tuli lyödä vaimoaan päähän
halolla jonka jälkeen Anna kuristaisi Hannahin paljain käsin.

 Yöllä Hannahin ollessa jo nukkumassa näin tehtiinkin.

Lavastaakseen murhan onnettomuudeksi, he heittivät
Hannahin ruumiin alas portaista ja ja kertoivat poliisille
Hannahin itse pudonneen alas taittaen niskansa. Vaan
murhalla olivat lyhyet jäljet ja pian selvisi että nuori vaimo
oli murhattu. Koska todennäköisiä murhaajia oli vain kaksi,
vangittiin Anna ja Per.

Oikeudenkäynti oli ristiriitainen. Ensin Per tunnusti
murhan Annan kieltäessä osanottonsa. Sitten Anna
jo tunnustikin murhan ja totesi ettei pojalla ollut siinä
osaa eikä arpaa. Per taas kielteli ja totesi että murhan oli
suorittanut hän ja vain hän. Anna taas kielteli ja totesi 
että ei, kyllä hän, pojan äiti oli kaiken toteuttanut.

Lopulta tultiin tulokseen että Per, kylänmiesten keskuudessa
mukavana, joskin yksinkertaisena tapauksena tunnettuna, 
ei ollut pääsyyllinen vaan että murhan varsinainen toteuttaja 
oli todellakin Anna.

Sekä Per että Anna tuomittiin kuolemaan.

Erityisesti Annan rikoksia pidettiin hyvin pahoina ja hänet
asetettiin odottamaan teloitustaan selliin jonka seinissä olivat 
peräti kolminkertaiset kalterit. Jonkin ajan kuluttua Per-pojan
tuomio muutettiin eläinkautiseksi mutta Annan tuomio säilyi
ennallaan joka tuntui Annasta hyvin väärältä. 

Tuomion muuttamisesta
ansio kuului parin kotikyläläisille, peräti 60 kyläläista anoi 
kruunua säilyttämään Perin hengen sillä "varmasti kaikki 
juonittelu oli pahasta Anna-äidistä lähtöisin!"


Lopulta koitti elokuun 8 päivä vuonna 1890
joka oli tuomion täyteenpanopäivä.

Mestaaja nimeltä A.G Dahlman oli työssään
ensikertalainen. Ja hermostunut.

Vankilan pihalle oli kerääntynyt peräti seitsemänkymmenen
ihmisen joukkio seuraamaan Annan teloitusta. 

Hämmästyttävää kyllä tapahtumasta on säilynyt valokuva.
Valokuvausta ei oltu sallittu joten sitä ei aikanaan voitu 
julkaista sellaisenaan vaan valokuvasta piti teettää piirros 
joka julkaistiin lehdissä valokuvan sijasta.

Katselijat kuvasivat näkemäänsä näin:

"Hän on pukeutunut valkeaan asuun... Kuin kutsuille.
Suuret, kirkkaat silmänsä välkähtelevät ahdistuneena..."

"Voin aivan aistia, nähdä, tuon, vain 48-vuotiaan
vaimon kauneuden, ja kuitenkin hän oli jo siinä
vaiheessa, ennen teloitusta kuin puoliksi kuollut..."

Autenttinen kuva joka otettiin hetkeä ennen teloitusta

Pappi kulki Annan kanssa mestauspaikalle puhuen 
tälle rauhoittavasti lakkaamattomana virtana. Teloittajan
assistentti astui esiin, otti valkean siteen ja sitoi Annan
silmät. Nyyhkien Anna polvistui autettuna maahan ja asetti
päänsä mestaustukille. Ja sitten tuli isku. 

Paikalla ollut katselija kuvaa tapahtumaa näin:

*

"Niin Anna Monsintyttären vasemmalla puolella seisoi
teloittaja Dahlman puolikuunmuotoisen kirveensä kanssa.

Kun teloittaja iski kirveellään naista, nosti Anna Monsintytär 
päänsä huutaen ja kirkui voimakkaasti ääneen kuin lapsi. 
Huomattiin heti että kirves osui väärin, ei kaulaan vaan läpi 
takaraivon alaosan, läpi leukaluun ja läpi suun. 

Teloittajan apulainen painoi nopeasti naisen pään alas pölkylle ja 
naisen yhä äännellessä teki kirves tehtävänsä. Kirveen pehmeä suhina
ilmassa ja jo pää kieri hiekassa suoraan katselijoiden jalkoihin.

Muuan lääketieteen oppilas nosti naisen pään ja huomasi silmien
yhä kimaltelevan kuin elävällä sekä hän huomasi myös miten 
pahaa jälkea oli ensin väärin osunut kirves tehnyt viedessään
mukanaan osan naisen leukaa ja kieltä."

*
Annan poika Per kärsi tuomiostaan 23 vuotta jonka
 jälkeen hänet vapautettiin työskentelemään kirjansitojana,
ammatissa jonka oli oppinut vankila-aikoinaan.

Hän kuoli viisi vuotta myöhemmin tuberkuloosiin.

 Anna taas oli viimeinen nainen joka teloitettiin Ruotsissa.

Teloituksen jälkeen hänen kasvoistaan tehtin kuvaava kuolinnaamio
 josta näkee selvästi millaista jälkeä saa aikaan mestaaja joka
tekee työtään ensimmäistä kertaa.

tiistai 15. lokakuuta 2013

Syksyn synkät tarinat 1.


Teille onkin varmaan tullut selväksi että minä 
pidän jännistä jutuista :)

En ole suuri kauhuelokuvien ystävä, verenloiskuttelun katselu
telkkarin kautta (tai muutenkaan!) ei ole oikein minun makuuni.
 Historiasta ja kaikesta menneestä kun löytyy paljon hurjempia tarinoita, 
tosia päällepäätteeksi ja niiden katselua varten tarvitaan vain mielikuvitusta.

Koska kerran nyt eletään vuoden synkimmän ajan alkua niin sen
kunniaksi kirjoittelen tämän kuun aikana tänne Tosivanhaan
näitä synkempiä kertomuksia. 

Ja kauhuelokuvista puhuen, aloitankin siis heti hyvin rajulla
 tarinalla (ei herkille) johon eräs pelotteluelokuva perustuu.

 .

Sitä varten lähdetäänkin nyt mielikuvitusmatkalle (noin) keskiaikaisille
 brittein saarille, tämän kertomuksen tarkka alkuvuosisata ei nimittäin ole tiedossa. 

Arvellaan kaiken tapahtuneen 1500-luvulla mutta jo 
1500-lukua aikaisempia tarinoita on olemassa. Tarkat yksityiskohdat
 unohtuvat ja katoavat vuosisatojen saatossa.

Tapahtumapaikka on kuitenkin Edinburghin maaseutu
 jolla tarinan alussa elettiin suuren pelon vallassa.

Muuten aikaansa suhteutettuna melko onnellisella maalaisseudulla oli 
alkanut tapahtua kummia. Ihmisiä katosi arkipäivän puuhissaan eikä kukaan
tiennyt miksi tai minne.


Aamulla töihin lähtevä puoliso, paimentamaan lähtenyt 
lapsi tai torimatkalle lähtenyt puoliso vain katosivat
kuin tuhka tuuleen eikä heitä enää koskaan nähty.

Edes mahdollisia ruumiita ei löytynyt haudattavaksi eikä
minkäänlaisia merkkejä joita jäisi esim. eläinhyökkäyksen seurauksena.

Katoamisia kesti kauan. Ensialkuun katosi vain muutama ihminen. Sitten
useampi. Aina säännöllisin väliajoin eikä kukaan säästynyt. Niin vahvat miehet
kuin naiset kuin lapset katosivat. Eivätkä vain paikalliset vaan myös matkailijat.

Vuosi toisensa jälkeen kului ja kauhusta tuli pysyvä
osa muuten niin kauniin ja idyllisen seudun asukkaiden elämää.

Ihmiset alkoivat kulkea pareittain tai vielä suurimmissa joukoissa sillä se oli 
onnistunut tapa välttää kauhea katoaminen jonka jälkeen henkilöä ei
 enää koskaan nähty. Uskomattomasti kului kaksikymmentä vuotta.
Kaksikymmentä vuotta kadonneita ihmisiä joita oli siinä vaiheessa jo satoja.

Mistä saattoi olla kyse?


Tilanne oli hirveä ja hätä niin suuri että apua pyydettiin
lopulta selonteon ohella hallitukselta ja pian paikalle lähetettiin
oman aikakautensa poliisijoukko, eräänlainen suurehko tutkimusryhmä
haravoimaan seutua toiveissa että edes joitain vihjeitä katoamisiin löytyisi.

Suureksi helpotukseksi mutta myös
kaikkien kauhuksi tuloksia tuli pian.

Vaikeapääsyiseltä niemennokalta jonne pääsyä erityisesti rajoittivat
terävät kivet ja alati vaihtuva vuorovesi, nimittäin löytyi useita ruumiinosia.
Luita, vaatteiden riekaleita.

Löydön jälkeen alueen haravointia tehostettiin, pian löytyi lisää luita,
 jopa merkillisesti raadeltuja ja paloiteltuja ruumiitakin joiden
haju ja näky kauhistuttivat jo paljon nähneitä tutkimusryhmäläisiäkin.

Kaikki tapahtui näillä rannoilla.

Paljastui että suuri osa ruumiista jotka saatiin tunnistettua, kuuluivat alueella
 liikkuneille matkalaisille. Syyttävä katse kääntyi alueen majatalonpitäjiin.

Oli todennäköistä että murhaaja löytyisi heidän paristaan.

Usean majatalon pitäjä pidätettiin ja ainakin yksi teloitettiin syyllisenä.
Vaan katoamiset jatkuivat joten teloitetuksi oli  selvästi joutunut väärä mies.

Lisää miehiä pidätettiin. Eikä vain majatalonpitäjiä vaan nyt myös
kyläläisiä ja seudulla asuvia maanviljelijöitä. Perheet joutuivat pelkäämään
seudulla liikkuvaa massamurhaajaa tai murhaajia ja niiden lisäksi nyt myös poliisia.

Poliisi aloitti nykvalossa käsittämättömien mielivaltaisten teloitusten sarjat jossa
suoranaisella hakuammunnalla pyrittiin pidättämään epäilyksenalaisia miehiä
ja tappamaan heidät lain nimissä epäilynä murhista ja katoamisista.

Vaan katoamiset jatkuivat ja merkillisesti raadeltuja ruumiita löytyi yhä.

Loput vielä sattumoisin hengissä olevat majatalonpitäjät jättivät
kotinsa ja pakenivat kaikki suin päin seudulta jotta hekin eivät joutuisi
teloituspenkkiin. Myös monet paikkakuntalaiset lähtivät eivätkä koskaan
palanneet. Matkalaiset olivat nyt entistäkin suuremmassa vaarassa
joutua surman suuhun sillä yöpaikkoja ei enää ollut.

Eräänä päivänä suuri vuosikymmeniä paikkakuntaa riivannut
mysteeri lopulta ratkesi muuan paikkakuntalaisen pariskunnan
ratsastusmatkaan.


Kyseinen pariskunta oli lähtenyt kylän liepeille, rannikkopolulle ratsain.

Heidän kaartaessaan tien mutkan taakse, ryntäsi äkillisesti tielle suuri joukkio
kauhean näköisiä ihmishahmoja, likaisia, ryvettyneitä ja ryysyihin
pukeutuneita. Sekä miehiä että naisia. Tuo kauhistuttava joukko toimi
sanattomasti ja aikailematta, he kiskoivat miehen ja vaimon ratsailta.

Mies taisteli vastaan mutta vaimo kompastui maahan.

Välittömästi tämän kaulasuoni viillettiin auki ja naisen puoliso joutui
 näkemään mitä hirvittävimmän näyn joka on kuviteltavissa;
joukkiosta erkaantui usea nainen jotka kumartuivat miehen puolison
kaulalle ja joivat verta suoraan vaimon haavasta.

Samassa tielle ratsasti myös muita matkalaisia jolloin päällekarkaajat
joutuivat kauhun valtaan, pakenivat ja mies säästyi samalta karmealta
kohtalolta.

Tapahtuneesta järkyttyneenä ja jo koko Englannin kohistessa tapahtuneesta,
lähetettiin paikalle neljän sadan miehen joukko haravoimaan koko
seutu tarkemmin kuin koskaan. Päivä- ja yökaudet seutua käytiin läpi.

Metsät ja pellot ja luolat ja kolot käänntettiin ympäri. Viikkoja
etsintöjä. Loputtomia ja väsyttäviä epätoivoisia etsintöjä kunnes
eräänä päivänä etsijäryhmä osui meren rannalle vuoroveden vaihtumisen
jälkeen, paikalle jolle oli pääsy vain lyhyen muutaman tunnin pätkän ajan.

Rannalta paljastui luola.

 Juuri tämä nimenomainen luola.

Ja luolan sisältä suuri joukkio ihmisiä.

Rääsyihin puettuja, epäinhimillisen näköisiä ja kauhistuttavia.

Ihmisiä oli tarkalleen sanottuna 48 kappaletta mutta tuo tarkka
laskenta suoritettin vasta myöhemmin sillä tutkijoiden silmien eteen osui
näky jota oli vaikea uskoa.

Meren rannalle, kallioon syvän kielekkeen alle oli muodostunut
valtava luonnon muovaava syvä luola jonka seinät nousivat
korkeina suuaukon ympärille.

Luola oli kolkko ja vetinen, pimeä ja kylmä ja kaikkialla roikkui
ihmislihan palasia. Käsiä ja jalkoja. Kylkipalojen kappaleita. Monia reisiä
ja tunnistamattomia lihan ja läskin kimpaleita. Luita kaikkialla ja haju oli hirveä.

Kumpikin osapuoli oli hetken järkyttynyt. Luolan ihmiset
hämmästyksestä että heidän täydellinen piilonsa oli löydetty ja tutkijat
edessään olevasta näystä. Hämmästyksen hetken mentyä nopeasti ohi,
seurasi väkivaltainen tappelu.

Viitisenkymmentä luolan asukasta
heittäytyi kaikin voimin poliiseja vastaan mutta vaikka asukkaita oli
paljon, oli poliiseja enemmän. Jokainen jäsen kahlittiin ja raahattiin
luolasta ulos ennen kuin vuorovesi ehtisi taas vaihtua estäen pääsyn luolasta.

Kahdenkymmenen vuoden kauheudelle saatiin vihdoin loppu.
Mutta sen alku olikin toinen juttu.

Sitä valaistakseni on mentävä taakse kirjoituksen alkuun,
aikaan ennen ensimmäistäkään katoamista.

 .

 Tuolloin muuan skottimies matkusteli ympäriinsä maaseutua.
Hän oli merkillinen tapaus ja minusta hänen lähtökohtansa
 olivat melko mukavalta kalskahtavat. Hän tahtoi elää ilman
yhteiskunnan orjuutusta, ilman aikansa tiukkoja moraalisääntöjä.

Melko pian hän löysi itselleen vaimon joka lämpeni puolison
puheille vapaasta elämästä ja pari alkoi haeskella yhteistä kotia.

Taloa he eivät milloinkaan löytäneet vaan sen sijasta
he löysivät luolan.

Luola soveltui maailmasta karkaamisideaaliin oikein hyvin.

Se oli piilossa ulkopuolisten katseilta ja nousuveden aikaan luolaan
ei päässyt sisään eikä sieltä pois. Siellä pari voisi aloittaa elämänsä
yhdessä, aivan rauhassa.

Ajan kuluessa pari sai lapsia. Monia lapsia. Ja myös lapsenlapsia.

Ulkopuolisia ei hyväksytty perhe-eloon vaan isä sai lapsia tyttäriensä
kanssa ja tyttäret saivat lapsia myös veljiensä kanssa. Kahdenkymmenen
vuoden aikana kahdesta alkuperäisasukkaasta muodostui lähes viidenkymmenen
hengen klaani. Ja jotta moinen klaani voisi elää ja tulla toimeen yhteiskunnan
ulkouolella, oli sen turvattava kyseenalaisiin keinoihin.

Niinpä aloitettiin matkalaisten ja kyläläisten ryöstely. Ihmiset kolkattiin,
vaatteet ja tavarat ryöstettiin. Ja jossain vaiheessa uhreja myös maistettiin.

Niin alkoi perheen kannibalismi jonka uhreiksi jäi vuosien aikana
jopa 1000 henkeä.


Perhe ei enää vaivautunut metsästämään eläimiä vaan kylän asukkaat
ja matkustajat muodostuivat perheen pääasialliseksi ravinnonlähteeksi.

Heidän ruumiinsa syötiin ja heidän vaatteensa otettiin perheenjäsenten käyttöön.

Kun joukkio oli nyt saatu kiinni ja kauheat teot oli tuotu päivänvaloon,
oli enää kysymys mitä perheelle tehtäisiin?

Rankaisu ei luonnollisesti ollut hellämielinen.

Murhaajaperhe kuljetettiin Edingburghiin ja ilman oikeudenkäyntiä
aloitettiin massateloitukset. Miespuoliset perheenjäsenet silvottiin hengiltä.
Vähä vähältä heistä irrotettiin kädet, jalat, suolet... Kunnes he kuolivat
verenhukkaan. Perheen naisjäsenet pakotettiin katsomaan koko tapahtuma.

Miesten jälkeen seurasivat naiset.
Heidät sidottiin roviolle ja poltettiin elävältä.

Kertomusten mukaan yleisönä seisovat ihmisjoukot,
tavalliset kansalaiset iloitsivat näystään joka tuntuu yhtä
käsittämättömältä kun kannibaaliperheen alkuperäiset teot
sekä myös heidän rangaistuksensa.

Elokuva "Yön silmät," nykyään paremmin tunnettuna "The hills have eyes"
on monille tuttu. Ja nyt tiedätte todellisen tarinan elokuvan takana.

Joskus se todellisuus vain on fiktiota ihmeellisempää... Tai kauheampaa.