Noidan käsikirja

Juhannuksesta seuraava lempijuhlani kekri/halloween on käsillä enkä ole vielä tehnyt mitään sen eteen. 

Viime syksynä käynnistelin "Syksyn synkät tarinat"-kertomussarjaa mutta eipä

 noitakaan juttuja pahemmin ole viime vuoden jälkeen kertynyt. Syksykin on pian ohi. 

Onneksi kohtalo astui kuvioihin taannoin Porvoon lastentavarakirpputorilta jonne menin
metsästämään My little pony-leluja kirjahyllyni kaunistukseksi ja ponien sijasta löytyikin jotain muuta.

Olen nyt jo etukäteen kovasti pahoillani tätä kuvaa sillä se on niin kaamea!

En mahda sille mitään, järkyttävähän se on kuin mikä. Tekee mieli laittaa kirja

pinon alimmaiseksi pois silmistä. Hyi.

Tämä kannen kuva vain on aivan varmasti osavaikuttanut siihen faktaan miksi koko 

kirja 80- ja 90-luvuilla jopa kiellettiin muutamasta kirjastosta ja miksi  kirja taas sen sallimissa 

kirjastoissa oli lähes aina lainassa. Niin myyttinen ja legendaarinen kun se ala-asteikäisten 

lasten parissa oli.

Kyseessä on tietenkin monelle tuttu Noidan käsikirja joka koostaa tarinoita yliluonnollisesta maailmasta 

karmeiksi kummitustarinoiksi. Kun tämä siis vastaani mainitulla kirpputorilla tuli, oli se pakko ostaa. 

Sainkin sen vielä halvalla, minkäs muun kuin kannen kuvan takia. Ensin hintapyyntö oli peräti yhden euron mutta kun myyjän ilmeisestikin äiti, huomasi mitä kirjaa oltiin myymässä sanoi hän: "Hui! Ei mitään euroa! Viisikymmentä senttiä! Onko liikaa?" 

Eihän se toki liikaa ollut varsinkaan kun tämän arvo pyörii viidessäkymmenessä eurossa. Ennen
kielletystä kirjastokirjasta se on muodostunut nykykolmekymppisten nostalgiaksi joka tahdotaan
 lähes hinnalla millä hyvänsä omaan aikuisen ihmisen kirjahyllyynkin. Nyt minullakin se on ja
 kanssani voitte verestää lapsuusmuistojanne tulevissa kirjoituksissani. 

Kirjassa käsitellään erilaisia kummitustarinoita ja yliluonnollisia tapahtumia jotka mielenkiintoisesti kaikki pohjautuvat, kerrotun mukaan, tositapahtumiin joista useilla on taustallaan jokin historia-aiheinen tarina. Sopinevat siis blogini sekä tämän kuukauden teemaan.

Noidan käsikirja on alunperin kolmen erillisen kirjan kooste 1970-luvun lopun Englannista ja pitää
 myös alkuperäisessä kohdemaassan jonkinlaisen kulttikirjan statusta kaikkien niiden lasten mielissä
 jotka kirjaa aikanaan lukivat. Se on saanut paljon kiitosta värikkäästä kuvituksestaan ja epäilemättä
 ilman sitä kirjan suosio ei olisikaan yhtä suuri. Nettipalstat kertovat nimenomaan kuvituksen
aiheuttaneen ne suurimmat lapsuudentraumat ja yöunien menetykset. Varsinkin erään sivun
leijuvasta sinisestä päästä on monella yhä liiankin eläviä muistoja.

Kun itse selailen kirjaa nyt, saan monenlaisia tuntemuksia. Minua ihmetyttää kirjan genre, tavallaan
 näin pelottava kirja näin jännittävällä sisällyksellä... Sitä vain ei ole uskoa lapsille suunnatuksi. Niin
kuitenkin on.

Yhtä hyvin kirjaa kuitenkin voisivat lueskella minkä ikäiset henkilöt tahansa eikä Noidan käsikirja siltikään tuntuisi varsinaisesti lapselliselle. Näin aikuisena osaa arvostaa erilaisten ilmiöiden neutraalia kuvailutapaa, johdatus aiheisiin on melko hyvä ja itse tapaukset joita käsitellään ovat mielenkiintoisia itsessään.

Noidan käsikirjalle löytyy myös oma facebook-ryhmänsä joka on täynnä hauskoja lapsuusmuistoja kyseisen kirjan lukemisesta, kannattaa katsella kommentteja. Ryhmässä muuan kommentoija toteaa mm. näin:

"Tämä kirja on vaikuttanut, joo - mehevimmät painajaiset ja yksi helkkarin kauhujen kesä jonain 8-vuotiaana. Muistan kun lainattiin tää kesäloman alkuun silloisen lapsuudenkaverin kanssa kirjastosta ja selattiin niiden mummolla parhaita paloja lävitte. Sitten mentiin meille. Oli iltapäivä, mutta sellainen suurimmaksi osaksi maan alla oleva alakerta, heti oven avatessa vastassa hämärä eteiskäytävä mikä johti vielä hämärämpään takkahuoneeseen. Oltiin molemmat hermostuneessa tilassa. Se kesä meni funtsien ennen nukkumaanmenoa, onko parempi olla unessa ennen keskiyötä vai valveilla, siltä varalta että vampyyrit yrittää syödä."

Sen verran mitä muualta netistä luin, tuntuu olleen melko yleinen ilmiö että lukijoiden äidit ovat takavarikoineet kirjan tai ehdottoman ankarasti kieltäneet sitä lainaamasta. Itsekin kuulun tähän joukkoon sillä muistan saaneeni äidiltäni saarnan hänen löytäneen kirjan lainapinostani ja tunteneeni saarnan johdosta häpeää. Ja ymmärrän, kirjan kansi on karmea. 
  
Tuolloin lehdistössä käsiteltiin nykyistä huomattavasti enemmän erilaisia saatananpalvontakertomuksia, ilmapiiri taisi muutamien vuosien aikana olla lähellä hysteeristä kaikkea yliluonnolliseen vivahtavaa kohtaan. Nuorisoevankelista Riku Rinne sai paljon palstatilaa puhuessaan oman näkemyksensä mukaisesta valon ja pimeän taistelusta ja nettipalstoilla jopa viitataan siihen että Noidan käsikirjojen katoaminen monista kirjastoista, johtui siitä että hän olisi niitä käynyt oman käden oikeudella tuhoamassa. En tiedä väitteen paikkaansapitävyydestä sen enempää kuin mitä olen lukenut mutta totta on että hän nosti juuri Noidan käsikirjan esimerkiksi kirjallisuudesta jota ei tulisi päästää lasten käsiin. Tämä luonnollisesti lisäsi kirjan ympärillä käytävää kohua ja, lasten mielenkiintoa kirjaa kohtaan. Yleissävy kaikissa kommenteissa mitä olen kirjasta lukenut onkin positiivinen ja se tuntuu tarjonneen monille jännitystä jota muistellaan lämmöllä.

Itseltäni on vähän mennyt maku kummitusjuttuihin. Ei edes sen takia ettenkö niihin uskoisi vaan
 siksi että ne eivät vain minusta ole enää kummallisia. Kummitusjutuissa ihmisiä kiehtoo
tuntematon ja selittämättömät ilmiöt mutta jos jonkin asian onnistuu selittämään (ainakin itselleen)
 silloinhan se kadottaa mystisyytensä ja muuttuu tavanomaiseksi. Tämä on viittaus huuhaapuoleeni
 jonka tämän kommentin jälkeen pidän ihan yhtä piilossa kuin muutenkin ja koetan teidän
 lukijoiden takia keskittyä ainakin muutamassa kirjoituksessa pohtimaan tämän kirjan
 joitakin tunnetuimpia kummittelujuttuja.

Toivoisin muuten muutamia kommentteja jos aihe vain kiinnostaa. Minulta on blogi-innostus
 hiukan kadoksissa ja motivoisi tietää että tämä kirja on muillekin tuttu ja ehkä sen tarinoita
haluttaisiin verestää?  Miten on? Olenko ainoa jolle tämä kirja herätti ylijänniä muistoja
 80-90-lukujen tienoilta?

Lankalauantai

Hauskaa lankalauantaita. 

Tämä on nyt nro 4. pääsiaisaiheinen kirjoitukseni tänä vuonna. 

 Aikaisempia ette ole nähneet sillä en ole niitä julkaissut. 

Eräästä puuttuvat kuvat, toisesta muutama faktatieto ja kolmannen kanssa olen ollut laiska. Olen tainnut narskuttaa liikaa huonosti pestyjä porkkanoita sillä lienen saanut matotartunnan, inhottavan kiemurtelevan laiskamatotartunnan joka imeskelee aivojani nytkin.

Pitkäjänteisyyteni ei matotartunnan takia saata ainakaan tänään loppuunsaattaa noita aikaisempia joten muutama sana tästä lauantaista. 

Tiesittekö että tämä päivä on noitien päivä? Minun puolestani lankalauantain nimi voitaisiin muuttaa aivan sovinnolla kokonaan "noitapäiväksi," sellaiseksi minihalloweeniksi. Pois pöydältä hempeän keltaiset bebe-leivonnaiset ja pirtsakat rairuohot ja tilalle kaikki jenkkityyliset namit. Muina pääsiäispäivinä sitten hempeilyä mutta ei noitapäivänä.

Kristillisen perinteen mukaan pitkänä perjantaina Jeesus kuoli ja haudattiin. Koska lauantaina hän vielä makasi haudassaan, tarjosi se ihanan rellestystilaisuuden pimeyden voimille jollaisiksi noidat katsottiin. Suomessa puhuttiin joko suoraan noidista tai sitten rulleista. Rulli -> Trulli -> Ruotsin sana Troll eli peikko.

Aikaisemmin maatalousyhteiskunnassa erilaisiin enteisiin ja yliluonnolliseen uskottiin sellaisella tavalla jota on nykyihmisen hankala käsittää, on lähes mahdoton päästä samaan mielentilaan jossa jokin esivanhemmistamme oli lankalauantaina vaikka 400 vuotta sitten.  

Päivän tiedettiin olevan merkityksellinen, nyt olisivat hyvät tsäännssit saada tietää kuka tulisi puolisoksi, pysyisikö talossa tuuri vai iskisikö katovuosi, säilyisikö karja terveenä, olisiko mahassa kasvava mukula tytönrääpö vai ei jne. Samalla tiedettiin että ei se niiden selvittely nyt ihan oikein ole eikä kunnon ihmisen pitäisi sellaisiin sekaantua. Mutta kun kuitenkin... Mieli olisi tehnyt... Hieman selvitella asioita. Mutta jaa, eihän sitä kunnon ihminen... Mutta entä jos sittenkin..? 

Tuollaista jahkailua se hyvin todennäköisesti oli sen aikaisessa yhteiskunnassa. Erilaisia tapoja asioiden selvittelyyn oli, mm. käynti kolmihaaraisen tien luona ja siellä eri lintujen ja äänien kuuntelu ja merkkien löytäminen kertoivat aikalaiselle erinäisiä mielenkiintoisia asioita.

Kotinoitia oli myös paljon. Halutessaan, kuka tahansa talon emäntä voi olla noita. Noita voi olla mieskin. Noidan konstit kyllä tiedettiin ja pahansuovempi trulli tahtoi iskeä sinne missä tuntui, nimittäin karjaonneen. Lankalauantaina oli vuoden voimakkain päivä aiheuttaa kirous toisen karjalle. Kirousta varten tarvittiin lankalauantaina varastettu tukko eläimen karvoja joka kiedottiin yhteen erilaisten epämääräisten ainesten kanssa, punaisen nauhan, hautausmaan mullan ym. kanssa. Naapurin onni täten otettiin itselle ja naapurille noidan saaman onnen vastapainoksi alkoi tapahtua kamalia.

Voimassa oli siis uskomus jonka mukaan onnea oli rajoitettu määrä. Jos onnea oli vaikka naapurilla eikä itsellä, se kävi täysin järkiin sillä eihän onni voinut olla kaikkialla. Toisen onni oli toiselta pois. Jos onnen halusi itselle, se piti ottaa. Ja lankalauantai oli päivä jolloin uskaliaaseen yritykseen oli paras ryhtyä.

Kirousta ja onnen viemistä taialla pelättiinkin tuolloin aivan tosissaan. Vakavin mielin. Kummallisia asioita kuultiin ja nähtiin. Lankalauantaina ei navetan vartioinnista lipsuiltu. Isäntä saattoi usein päivystää lauantaiyön navetassa eläinten kanssa itse. Päivällä lapset laitettiin vartioimaan navettaa takaapäin. Navettaan ei saanut päästä kukaan ylimääräinen.

Lankalauantaina oli myös muuten tylsää. Jo ihan siksi että oli niin älyttömän kylmää. Tulta ei takkaan laitettu sillä nouseva savu kertoi noidille taloudesta jota asutettiin. Ruokaa ei samasta syystä laitettu.

Olivatko kiroukset sitten toimivia ja varotoimet noin äärimmäisen tarpeellisia, sitä emme enää tiedä. Mutta kerron tähän väliin pari vuotta sitten lukemastani elämäkertakirjasta. Ko. kirjan nimen olen tyysti unohtanut ja vaikka koetin googlailla, en sitä löytänyt. Yhteen aikaan tallensin muistiin kaikkien lukemieni kirjojen nimet joten jossain tallessa tämäkin tieto on mutta en sitä tähän hätään löydä ja jos jätän tämän kirjoituksen julkaisematta etsiäkseni tiedon, iskee aivolaiskamato jälleen enkä saa tätäkään julkaistuksi! Jääköön kirja siis toistaiseksi nimettä.

Kirjailija itse kertoo kirjassaan vaikeasta, puutteenalaisesta nuoruudestaan ja vaikeasta avioliitostaan. 

Hän muutti 1900-luvun alussa miehensä kotitilalle jossa he elivät suhteellisen onnellistä elämää muutamia vuosia kun kaikki alkoi mennä vikaan. Kaksi kullanarvoista lehmää kuolivat hirveissä onnettomuuksissa molemmat, eloonjäänyt vasikka meni nopeasti perästä, talon ainoa peili rikkoutui itsestään kuten myös arvostettu ikkunalasinen ikkuna siihen kenenkään koskematta. Kirjailija puolisoineen heräsi öisin siihen että joku veti peiton pois heidän päältään. Ketään ei huoneessa koskaan ollut, peitto vain lähti aina, jos peitosta piti kiinni, lähti se väkisin. Kaikki harva lasitavara särkyi itsestään, painava vesisaavi työnnettiin tuvassa aina nurin kun tuvasta poistui vaikka tuvassa ei olisi pitänyt olla ketään. Talossa oli ahdistavaa olla, navetassa vielä ahdistavampaa. 

Kun uusi lehmä saatiin hankituksi, kuoli se ensimmäisen viikon aikana. 

Tuli kesä. 

Kesällä kirjailija tuli kiivenneeksi navetan ylisille etsimään jotakin tarvekalua ja sattui huomaamaan linnun esiin kiskoman pätkän narua. Hän kiskaisi narusta ja narun mukana tuli sekalainen mytty eläimen karvoja veriseen kankaaseen kiedottuna ja löytyipä sieltä ihmisen hiuksiakin siististi rusetilla sidottuna. Inhon vallassa kirjailija esitteli muille löydöstään, anoppi sen nähtyään kalpeni, sieppasi mytyn ja meni matkoihinsa sen mukanaan. Palattuaan anoppi kertoi haudanneensa esineen hautausmaalle kirkon kylkeen kiinni. Kirjailija kertoi että sen jälkeen kaikki perheen kokemat ongelmat katosivat tyysti ja yöllinen näkymätön peitonkiskojakin lopetti kokonaan. 

Minusta tämä oli mielenkiintoinen kertomus sinänsä että tuo oli koko kirjan ainoa yliluonnolliseen vihjaava tapahtuma. Kirja käsitteli tuota kertomusta lukuunottamatta kertojan todella arkipäiväistä ja köyhää arkea sen ihmeempiä selkkauksia ja kyse siis oli kirjailijan itsensä elämäkertakirjasta. Vaikka kirjassa ei niin mainittukaan niin minusta oli aika selvä seikka että ainakin kirjailijan löytämän mytyn perusteella talossa oli käynyt aito trulli.

Julkaistu 15.4.1871.

Esivanhempamme olisivat olleet suu ammollaan mikäli olisivat kuulleet nykymenostamme. Että lapset pukeutuvat noidiksi ja oikein menemällä menevät ihmisten koteihin ja ihmiset vastaanottavat heidät. Antavat oikein palkkaakin. Tai että lähetellään postitse tervehdyksiä jossa on kirouksenlaatijan (noidan) kuva. Ties minkä kirouksen se kortti itsessään sisältää. 

Kun ennen poltettiin pääsiäiskokkoja, niitä ei polteltu makkaran grillauksen ja mehuntarjoilun merkeissä vaan jotta tuli puhdistaisi ja suojelisi kirouksilta ja noidilta. Ja niiden tulien luona oltiin vakavia. Ja makkaraa ei syöty. Iloisen hurvittelevaa mäenlaskijaa tervehdittiin koivuniemen herralla. Lausuttiin rukouksia. Ja kotona loput perheestä vartioivat sitä navettaa. Pimeässä. 

Ei, lankalauantai entisaikaan ei ollut ollenkaan hauska.

Onneksi nykyään harvalla on karjaa ja vielä harvemmalla esivanhempiemme loitsutaitoja. Juhlitaan siis tänään hyvillä mielin tätä puhtaasti suomalaista minihalloweenia menneisyyttämme muistellen.