lauantai 13. toukokuuta 2017

Pieni löytö


Eräänä päivänä arkisen raadannan keskellä muuan perhe koki suuren menetyksen jota edelsi pitkä ja vanhemmille äärettömän tuskallinen aika.

Rakastettu lapsi oli ollut huonovointinen jo hyvin kauan. Sairauden tultua ilmi, tehtiin paniikinomaisesti kaikki voitavissa oleva. Hoitoja testattiin toinen toisensa jälkeen mutta mikään ei auttanut.

Kauheaa oli miten tyttären keho ei enää pitkään aikaan ollut ottanut vastaan ruokaa vaan lapsi kuihtui kuihtumistaan. Mikään tarjottu ei enää ravinnut lasta, kaikki oli turhaa.
Kuukautta ennen lapsen kolmivuotispäivää, voimat loppuivat.

Elämästä erkaantunut puettiin kuin prinsessa.

Valkeaan, tärkättyyn pellavaan, sileään satiiniin. Käsintehtyyn, tarkkaan pitsiin. Hänen rinnalleen punotuttiin tuoreista kukista kesältä tuoksuva seppele. Hänen hiuksiinsa pujoteltiin pieniä, violetteja sinietelänherneiden kukkia. Pieni keho upotettiin kalliiden, raikkaiden eukalyptuslehtien lomaan joiden joukkoon siroteltiin vaaleanpunaisia ruusunnuppuja. Sormien väliin pujotettiin suuri, purppurainen kukka. Kehon ympärille aseteltiin valkeiden harsojen kukostuksia. Lopulta hautausurakoitsijalta tilattiin valikoiman kaunein pieni kuparinpunertava pronssiarkku, solakoilla hopeakirjailuilla koristetuin lyijyikkunoin somistettu viimeinen maja.

Äiti istui hiljaa lapsensa ääressä koko päivän ja seuraavankin päivän ja vielä kolmannen päivän kunnes joku huolehti hänet levolle.

Rakkaat ja sukulaiset, naapurit ja läheiset kutsuttiin pienen neidon viimeisiin juhliin.

Kauhun keskellä oli ollut pakko valmistella tapausta, keksitaikinaan oli tippunut kyyneliä, saattoväen maljaan surua.

Lokakuisessa iltapäivässä sanottiin kauniita sanoja. Käsiteltiin vaikeita tunteita. Tunnettiin että tästä ei enää voisi päästä yli. Joukko ihmisiä yhdessä, saattamassa toista pois.

Miten voisi luovuttaa niin pienen sinne minne ei itsekään vielä ole mennyt? Kuka huolehtisi hänestä nyt?

Miten se elämä joka oli juuri ollut, ei enää ollutkaan?


Kun muuta ei ollut, oli mentävä eteenpäin. Elämä jatkui. Aamupala kerrallaan ja kesä kerrallaan ja uudenvuodenjuhlat kerrallaan ja näin aika kului.

Aikanaan pikkuneidin vanhempien tie vei sinne minne tyttären tie oli vienyt aiemmin. Perhe sai sijan vehreästä kirkkomaasta toistensa vierestä, puiden varjoisasta katveesta ja rauhasta.

Ja aikaa kului edelleen.

...140 vuotta.

Jolloin eräs päätti laajentaa kaunista pihaansa kutsuen paikalle työmiehiä. Silloin autotallin laajennustöissä löytyi riipaiseva löytö, pienokaisen hauta.

Hätkähdyttävä. Pelottava ja ahdistavakin löytö, muisto lapsesta jota kukaan ei ollut ajatellut ikuisuuksiin.

"Olen itsekin äiti," totesi kodin omistaja, "Tuntuu.. Käsittämättömän surulliselta miten hänet oli unohdettu.
 Ja jätetty jälkeen."

 San Fransiscossa vuonna 1876 puistoiselle hautausmaalle vanhempiensa viereen haudattu lapsi oli unohdettu yksin uuden asuinalueen asfaltin alle kun 2000-luvulla tapahtuneissa uudistustöissä vanha hautausmaa ja sen 26.000 asukasta oli siirretty toiseen paikkaan.

Pienen lapsen lasi-ikkunainen, kaunis arkku ja arkun sisällä makaava täydellisesti säilynyt pieni tyttö liikuttivat monia.

Tuhansien työtuntien jälkeen, paikallisten historiaharrastajien ansiosta tytön henkilöllisyys selvisi asian varmennuttua harrastelijoiden selvitettyä menehtyneen sukupuuta nykypäivään saakka. Haudassa lepäävä nuori neiti oli nimeltään Edith Cook ja hänen elossa oleva sukulaisensa, 82-vuotiaan Peterin antaman verinäytteen perusteella henkilöllisyys todennettiin varmasti.

Edith haudattiin uudelleen vasta kaksi päivää sitten, lähelle hänen vanhempiensa oletettua hautapaikkaa.

Kiinnostava kuriositeetti ja huomioitavaa ovat pienen Edithin viimeisen lepopaikan päällä rakennetussa talossa asuneen omistajan kommentit.

"Ainakin kahdesti, kolmesti, minä ja mieheni olemme kuulleet... Tämä tuntuu typerältä... Mutta niin monta kertaa olemme kuulleet miten eteiskäytävää pitkin ovat kuuluneet selvät ja vahvat lapsen juoksuaskeleet. Keskustelimme kuulemastamme usein! 

Kun (Edith) löytyi, emme olleet uskoa asiaa.

Mutta jopa rakennusmiehet ovat nyt kuulleet askeleet! 

He ovat keskeyttäneet työnsä ja menneet äänten perusteella etsimään sisään ujuttautunutta lasta jotta tämä ei vahingoittuisi rakennustyömaalla. Mitään lasta ei koskaan ole löytynyt!

Eikä koskaan löydykään. 

Uskon että kyseessä on Edith."


              Edith lasiarkussaan