Kauheaa ja kaunista

 Marraskuu ja tummanpuhuvat syyssäät jatkuvat vielä
vaikka kauppojen joulumainonta muuta koettaisi väittää.

Sen kunniaksi siis makaaberi aihe. Vaan saatte itse pohtia onko
 tämä juttu sittenkään niin synkkä, niin paljon glitteriä siinä on.

Tämänkertainen kirjoitukseni siis liikkuu luissa. Reliikeissä.

Reliikit eli pyhäinjäännökset ovat osa monia eri uskontoja
joiden merkitys nykyään ei ole erityisen suuri, ennen oli kuitenkin toisin.

Pyhäinjäännökset ovat sananmukaisesti jäännöksiä, usein ensimmäisten
marttyyreina uskonsa puolesta kuolleiden tai kuuluisten kirkonoppineiden
 ruumiinosia, luita, kynsiä, hiuksia, pääkalloja tai kokonaisia luurankoja.

Uskottiin että Jumalan siunaaman, jopa pyhän ihmisen ruumis ja ruumiin
kappaleet paransivat sairauksia ja toivat hyvää onnea. Mitä lähempää reliikkiä
 tai uskonnollisen pyhimyksen hautaa sai lunastettua oman hautapaikkansa, sen
 parempi oman sielun autuuden kannalta. Erityisesti katolinen kirkko omaksui
reliikkien kanssa puuhastelun.

Kun Nikean kirkolliskokous vuonna 787 määräsi että jokaisen kirkon alttarilta tulisi
 löytyä reliikki, alettiin kristinuskon marttyyrien ja pyhimysten katakombeihin haudattuja
luurankoja kaivella leposijoiltaan ja palastella systemaattisesti kappaleiksi.

 Sormi sinne, toinen tänne, kallo tai kylkiluu toisaalle.

Myös kokonaisia pyhimysten tai marttyyrien luurankoja kärrättiin ja laivattiin kirkosta
 ja kappelista toiseen jossa ne saivat osakseen paljon suitsutusta, palvontaa ja lahjoja.

 Lahjoja ja suitsutusta näille pyhille ruumiille kertyi useiden satojen vuosien
aikana varsin runsaasti ja vaikka suuri osa upeista jalokivistä ja kullasta
kulkeutui kirkkokoneiston kukkaroon, jäi yhtä suuri osa koristamaan jo
 ajan tummentamia luita.

Mainitut ajat kuitenkin muuttuivat ja valistuksen ajan koittaessa ulottaen
 kätensä myös kirkkoon, alettiin pyhäinjäännöksiä pitää epäpyhinä ja turhina
kapistuksina jotka vain seisoivat ihmisen ja Jumalan välisen reitin varrella.

Monet reliikit kokivat kolkon kohtalon. Ne siirrettiin pois näkyvistä, osa kipattiin
 jokiin, osa heitettiin tunkiolle, osa myytiin jos joku halusi ostaa ja osa
haudattiin uudelleen.

Jossakin vaiheessa osa pienimmistä reliikeistä palautettiin arvoonsa mutta
pyhäinjäännösmarkkinat eivät 1700-luvun jälkeen enää milloinkaan palanneet
samaan pisteeseen missä ne olivat ennen satojen vuosien ajan olleet.

Vaan palataan tomuisesta historiasta nykypäivään. Muutamia vuosia sitten muuan
amerikkalainen valokuvaaja kierteli saksaa kuvaamassa kauniita ja vanhoja historiallisia
rakennuksia kun eräässä pienessä kylässä hänen juttusilleen tuli paikallinen iäkäs mies.

Mies totesi leppoisasti että jos vanhat jutut kerran kiinnostavat niin tuossa
kulkee polku yli kukkulan jonka päästä löytyy hylätty kappeli ja kappelin
sisällä on hieno timanttiluuranko.

Valokuvaaja (oletettavasti innoissaan) kulki kappeliin ja hetken kaiveltuaan toden totta
löysi mitä oli kuvattu. Syrjäisen pikkukylän vielä syrjäisemmässä ja osin romahtaneessa
kappelissa makasi vanha reliikki päällään mitä kauniimpia koruja. Useiden kuvien ja
ihmettelyn jälkeen mies jatkoi matkaa ajatellen kyseessä olleen ainutkertainen tapaus.

Vaan valokuvauskierue jatkui. Kuvatessaan muuatta kirkkoa, kuljetti henkilökunta
miehen myös kirkon suljettuihin osiin ja eräässä kryptassa makasi jälleen kaksi
kaunista jalokivillä koristeltua luurankoa. Kyselemällä ja tutkimalla mies, Paul
Koudounaris, sai selville että vastaavia hylättyjä ja piilotettuja reliikkejä löytyisi
ympäri eurooppaa yltäkylläisesti. Tuosta hetkestä alkoi mielenkiintoinen tutkimusretki
katolisen kirkon unohdettuun pyhäinjäännöshistoriaan.

Etsiessään valokuvamateriaalia Koudounaris löysi reliikkejä mitä merkillisimmistä
paikoista. Suurin osa niistä pyhäinjäännöksistä joita ei tuhottu, siirrettiin aikanaan
erilaisiin varastoihin joista niitä on edelleen siirrelty eteenpäin melko vapaasti.

Muuan luuranko muun muassa löytyi Sveitsiläisen parkkihallin takaisesta säilytys-
hallista jonne se oli paiskattu laatikossaan huonekaluromun joukkoon joskus toisen
maailmansodan jälkeen.

Luurankojen ja kallojen koristelu on vienyt aikanaan myös paljon vaivaa.

Jalokivien, jalometallien ja helmien rahoittajana toimi milloin kirkko, milloin
kunta, milloin yksittäinen varakas kylä yhtä lailla kuin kansan lahjoitukset.

Kauneimpien rankojen koristeluun upposi jopa viisi vuotta käsityöläisten sahatessa
ja poratessa luita, metalleja ja kiviä jotta ne saatiin asetettua ja upotettua suoraan
jäänteiden sisään. Kyse oli hetken aivan omasta käsityölaistaiteen lajista johon
monet reliikkien koristelutyötä tekevät nunnat erikoistuivat. Kuka tahansa
kun ei saanut kosketella pyhiä jäännöksiä.

Suurisydäminen mies
 
Vaikka tämänkaltainen korumetallien sekä veistämisen kanssa
puuhailu oli yleensä miesten aluetta, sopi reliikkityö hyvin nunnille.

Näillä oli työn vaativa herkkä kosketus, pitkä pinna sekä pitkällinen
kokemus kudonnan ja muiden käsitöiden parissa oli luonut sommittelun
tajun jota sovellettiin luurankoihin.

Ensin luurangot peitettiin vahvalla mutta tahmealla eläinten luista
keitetyllä siirapinkaltaisella liimalla jotta ne vahvistuisivat.

Toisinaan reliikit olivat rikkonaisia
jolloin piti luoda kokonaisia uusia puuttuvia luita jotka piti muotoilla
sopivanmallisiksi. Luonnollisesti myös pyhiä reliikkejä veisteltiin
ja porattiin ja aseteltiin sopiviin asentoihin.

 "Heipähei... Mitä kuuluu?" 

Jokainen luuranko tässä blogikirjoituksessa omaa myös oman
nimen Herra Pyhä se ja se. Vaan onko esimerkiksi luuranko
nimeltä Pyhä Albertus oikeasti pyhä Albertus?

Tuskinpa.

Kun kirkolliskokouksen jälkeen luurankojen tarve nousi huippuunsa
kaivettiin roomalaisista katakombeista marttyyrien ruumiita. Vaan katakombit
olivat suuria ja katakombeihin haudattiin myös aivan tavallisia ihmisiä.

 Marttyyrien ruumiiden erottelu tavisten ruumiista oli melkoisen mahdoton
tehtävä ellei luurankoon oltu tehty erityismerkkejä pyhästä miehestä tai naisesta
eikä katakombeihin yleensä pystytetty muistomerkkejä.

Aikamoisia aasinsiltoja piti siis keksiä jotta kyettiin edes jotenkin
osoittamaan että pyhä ruumis oli löydetty tuhansien muiden tavallisten
katakombeissa makaavien luurankojen joukosta. Esimerkiksi luuranko
 jossa oli merkintä "M", tarkoitti pyhimysten etsijöille merkintää
 "M niinkuin Marttyyri!"

...Kun yhtä lailla ja melko paljon todennäköisemmin kirjain oli
vain osa edesmenneen nimeä. Vaikkapa nimi Marcus oli aikansa
yleinen roomalainen etunimi.

Eräässä tapauksessa kirkko palkkasi jopa joukon aikansa
meedioita jotka toikkaroivat katakombeissa osoitellen
luurankoja jotka siten julistettiin pyhiksi ja kipattiin kärryille
nunnien koristeltaviksi ja kuljetettaviksi euroopan eri
kirkkoihin ja kappeleihin.

Onkin enemmän kuin todennäköistä että suuri osa kaikista reliikeistä
kuului alun perin tuikitavallisille henkilöille jotka saavuttivat vasta
kuolemansa jälkeen elämää suuremman ylistyksen ja maineen.

Seikka joka olisi heitä varmasti heidän eläessään
 joko naurattanut tai itkettänytkin kenties.

On mielenkiintoista tietää että reliikkien valtavasta
markkinatulvasta johtuen laadittiin pyhäinjäännöksille
aikanaan oma luokittelusysteeminsä.

Ensimmäisen luokan reliikit liittyivät usein jollain tavalla Jeesukseen.

Ne olivat paloja hänen rististään, vaatteestaan tai vastaavasta tavarasta.
Ne olivat myös Jeesusta vähäisempien mutta pyhien marttyyrien
tai kirkollispyhimysten ja teologien ruumiinkappaleita laidasta laitaan.

Toisen luokan reliikit olivat tavaroita.

Kenties kappale kangasta joka oli joskus ollut marttyyrin päällään
 pitämä paita. Kuuluisan teologin usein käyttämä hansikas.
Tai sitten pyhän ihmisen omistama risti, kirja tai vastaava esine.

Kolmannen luokan reliikki on pyhäinjäännös joka on koskettanut
tai ollut tekemisissä toisen luokan reliikin kanssa.

Jos esimerkiksi toisen luokan reliikin vieressä palaa öljylamppu,
on sen öljylampun öljy kolmannen luokan reliikki jota
 voidaan jakaa eteenpäin kotona poltettavaksi.



Myös meillä täällä suomessa on kaikenlaisia ikivanhoja
reliikkejä. Joskaan ei toki näin kauniisti koristeltuna.

Varsinkin Turun tuomiokirkosta on löytynyt paljon
pyhäinjäännöksiä, jopa epätavallisen paljon eikä kaikkia ole
 vielä edes todennäköisesti löydetty.

Esimerkiksi kirkon sakastista löytyi joitain vuosia
sitten umpeen muurattu komero ja sen sisältä ihmisen pääkallo,
reliikki joka on ajoitettu vuoteen 1160.

Suurin osa muista reliikeistä makaa Autuaan Hemmingin
jäännösarkussa joka on yleisölle vapaasti nähtävissä.
Kävin sen itsekin tsekkaamassa viime Turun reissullani.

Arkku pitää sisällään yli 90 reliikkiä ja se on pohjolan suurin
kokoelma. Varhaisimmat reliikeistä sijoittuvat ajalle 50 e.kr.

Ja vaikka timantteja ei meiltä löydy niin kuitenkin taidokasta
käsityötä kyllä, löydetty esimerkiksi on kaunis silkkinen
kallonsuojuspussi sisältäen lukuisia silkkisiä ja kirjailtuja
pikkupussukoita joista jokainen on täynnä luita.

"Turhat murheet mielestäs heitä"

Myös suomi lähti mukaan reliikkien hävittämisvimmaan
uskonpuhdistuksen aikaan ja kotimaiset pyhäinjäännöksemme
löydettiinkin uudelleen vasta 1920-luvulla jolloin ne
toimitettiin Turusta Helsinkiin tutkittaviksi.

Lähes heti ne kuitenkin unohdettiin ja uskomatonta kyllä ne
löytyivät kansallismuseon kokoelmista jälleen vasta vuonna 2003.

Jäännökset palautettiin Pyhän Henrikin värttinäluuta
lukuunottamatta takaisin Turkuun sillä Henrikin käsikappale
oli jo ehditty antaa eteenpäin Helsingin pyhän Henrikin
katedraaliin jossa se toistaiseksi yhä on.

Näitä kauniita (vaan onko tällä kertaa kauneus katsojan silmässä?)

reliikkejä ei pääse katsomaan eurooppaan matkustamalla sillä taisin

lukea nippelitiedon että yksikään Paul Koudounarisin kuvaamista

pyhäinjäännöksistä ei ole asetettuna esille. 

Ainoastaan yhdessä kylässä otetaan paikallinen jalokivireliikki 

vuosittain kyläjuhlan aikana esille mutta tuolloinkaan kyse ei juuri

 ole uskonnollisista menoista vaan lähinnä perinnetavasta.

Valokuvaaja-Paul on kuitenkin laatinut kuvistaan kirjan Heavenly bodies.

 On saatavilla ainakin Amazon-nettikaupassa joten tässäpä oiva lahjaidea

lähestyvään jouluun sellaiselle joka tämäntyyppistä kuvamaailmaa saattaisi 

arvostaa. Itse ehkä jätän väliin, tämän jutun kirjoittamisen jälkeen nimittäin 

kuvien luurangot seikkailivat unissani kahtena peräkkäisenä yönä :)  

 

"Moikkelismoi!"

Vaan mikäs siinä, mukavia veitikoita olivat.

Ihmiskunnan kummat kuriositeetit

Niin, minulla olisi niin paljon kaikkea kirjoiteltavaa taas,
olen aivan innoissani pitkistä googlailuista ja jännien tarinoiden lukemisesta! 

Erityisesti netin kuvapalvelut ovat koitumassa kohtalokseni,
kun klikkaat yhtä mielenkiintoista kuvaa, johtaa se taas toisiin
mielenkiintoisten kuvien kuvagallerioihin jotka johtavat taas uusiin
ihmeellisiin kuvagallerioihin loputtomiin... 

Maailmassa on ollut niin paljon mielenkiintoisia ihmiskohtaloita
 ja niin kummallisia juttuja ja ihmeellisiä näkymiä että tekisi mieleni vain laittaa kaikki arkitekeminen tauolle ja tutkia vain kunkin jännän kuvan taustoja kunnes läkähdyn. 

On niin harmillista kun se ei ole mahdollista!

 Mies kissansa ja heppansa kanssa kuvattavana?

Kyllä me ihmiset sitten olemme olleet kummallisia.

Ei tarvitse juuri lukea fiktiota kun riittää että lukee parit historiankirjat.

Minulla on jo monta juttuaihetta varastossa joista kerron
 tarkemmin sitten joskus kun minulla on aikaa perehtyä
 jokaiseen niin hyvin kuin on tarpeen. 

On se kyllä hyvä että on tämä netti ;)

Ajattelin kuitenkin paremman puutteessa tarjota parit
jännät kuvat joihin muutamiin liittyy lyhyt tarinakin.
 Muut ovat vain hienoja kuvia (mielestäni.)

Varoitan että nämä ovat aika hurjia, satuin eksymään
arkeologia-aiheiseen osioon googlaillessani! 

Paremminhan tämän postauksen olisi olisi ollut odottaa
tuonne pyhäinpäivän tai halloweenin aikoihin mutta en malta...

Ensimmäinen on muinainen koristelutapa.

Tämä on Chiapasista Meksikosta löytynyt kallo. 

Nykyhiphopparit jotka istuttavat timantteja hampaisiinsa
ovat ihan ajasta jäljessä! Ilmeisesti jalokivet hampaissa
ovat ainakin 2500 vuotta vanha juttu. 

Nämä timanttisuut eivät olleet ylhäisön etuoikeus vaan
ihan kaikki kansanluokat ja niistä erityisesti miespuoliset
 henkilöt laitattivat lookkinsa uusiksi näin. 

Toimenpiteessä kovalla obsidiaaniporalla porattiin
hampaaseen reikä johon runtattiin valittu kivi, esimerkiksi jadenpala. 

Ja näitä kalloja tutkimalla on saatu selville että toimenpiteen
 suorittajat osasivat hommansa ja osasivat välttää hammasjuureen osumisen.
Nämä olivat siis ilmeisesti aika taiten tehdyt vaikka ensin ajattelin
 että voi kauhistus mikä hammaslääkärin painajainen!

Kuvan naiselle on tapahtunut onnettomuus jonka
 seurauksena hänelle on valmistettu puiset jalat. 

Voimme vain kuvitella miten vaikeaa noilla on ollut kävellä koska katsokaa nyt; 

 nehän ovat selvästi juhlakoivet, viininlehtikaiverrukset rypäleterttuineen ja KOROT! 

Kauneus ennen kaikkea!

Sitten törmäsin ensimmäisen kerran elämässäni
taiteilijaan nimeltä Jacques Fabien Gautier d'Agoty joka syntyi vuonna 1711. 

Hän oli aika mielenkiintoinen tapaus mutta eittämättä
loistava taiteilija. En osaa oikein sanoa miksi nämä ovat niin kiehtovia.

 En tohtinut laittaa tänne niitä hurjimpia.
Osa on aika riettaita ja järkyttäviäkin. Katsokaa vaikka.

Lisäkuvia tästä.

Korsetti ei ole kauhean vanha juttu,
se lanseerattiin vasta joskus 1500-luvulla Espanjassa ja
 Italiassa josta sen käyttö levisi Ranskaan ja lopulta kaikkialle muualle maailmaan. 

Sen ensitarkoitus oli esteettiseksi tarkoitettu, kapea vyötärö
  tuli kauneusihanteeksi mutta myöhemmin korsetin käyttämättäjättäminen ei
 tullut kyseeseen sillä siihen alettiin liittää myös käsitteitä siveydestä ja kunnollisuudesta. 

Kuten kaikki naisten muoti jossain vaiheessa, korsetinkäyttökin
 vedettiin aivan överiksi jonka takia erilaiset kansanterveysliikkeet
 aika ajoin julkaisivat tällaisia kuvia. Ja pahinta oli että tuo
yläkuva ei ole yhtään liioiteltu!

Tässä näyttelijätär Camille Clifford jolla oli ideaalivyötärö

Jos olette yhtään lukeneet huonoja historiallisia hömppäkirjoja tai
 katsoneet vastaavia elokuvia, muistanette kohtaukset jossa naiset
 ennemmin tai myöhemmin tarvitsivat hajusuolaa. 

Ja miksikö? 

No siksi että äärimmilleen kiristetyt korsetit synnyttivät happivajausta
 jonka takia naiset pyörtyilivät tuon tuosta. Tuon ajan naiset tulivatkin
 tunnetuiksi heikkoudestaan ja hentoudestaan eikä ihme. 

Jatkuva happivaje heikonsi immuunipuolustusta rankasti jolloin nainen
 oli kuin avoin ovi monille taudinaiheuttajille ja sairauksille. Puhumattakaan
 siitä että sisäelinten toiminta häiriintyi usein. Synnytys oli myös usealle
 tavallista rankempi paikka kiitos korsetin.

Tässä on muumio. 

Jokainen on joskus muumioista kuullut mutta tämä ei olekaan
 ihan mikätahansa muumio. Tämä on ns. tee-se-itse-muumio.

Pohjois-Japanilaiset munkit ovat aikanaan lukemani perusteella tehneet aika hurjan kuuloisia temppuja. Eräs hurjimmistä tempuista on tämä. 

Eräänä päivänä munkki aloittaa Shokushinbutsu-nimisen riitin. 

 Ensimmäisen tuhannen päivän, eli noin kolmen vuoden ajan munkki kuntoilee hullun lailla. Siis rääkki potenssiin sata. Tämä siksi että ko. munkki haluaa tulla mahdollisimman laihaksi ja aliravituksi, kaikki läski must go. 

Tappaa ei kuitenkaan itseään saa eli hiukan pitää syödäkin.
Ruokana on siemeniä ja pähkinöitä.

Kun tuhat päivää on kulunut... Alkaa toinen tuhannen päivän periodi. 

Nyt peli kovenee. 

Ruokana on vain ravintopitoisia puunkuoria ja nilaa sekä juuria.
 Paluuta ei enää tästä pisteestä ole sillä juuret holautetaan kurkusta alas
 kiinalaisen lakkapuun mahlasta valmistetulla juomalla
 joka on hitaasti tappavaa myrkkyä.

Kolmen vuoden ajan siis hiljalleen myrkytetään kehoa.

 Ei vain muumiointitarkoituksissa vaan myös siksi että
 hiljalleen keho tulee niin myrkylliseksi että kaikenlaiset
 kärpäsentoukat ja ruumismadot eivät sitten syö sinua. 

Tässä vaiheessa saa tottua jokapäiväiseen oksenteluun ja
 jatkuvaan huonovointisuuteen myrkyn takia.

Tämän tuhannen päivän periodin loppupuolella prosessi
alkaakin olla valmis, munkissa vielä henki pihisee.

Silloin hän kiipeää varta vasten valmistettuun kivihautaan joka suljetaan. 

Hautaan kulkee ilmaputki ja pieni kello. 

Joka päivä munkki helistää kelloa kertoakseen onko vielä elossa.

 Eräänä päivänä kello ei enää soi.

Silloin hengitysputki vedetään pois.

Kuluu vielä 1000 päivää. 

Sen jälkeen muut munkit avaavat haudan ja katsovat onko tämä
 useamman vuoden pituinen muumiointiprosessi ollut onnistunut.
Tämän kaiken tuskan ja vaivan jälkeen uskomatonta on että
 muumiointiprosessi onnistui siltikin vain hyvin harvoin! 

Mikäli näin kuitenkin, harvoin, kävi, vietiin muumio temppeliin muiden ihailtavaksi! 

En ole tainnut ikinä kuulla mitään hullumpaa!!

Nyt on kyllä pakko sanoa että vain Japanissa.

Ja anteeksi, nyt kun muumiolinjalla mennään
 täytyy tämäkin riipaiseva ihmiskohtalo kertoa. 

Tässä lepää Urszula Morszkowska, krakovalainen 20-vuotias
 tyttö joka kuoli hääpäivänään vuonna 1787. 

Hän kuului ylhäisaateliin ja isällä oli tytölle suuret suunnitelmat.

Urzula ei kuitenkaan suostunut näihin suunnitelmiin sillä hän oli rakastunut,
paha vain että kohde ei ollut aatelinen vaan tavallinen kansanmies jonka
 Urzula kihlasi isästä välittämättä.

Tytön isä otti tämän "landepaukun" naimisen tosi pahasti.

Teeskennellen hyväksyvänsä pakon edessä asian hän tarjosi
 tyttärelleen tämän omissa hääjuhlissa viinimaljan joka oli myrkytetty. 

Urzula menehtyi samana päivänä ja  hänen ruumiinsa on
esillä Krakovalaisessa kirkossa yhä hääpukuun puettuna.

Seuraavaksi hauskempi juttu.

Kun pakettipostin kuljetus aloitettiin eräässä jenkkiläisessä osavaltiossa 1913,
alkoivat neuvokkaat äidit lähettää lapsiaan postilla!

Postimerkit kiinnitettiin lasten vaatteisiin neuloilla ja matkanteko voi alkaa.
 Lapset matkasivat ominpäin postisäkkien joukossa myös junavaunuissa.

Kun postilaitos sai kuulla joidenkin kuukausien jälkeen
näistä erikoisista paketeista ohjeistettiin postiljooneja
olemaan enää hyväksymättä lapsipostia.

Tässä on Edward Mordrake.

 Hän oli 1900-luvun alun englantilainen pääri, siis yläluokkaan kuuluva mies
joka oli syntynyt kaksikasvoisena. Toiset kasvot hänen takaraivossaan eivät voineet
syödä eivätkä puhua mutta ne voivat nauraa ja itkeä.

Edward kärsi todella suuresti tilastaan. 

Pahinta tilanteessa oli että toiset kasvot kuiskivat Edwardille erityisesti öisin. 

Käsittämätön tilanne. 

Hän rukoili lääkäreitä poistamaan toiset kasvot mutta niin
ennenkuulumaton oli koko juttu etteivät lääkärit edes yrittäneet. 

23-vuotiaana Edward ei enää ketänyt tilannetta vaan myrkytti itsensä kuoliaaksi.

Tässä taas uskomaton ja surullinen ihmiskohtalo.

Nämä minun piti näyttää koska ne ovat niin somat!

Kuningas Childerik 1 oli Merovingien kuningas 440-482. Eli kauan sitten.

 Childerik teki mitä tuohon aikaan tehtiin, tappeli ja soti paljon ja lopulta kuoli. 

Yli tuhat vuotta hauta oli koskematon kunnes sitten 1653 Adrien-niminen
muurari työskenteli kirkkomaalla ja hän sattui osumaan kuninkaan hautaan.
 Haudasta löytyi kultarahoja, koruja ja 300 pikkuruista mehiläista kullasta
 ja jalokivistä valmistettuina! 

Ihania!

Asia unohtui suunnilleen sadaksi vuodeksi. 

Sitten aikansa historijoitsivat kiinnostuivat jälleen asiasta,
hautalöytöjä tutkittiin innokkaasti ja ne kirjoihin ja kansiin painettuine
 tutkimuksineen lahjoitettiin v. 1755 Ludvig XI:lle eli aurinkokuninkaalle.

Tälläpä vain oli niin paljon helyjä ettei hän jaksanut kiinnostua
 koko aarteesta vaan sekä vaivalla laadittu kirja aarteesta ja itse
 aarre haudattiin kenenkään niistä innostumatta arkistojen kätköihin. 

Jonne se unohdettiin jälleen melkein sadaksi vuodeksi...

Vuonna 1831, marraskuun alkupäivinä tuonne arkistoihin murtauduttiin. 

Koko 80 kiloa painava aarre ryöstettiin ja sulatettiin!

Näin kävi tälle upealle ja massiiviselle hauta-aarteelle. 

Myöhemmin varkaiden jäljeltä löydettiin kuvan kaksi
kultamehiläistä jotka olivat jääneet kiveyksen rakosiin.

Ja viimeinen kuva joka lopettaa tämän kuriositeettisarjan. 

Tästä ei kyllä ole sen kummempaa sanottavaa joten
kerron vain mitä kuvan takana lukee kaikessa yksinkertaisuudessaan:

"Aunt Velma. 

She never married."

Post mortem / Halloween / Pyhäinpäivän aika

Tänään on halloween.
Viikonloppuna on pyhäinpäivä.

Eli oikea vuodenaika tälle blogipostaukselle. 

Seuraavat kuvat voivat olla järkyttäviä. 

Nyt aloitetaan 1800-luvusta.

Tuolloin vuosisadan puolivaiheilla valokuvaus oli uusi ja ihmeellinen juttu.

Oli totuttu että muistot ovat vain kunkin henkilön muistissa, ja vain siellä.
 Hyvin, hyvin harvalla oli varaa maalauttaa minkäänlaista muotokuvaa.

Kun valokuvauksessa käymisestä tuli mahdollista jokaiselle,
 tahdottiinkin sitten kaikki muistot talteen, kirjoihin ja kansiin.

Henkilökohtaisen mielipiteeni mukaan tuolloin oltiin myös huomattavasti
 tervejärkisempiä, jalat maassa-tyyppisiä ihmisiä. Nyky-yhteiskunnassamme
 kuolema on monin tavoin pahasti demonisoitu, eikä ihme. Kuolemaa ei milloinkaan
näe jos sattuu asumaan hyvinvointiyhteiskunnassa. Kun joku ihmistuttava menehtyy,
 emme näe häntä enää. Arkku on suljettu ja kukkasilla peitetty. Mikään ei viittaa
 konkreettisesti kuolemaan. Siitä puhutaankin kiertoilmaisuin.

En ala pohjustamaan omia ajatuksiani kuolemasta enempää mutta moitin
kyllä nykytrendiä (jos trendistä voi puhua tässä yhteydessä!) jossa kuolema
 peitellään verhon taakse ja sitä piilotellaan ja sitä pelätään kuin mörköä.

Ymmärrettävästi aihe on vaikea mutta paraneeko asenne
  vaikeita asioita kohtaan vaikenemalla ja peittelemällä?

Eikö olisi järkevämpi suhtautua luonnolliseen asiaan sitä demonisoimatta?

Luonnollista suhtautumista kuolemaan ei oikeastaan edes enää ole.

Toisin oli ennen.

 Viktoriaanisen ajan kaunis suruasu.

Sata, parisataa vuotta sitten kuolema oli heikon terveydenhoidon
 tason takia alituinen ystävä ja kanssakulkija. Ei sitä tervehditty
 ilolla mutta se hyväksyttiin osaksi elämää kuin arkipäiväinen ja
pelästyttäväkin riesa konsanaan.

 Kun valokuvaus yleistyi, yleistyi myös menehtyneiden
perheenjäsenten valokuvaus, asettelu vihoviimeisiin
poseerauskuviin jotka asetettiin hellitysti perhealbumiin. 

Kuvia menehtyneistä katseltiin usein perheen kesken eikä niitä piiloteltu vierailtakaan.

 Valokuvaus katsottiin erinomaiseksi mahdollisuudeksi saada
viimeisiä muistoja perheenjäsenistä ja ystävistä.

Kuvia lahjoitettiin hautajaisvieraille kuin kiitoskortteja.

Suortuvia menehtyneen hiuksista saatettiin myös leikata medaljonkeihin
 sekä sormuksiin, kellonperiin ja rintakoruihin joita käyttivät niin miehet
 kuin naiset sekä lapset.

Nykyään aikansa suurta teollisuudenhaaraa
 pidettäisiin kaiketi makaaberina ja epähygieenisenä.

Tämä on valmistettu hiuksista.

Nykyään menehtyneestä perheenjäsenestä kuvien ottaminen
katsottaisiin lähes perverssiksi huviksi jollaista ehkä
 näkee kamalissa ö-luokan kauhuelokuvissa.

On mielestäni kuitenkin tärkeää tiedostaa että tunteet ja tabut eivät ole absoluuttisia totuuksia.

Monesti itse ihmettelen että eivätkö monet pelkää ruokalautastaan, onhan siinä kuitenkin kiihkoilematta ja neutraalistikin sanottuna pala ruumista. Nämä ovat sentään vain valokuvia.

 Toivottavasti tämän sanominen ei loukkaa ketään, se ei ole tarkoitukseni. Ihmettelen vain ristiriitaisuutta. Marketin lihatiski on yhtä lailla melkko makaaberia katseltavaa jos
asiaa ajatellaan sinä mitä se on.

Seuraavassa muutamia post mortem-valokuvia
 jotka ovat säilyneet museoissa ja yksityiskotien valokuvakansioissa,
olivathan ne aikoinaan todella yleisiä.

Tämänkaltaisia post mortem-kuvia oli tapana ottaa myös suomessa vielä 30-40-luvuilla.

Mitä tulee tunteisiin ja tabuihin on mielenkiintoista
ajatella että seuraavissa kuvissa ei olisi mitään hätkähdyttävää
jos uskoisimme kuvien henkilöiden vain nukkuvan.

 Lapset eivät pelkää. Miksi menehtyneestä sisaruksesta olisikaan tullut mörkö nyt?

Nuorimies parhaisiinsa puettuna. Taustalla päällekkäisvalotus. 

Näin niitä valokuvia otettiin.

 Pikkulapset kuvattiin usein nukkejensa kanssa.

Tämän kuvan tarina kertoo:

Välittömästi kuvan tytön viimeisen henkäyksen jälkeen
 kutsuttiin valokuvaaja paikalle liikkeestä jotta kuva olisi mahdollisemman "tuore."

 Kuvaajaa odoteltaessa kiharrettiin nopsaan tytön hiukset...

Surunkin keskellä käytännöllisyyttä.

Eihän viimeinen potretti voi olla huolittelematon sillä sen tulisi
moni näkemään ja siitä moni saamaan kopion.

Viimeinen kuva kaverin kanssa.

Tämä kuvahan on valtavan kaunis.
Niin tyylikäs äiti valkeine hansikkaineen.

Post mortem-kuvia otettiin luonnollisesti myös rakkaista lemmikeistä.

Kuoleman pelkoon ja demonisointiin liittyy
hyvinvointiyhteiskunnissa ja eritoten kliinisissä skandinaavian maissa
hautamuistomerkkien siisteys. Pois se meistä että koristelisimme hautamme
 valokuvin, mielikuvituksellisin patsain ja muin muistoin.

Ei, vain yksinkertaisuus tuntuu olevan on sallittua. 

Ennen oli tämäkin toisin. Tässä haudassa on kokonainen
kertomus henkilön kuolemaan johtaneista tapahtumista joka
on todella mielenkiintoista.

 Teksti kivessä kuuluu näin:

" A poisoned plant among the rest, 

In nature's order stood; 

I ate and was distressed, It poisoned my blood.

 So sudden was the stroke, 

By which I was snatched away, 
That in one hour,

 life's thread was broke, 

And I was mouldered to the clay."

Titanic / Viimeinen ateria / Ensimmäinen luokka / Menu / Titanicin Ruokalista

Kuukautta vajaa 100 vuotta sitten tapahtui kuuluisa Titanicin haaksirikko.

Tapahtuman muistoksi (ja kassavirtojen kasvatukseksi)
 kortensa kantavat kekoon ohjaaja James Cameron tuodessaan
 teattereihin elokuvan Titanic 3D-versiona sekä minä itse perehtyessäni
 aiheeseen joka itseäni kiinnostaa.

Omia varojani tämä kirjoitus ei ikävä kyllä nosta!

Ihmisten viimeiset hetket kantavat usein jonkinlaista myytillistä hehkua.

Silloin kun kyseessä on poikkeuksellinen tarina jossa
on poikkeuksellista loistoa ja traagisuutta on kiinnostus suurta.

Erilaiset yksityiskohdat luovat tarinaan syvyyttä ja vaikka en
 nyt perehdy kuuluisimpiin Titanicilla sammuneisiin ihmiskohtaloihin,
perehdyn kuitenkin aiheeseen joka erittäin läheisesti kosketti jokaista
 laivalla ollutta ja jolla on yhtymäkohtansa myös meihin.

Ruoka.

He söivät, me syömme ja me kaikki kohtaamme jonain päivänä oman viimeisen ateriamme.

Yleensä tarkat tiedot kunkin viimeisesta ateriasta eivät
jää historian sivuille muistiin mutta kun kyse oli oman aikansa
 suurimmasta ja loisteliaimmasta höyrylaivasta on asia tietenkin aivan toinen.

Seuraavaksi jatkoa viimeiset ateriat-sarjalleni vaikken arvannutkaan
 että aiheestä löytyisi näin paljon kirjoitettavaa.

*

Siispä, sata vuotta sitten.
 Kun huhtikuun neljännentoista päivän ilta koitti, nautittiin
 Titanicilla hyvin monenlaisia ja erilaisia aterioita. 

*

Ensinnäkin joukko huomattavan varakkaita matkustajia
 illasti suljetussa tilaisuudessa laivan á la carte-ravintolassa.
Aterian on sanottu olleen suurenmoinen.

*

Samaan aikaan ensimmäisen luokan illallissalongissa nauttivat kymmenen ruokalajin ateriastaan muut superrikkaat ja etuoikeutetut. Puitteet olivat upeimmat mitä rahalla sai, ja syystä, olivathan he maksaneet tästä yhdestä matkastaan nykyrahassa 95.000 euroa ja halusivat rahalleen vastinetta.

*

Toisaalla toisen luokan illallissalongissa budjettimatkustajat nauttivat upean ateriansa aavistuksen vähemmällä kimalluksella höystettynä mutta yhtäkaikki varsin kauniisti katetussa ympäristössä.

*

Alempana, F-kannella viimeisen ateriansa söivät kolmannen luokan matkustajat. Hekin saivat osansa upouuden laivan loistosta sillä vaikka ruokailutilat olivat spartalaiset olivat ne kuitenkin siistit ja ruoka oli hyvää.

*

Näistä neljästä erilaisesta ruokalistasta tunnemme nyt vain kaksi.

Onneksemme toinen säilyneistä ruokalistoista kuvaa ensimmäisen luokan ateriaa.

Tätä juhlallisemmaksi ei viimeinen ateria enää voi tulla.

Ensimmäinen ruokalaji:

piti sisällään valikoiman erilaisia alkupaloja sekä ostereita.

Toinen ruokalaji:

Consomme olga ja Cream of barley.

Consomme Olga oli portviinihöystettyyn, kirkkaaseen vasikanliemeen
 tehty keitto johon oli lisätty mm. porkkanaa, tomaattia, persiljaa, aavistus
 lihaa sekä vaahdotettua munanvalkuaista.

Cream of barley taas kermainen
 ohranjyviä sisältänyt tuhdimpi keittovaihtoehto.

Kolmas ruokalaji:

 Haudutettua lohta,
hollandaisekastiketta,
 kurkkuja

Neljäs ruokalaji:

Sisäfilettä "lili,"
 paistettua kanaa lyonilaisittain,
kesäkurpitsaa

Viides ruokalaji:

Lammas minttukastikkeessa,

paahdettu kananpoika omenakastikkeella,

naudan ulkofilettä,

muotoillut chatenau-perunat,

vihreitä herneitä,

porkkanoita kermassa,

keitetty riisi,

parmentier-perunat (uuniperunoita persiljalla ja mausteilla),

uudet perunat

Kuudes ruokalaji:

Punssi 'romaine'

(sitruunamehua, rommia ja shamppanjaa marenkivaahdolla)

Seitsemäs ruokalaji:

Paistettua viiriäistä ja krassia

Kahdeksas ruokalaji:

Kylmä parsavinaigrette

Yhdeksäs ruokalaji:

Hanhenmaksaa,
 selleriä

Kymmenes ruokalaji:

Waldorfin vanukas

Persikoita chartreusehyytelössä

Suklaa- ja vaniljatuulihattuja

Jäätelöä ranskalaisittain

Aterian jälkeen:

Juustoja ja tuoreita hedelmiä.

Portviiniä.

Kahvia ja sikareita,
 tislattuja alkoholeja.

(Ensimmäisen luokan ruokasali)

Ensimmäisen luokan päivällisastioita

Päivällisellä naiset olivat pukeutuneet parhaimpiinsa. 

Hylystä on nostettu kauniita koruja joitka antavat käsitystä

 millaista loistoa naiset ruokasalissa tuona iltana, vain muutamaa

 tuntia ennen laivan uppoamista kantoivat.