Pieni talo preerialla osa 1. / Laura Ingalls /

Maailmanhistoriasta löytyy joitakin naiskohtaloita jotka kiehtovat minua erityisen paljon. Eräästä olen kertonut täällä ja muitakin tietysti on, useitakin. 

Ensimmäinen muistikuvani tämän kirjoituksen
kohteesta liittyy äitiini ja televisioon.

Katselin Pieni talo preerialla-nimistä sarjaa jossa suunnilleen
 ikäiseni pikkutyttö temmelsi mukavassa maalaismaisemassa
ihanan perheensä kera pyrkien parhaansa mukaan luovimaan mm.
ilkeän Nellie-koulukaverin ja tämän harmillisen pikkuveljen
 aiheuttamien kepposten joukossa.

Äitinikin mielestä sarja oli katsomisen arvoinen ja totesipa
 hän vanhemman sisarenikin katselleen ohjelmaa telkkarista jo 70-luvulla
ja että tiesiköhän hänen sillä hetkellä nuorin tyttärensä (minä!) että kirjastossa olisi niitä "laurakirjojakin."

Laurakirjat, eli Laura Ingalls Wilder-nimisen naisen kirjoittamat
elämäkerralliset kirjat otinkin sitten nopeasti käsittelyyn ja sillä tiellä
 olen yhä tänäkin päivänä. Nyt tuo koko yhdeksänosainen sarja on
kirjahyllyssäni ja sen luen säännöllisesti läpi kolme-neljä kertaa vuodessa.

Pöyristyttävintä asiassa on kenties kuitenkin se että
 hyvin harva ihminen tietää tv-sarjan perustuvan tositapahtumiin.

 Tai jos sattuisi ihmeen kaupalla tietämään että näin on, luulee ko. henkilö
 että sarjan juonikuvio on taattua faktaa. Todellisuus ei kuitenkaan ole tämä.

 Seuraavassa tekstissä käsittelenkin tosielämän Lauraa enkä
juuri tee vertauksia hänen kirjojensa aiheuttaman megasuosion
 synnyttämään varsin fiktiiviseen tv-sarjaan.

Vasemmalla Carrie, keskellä Mary, oikealla Laura

Laura Elizabeth syntyi helmikuun seitsemäntenä päivänä vuonna 1867
 Wisconsinin suurissa metsissä Caroline ja Charles Ingallsin toiseksi lapseksi.

Vanhemmat olivat tuolloin 28- ja 31-vuotiaat.

Isosisko Mary Amelia oli syntynyt kahta vuotta aikaisemmin ja
elämä oli varsin mukavaa joskin suurissa metsissä piileksi runsain
määrin erilaisia petoeläimiä ja maanviljelys oli lähes mahdotonta
metsäisen ympäristön vuoksi, maanmuokkaus olisi vaatinut paljon
 voimia ja investointeja.

Metsä tarjosi kuitenkin petojen lisäksi myös runsain määrin riistaa ja muita luonnonvaroja. 

Kun vanhemmat olivat valinneet talonpaikkansa oli seutu
 todella autio kuten Laura itsekin kirjoittaa:

"Kulkipa siellä sitten päivän, viikon tai kuukauden ei nähnyt
 muuta kuin metsää. Siellä ei ollut taloja. Siellä ei ollut teitä.
Siellä ei ollut ihmisiä. Siellä oli vain metsää sekä metsissä asuvia villieläimiä."

Susia karhuja ja panttereita, kuten toki myös peuroja, piisameita ja minkkejä kaneista ja muista eläimistä puhumattakaan liikuskeli kaikkialla.

Kirjasarjan viehätys perustuukin osin juuri tähän, Laura kuvailee nyt ikuisiksi ajoiksi menetettyä elämänmuotoa riipaisevan tarkasti ja luontohenkinen ihminen saa nieleskellä palaa kurkustaan useammin kuin kerran.

99% kaikesta perheen kuluttamasta ruokatavarasta tuli suoraan luonnosta. 

Kaupasta ostettiin lähes pelkästään suola, tee sekä toisinaan käytetty kahvi.

Perheen isä Charles metsästi riistaa joka säilöttiin suolaan tai sitten savustettiin onttoon puuhun rakennetulla savustusuunilla.

Kalaa saatiin metsäpuroista jota myös suolattiin ja sillä herkuteltiin raakanakin.

Kasvimaa tuotti kaalia, perunaa, punajuuria ja porkkanoita, lanttuja, maissia ja kurpitsoita, pippuria ja sipulia jotka sidottiin paksuiksi palmikoiksi ja siirrettiin ullakolle talvivarastoiksi. 

Luontoyrttejä kerättiin sekä lääkkeeksi että mausteiksi.

Kesällä metsissä vapaana juoksennellut sika etsittiin pakkasten tullessa ja teurastettiin. Äiti Caroline valmisti koko ruhon käyttäen makkaraa, jauhelihaa ja sylttyä.

Kaikki valmistettiin itse, jopa riistan ampumiseen tarvittavat luodit valettiin itse ja uudelleenkäytettiin.

 Maata toki viljeltiin hieman ja kaikki käytettiin hyödyksi.

Kun vilja oli puitu jäljellejääneet oljet käytettiin eläinten rehuksi sekä niistä valmistettiin palmikoimalla koko perheelle vuoden olkihatut joita oli eri malleja naisille, miehille ja lapsille.

Ostosokeria ei tarvittu sillä kevään tullen hyötykäytettiin alueen
 sokerivaahteroita joista poratusta mahlasta keitettiin rapeaa ja makeaa vaahterasokeria ja -siirappia.

Tällöin oli myös tapana järjestää harvaan asutulla
 seudulla harvinainen seurapiiritilaisuus eli tanssiaiset.

Metsästyretkillään Charles myös piti silmällä mehiläispesiä joita saattoi löytää
 ontoista puunrungoista. Tällöin laitettiin kanto kahtia ja sisällä lepäävät kultaiset
hunajakennot otettiin talteen kuitenkin ajatellen myös mehiläisiä; varmistettiin että
pesään jäi tarpeeksi vanhaa jo osin pilaantunutta hunajaa joista mehiläiset kykenisivät
valmistamaan uutta hunajaa.

 Kun kuumaa, rakeista vaahterasiirappia kaadettiin 
pannulle kerättyyn lumeen, se kovettui ja muodosti nekkuja

Perheellä oli lehmä josta saatiin maitoa josta kirnuttiin valkoista voita tai valmistettiin jättikokoisia juustokiekkoja jotka säilöttiin myöskin ullakolle.

Kaikki valmistustavat kuvaillaan lähes antropologisen tarkasti, mielenkiintoista on esim. että talvivoi on valkoista koska se ei enää saa keltaista väriä kesän tuoreruohosta, tällöin Lauran äiti tapasi värjätä voin porkkanamehulla kauniimman väriseksi.

Myös yhtä tarkasti kuvataan muuta ruoanvalmistusta, vaatteidenvalmistusta, juhlien viettoa ja käsintehtyjä lahjoja. Illat kuluivat lempeästi isän soitellessa viulua ja kertoessa tarinoita omasta lapsuudestaan tai erilaisista eläimistä.

Paratiisiin saapui kuitenkin käärme; ruotsalaiset! 

Kyllä, ennen niin harvaan asutetulle seudulle alkoi muuttaa lisääntyvissä määrin uudisasukkaita, erityisesti ruotsalaisia sellaisia, riista alkoi vähetä ja Charles ahdistui ihmismäärästä. 

Lisäksi sisällissodan jälkeinen lama oli köyhdyttänyt perhettä
  joten perheen asuttama hirsimökki myytiin ruotsalaiselle Gustaf Gustafsonille.

Sopivaa uutta kohdetta etsittiin jonkin aikaa kunnes pysyvähkö
 sellainen löytyi Kansasista, avoimelta ja puuttomalta preerialta. Miksi sieltä?

No siksi että maata sai valtiolta käytännössä ilmaiseksi.

 Karut ja intiaanien takia vaaralliset preeriat olivat maata
jonne ihmiset olivat haluttomia siirtymään mutta ilmaisen
 maan porkkana teki tehtävänsä.

Täällä syntyi perheeseen kolmas lapsi, äidin
mukaan nimetty Caroline, kutsumanimeltään Carrie.

Intiaanien elämää kuvataan myös jonkin verran.

Kerrotaan että Charles sääli intiaanien kohtaloa ja ihaili heidän elämäntapaansa kuten myös Laura, perheen äiti kuitenkin pelkäsi ja vihasi heitä ja koki heidät suurena uhkana sekä perheen hengelle että sivistystasolle.

Intiaanit olivatkin arvaamattomia ja vierailivat usein uhkaavina perheen talolla vaatien ruokaa ja tupakkaa.

Perhe taisteli myös hengenvaarallisia preeriapaloja sekä pyörremyrskyjä vastaan joiden aiheuttama kauhu ja pelko hohkaa kirjan sivuilta mieleenpainuvasti kuten myös aidot kertomukset siitä mitä tapahtuu ihmiselle tämän jouduttuaan tornadon pyörteisiin. (Aika pahoja juttuja tapahtuu...)

 

Kaikkea kirjojen sisältöä en voi tähän kirjoittaa vaikka
 miten kovasti mieleni tekisi. Kerrotaan kuitenkin että perhe
 rakensi talonsa aavistuksen väärään paikkaan viralliselle
intiaanien reservaatin maalle minkä takia heidän piti ankarien vastoinkäymisten jälkeen vaihtaa jälleen paikkaa saatuaan juuri raivattua itselleen viljelyksiä ja rakennettuaan itselleen talon.

Pettymys oli musertava.

Perhe palasi Wisconsinin suuriin metsiin ja osti vanhan talonsa takaisin 
 He asuivat entisessä mökissään nelisen vuotta, lopulta myivät sen (tällä kertaa ruotsalaiselle nimeltään Anderson) ja matkasivat Minnesotaan, pieneen vain pari vuotta
 olemassa olleen kaupungin Walnut Groven seudulle kauniin puron varrelle
 jonka ympäristössä kasvoi runsaasti villejä luumupuita.

Tätä aikaa kuvaillaan kirjassa Luumujen poukama.

He asuivat vuoden verran maapenkereeseen kaivetussa
 multaluolassa joka varsinkin lasten mielestä oli valtavan hauska
 seikkailu vaikka lopulta saatiin aikaan oikea lautamökkikin.

Katso tästä lisätietoa. 

Täällä Laura tapasi myös tv-sarjasta tutut kiusankappaleet Nellien ja Willien.  Kenties muuten koko kirjasarjan herttaisin kirja mitä tulee ympäristön kuvailuun. 

Lauran kotimökin ympäristö tuntuu paratiisimaiselta puron muodostamine kristallinkirkkaine poukamineen joka kuitenkin myrskyn tullen muuttui tappavaksi.

Auringossa pörisevät kimalaiset jotka kilpailivat tyttöjen kanssa mehevistä kypsyyttään haljenneista luumuista ja selkkauksilta iilimatojenkaan kanssa ei vältytä.

Kirjasta löytyy myös häiriintyneen pelottava kuvaus heinäsirkoista jota lukiessa taas iskee tajuntaan hämmennys siitä miten kertakaikkisen upea kirja onkaan kyseessä sillä ilman tämänkaltaisia muistelmateoksia tämäkin tieto olisi unohtunut.

Kuvitelkaa että olisitte suht vähävarainen ja täysin omillaan toimeentuleva perhe. Kallis ostovehnä on nousut maasta kultaisinä tähkinä. 

Yhtäkkiä kaukaisuudessa näkyy massiivinen hopeanvärinen pilvi joka peittää auringon. 

Epäilet myrskyä vaikka ilma on kuuma ja paahteinen. Eläimet vaikenevat.

 Pilvi lähestyy nopeasti. Yhtäkkiä kuulet ympäriltäsi mekkalaa kuin joku heittelisi pieniä kiviä kaikkialle, päällesi, perheesi päälle, talon katolle, sisatiloihin. Ja kun katsot tarkemmin kivet ovatkin jättimäisiä heinäsirkkoja jotka ovat kimpussasi leukojaan jauhaen koettaen syödä kaiken.

Ilma on harmaa heinäsirkoista ja sinun on vaikeaa nähdä.

Pakenet sisätiloihin ja murskaat joka askeleella heinäsirkkoja vihreäksi liisteriksi jalkojesi alle. 

Muutamassa tunnissa koko kesänvehreä ympäristö
on harmaa ja vilja johon olit perustanut tulevaisuutesi on kadonnut ja syöty.

 Hiljaisuus laskeutuu taas.

Heinäsirkat munivat.

Maa on täynnä munivia heinäsirkkoja ja lopulta niiden
munakoteloita joista jokaisessa on 40 munaa. Peli on siis menetetty
 myös seuraavan vuoden osalta. Kaikki riista pakenee ja jäljelle jää
 paljas harmaa preeria ja paahteinen aurinko.

Kuulostaa aivan kauhuelokuvalta joka kuitenkin
 oli täyttä totta 1800-luvun lopun uudisasukkaalle!

Kulkusirkkaparvi Israelissa vuonna 2004

Perhe sinnitteli vielä vajaan vuoden jonka aikana syntyi
 perheeseen kauan kaivattu poika Charles.

Heinäsirkat olivat tehneet alueelle jäämisen mahdottomaksi
joten perhe muutti sukulaisten pariin vuodeksi jossa syntyi
pariskunnan viimeinen lapsi Grace.

Jokin aika ennen Gracen syntymää edellinen vauva, se kauan
kaivattu poika, kuitenkin kuoli jota perhe suri syvästi. Perhe myös
 kaipasi takaisin Walnut groveen jonne lopulta muutettiinkin,
 tällä kertaa lähemmäs kaupunkia.

Onnettomuudet eivät kuitenkaan hylänneet perhettä joka
 sairastui tulirokkoon ja perheen vanhin lapsi Mary sokeutui pysyvästi.

Näistä surullisista tapahtumista alkaa neljäs kirja
Hopeajärven rannalla josta jatkoa ensi kerralla.

Neidon muotokuva ja sen taustatarina

407 vuotta sitten Englannin hallitsija Jaakko 1. päätti että oli aika

englantilaisten tutustua siihen asti suhteellisen tuntemattomaan

 Amerikkaan tarkemmin.

Kuningas pohti mielessään ja arveli että siellä saattaisi
 olla aivan ihania rikkauksia kuten kultaa tai muita jalometalleja
 suorastaan heitteillä intiaanien ymmärtämättömissä käsissä.

Niin hän vaikutusvaltaisessa kuninkuudessaan määräsi perustettavaksi
osakeyhtiön joka varusti matkalle kolme laivaa nimiltään Uskollinen 
Susan, Löytö ja Herran siunaus matkalaisinaan 108 miestä ja poikaa.

 Uskollinen Susan - kopio alkuperäisestä

 Näin alkaa tämänkertainen blogikirjoitukseni
joka sai innoituksensa artikkelista jonka luin jo
kevättalvesta ja siinä olevasta pysähdyttävästä
kuvasta.

Varoituksen sanana: tämä ei ole nyt mitenkään kepeä retrojuttu,
onpa vain historiallinen pläjäys josta kiinnostuin ja josta kirjoitin
itselleni muutaman asian muistiin joten ajattelin samalla
kirjoitella tännekin.

Ehkäpä alussa jopa hieman kuivakka historialuento
karmeine loppuineen siis edessä... 

Teitä on varoitettu! 

James I - Tuttavallisemmin Jaakko I

Kuningas James lähetti siis ameriikan tutkimusmatkalle
 suurehkon joukkion reippaita miehiä ja vilkkaita apupoikia.

Aikanaan laivat saapuivat perille mukavannäköiselle
niemelle Virginiassa. Paikka valittiin muitta mutkitta ilman
sen kummempia suunnitelmia ja kuinka kävi?

Maa oli sopimatonta viljelyyn, moskiitot parveilivat soisella

 alueella ja vastoinkäymisiä kasaantui huonon paikkavalinnan takia. 

Periksi herrat eivät todellakaan antaneet vaan hammasta purtiin ja kestettiin
sillä miehet tiedostivat että mistään rattoisasta lomamatkasta ei pitänytkään olla
kyse. Töitä tehtiin lujasti ja linnoituksen ensimmäiset rakennukset valmistuivat.

Samalla maastoa tutkittiin ja ilokseen miehet löysivät suuren hopeaesiintymän!
 

Linnoituksella vallitsi juhlamieliala koska tavoitteeseen,
aarteiden löytymiseen oli päästy ennätysnopeasti. Uskollinen Susan kipattiin
täyteen malmia, lähetettiin muutamien miesten kera takaisin Lontooseen josta se
palasi ennen pitkään linnoitukselle jääneiden joukkojen luokse.

Eikä suinkaan kiitosten vaan satikutien
 kera. Herrojen keräämä "hopea" kun olikin tavallista

 rikkikiisua eli pyriittiä, kaunista mutta arvotonta. 

Mutta tämä alkuesittelyistä.

Karmea pettymys oli vain pakko niellä.

Kuukaudet vierivät ja vuodenajat vaihtuivat. Siirtokunnan viljelykset
eivät olleet tuottaneet juuri mitään. Ruokaa oli vähän ja se oli huonoa.
Rakennetut mökit olivat vetoisia ja kurjia. Malmin etsintä ei tuottanut
 minkäänlaisia tuloksia.

Ja tuolloin miesten päät kääntyivät kohti alueen intiaaneja.

Jos lyhyestä alusta sai kuvan että tässä laivalastilliset miehiä tuivertavissa tuulissa seisoivat yksinäisissä mökeissään apeina vailla ihmiskontakteja uppo-oudon maan tantereilla niin näin ei ollenkaan ollut. 

Päinvastoin, alueella oli hyvinkin runsaasti ihmisiä.

Alueella asui yli 14000 intiaania jotka menestyivät paksusti ja elivät
oikein mukavasti esi-isiensä maalla missä aina oli ennenkin asuttu.

He tunsivat alueen ja sen viljelyominaisuudet ja olivat perustaneet kylänsä kauas

 brittien valitsemasta soisesta malariamoskiittojen kansoittamasta alueesta. Monet makeat
 naurut tuli varmasti intiaanien naurettua pöljiä engelsmanneja tiiratessaan jotka taistelivat toimeentulosta horkkahyttysten ja kivisen maan kanssa kun vieressä olisi ollut maata
pullollaan muhevaa, ravinteikasta multaa ja metsät täynnä riistaa!

Alueella asui matrilineaarisia powhatanintiaaneja

Kaiketi hieman naureskellen mutta vilpittömästi intiaanit vastaanottivat
uudisraivaajaraukat ja koettivat opettaa näille tapoja selviytyä.

Paikalla tuolloin asunut intiaaniheimo oli
mielenkiintoisesti matrilineaarinen eli naisvaltainen.

Naiset johtivat heimoa oikeutetusti sillä heimo eli viljelystuotoilla, taidokkaalla
 keramiikalla ja tupakanviljelyllä jotka kaikki olivat naisten töitä. Miesten
satunnainen metsästys ei tuonut tarpeeksi varakkuutta ja leipää pöytään joten
 heimojen päälliköt olivat naisia ja suvun nimi ja arvoasemat periytyivät
tyttölasten kautta.

Tarkalla ja fiksulla taloudenpidolla ja vuosisatoja samalla
 paikalla asumisella olivat ne edut että intiaanien ruokavarastot
pullottivat ja heillä pyyhki todella hyvin.

Niin hyvin että he antoivat runsaasti omistaan heidän
 mailleen yllättäen tunkeutuneelle ukkojoukollekin jotka olivat
kuitenkin alkaneet kyräillä intiaaneja merkillisellä tavalla.

Kyse oli yksinkertaisesti siitä että katkeruus kasvoi brittimiesten mielissä
näiden joutuessa alentumaan ottamaan almuja niinkin alhaisilta
olennoilta kuin intiaaneilta ja päällepäätteeksi vielä naisilta.

Ja se että noilla naisilla ruokavarastot olivat ratketa liitoksistaan
 kun he, uljaan maan vielä uljaammat urhot näkivät nälkää ja
 hourivat malarian kourissa...

No, se oli totisesti liikaa!

Kurja, alhainen suunnitelma laadittiin.

Miehet kokoontuivat aamutuimaan ja
ryntäsivät intiaanikylään surmaten ystävällismielisiä naisia
 ja miehiä jotka olivat vain koettaneet heitä auttaa.

Britit ryöstivät mukaansa niin paljon ruokaa kun saattoivat kantaa
ja jättivät taakseen silvottuja ja raa'sti murhattuja intiaaneja.

Ystävällinen rinnakkaiselo luonnollisesti päättyi siihen.

Tuosta päivästä alkaen aina ruokavarojen ollessa vähissä hyökättiin intiaanikylään.
 Uudisraivaajien onnettomien selviytymistaitojen vuoksi hyökkäyksiä tehtiinkin usein.

Intiaaneja oli kuitenkin miehiä runsaammin ja ryöstöretket usein epäonnistuivat.

 Todellinen nälkä hiipi miesten pariin sillä poropeukaloiset ukot eivät
itsepäisyyttään perustaneet uusia viljelyalueita intiaanien aikaisemmin
lämpimien välien aikana suosittamille paikoille.

Tuona talvena kuusikymmentä prosenttia
 uudisraivaajista kuoli aliravitsemukseen, tauteihin ja kylmyyteen.

Loput raukat etsiskelivät yhä harvakseltaan rikkauksia ja
samalla taistelivat onnettomien viljelytulosten, malarian ja intiaaniheimojen
 kanssa. Tunnelma kävi kovin kolkoksi ja britit  koettivat sinnitellä
vaikka kuolema kulki pimeänä vieraana miesten vierillä alinomaa.

*

Mutta mitä tapahtui tällä välin Englannissa?
Eikö siellä välitetty kaukaisista brittimiehistä ollenkaan?

Kyllä vain välitettiin eikä Amerikkaa suinkaan oltu unohdettu.

Sillä samaan aikaan Lontoossa rekryttiin lisää uudisasukkaita 

houkuttelevin mainostalusein ja lupauksin:

Ja mainokset olivat tehokkaita. 

Eipä aikaakaan kun siirtokunta sai täydennystä, nelisensataa miestä 

saapui ilmoituksen innoittamana. Mutta tämäkään ei riittänyt. 

Siirtokuntaa rahoittava osakeyhtiö ei ollut tyytyväinen miesten elämänhallintaan 

siirtokunnassa. He epäilivät miesten ongelmien johtuvan organisoinnin puutteesta.

Arveltiin että miehet eivät keskittyneet viljelyyn tarpeeksi hyvin koska heiltä puuttui 

tarvittava motivaatio asuttaa uutta maata. 

Monet siirtokunnan ongelmat johtuivatkin siitä että nämä sivistysmaan urhot
 pitivät itseään liian hienoina tarttumaan naisen töihin, ompeluun, puutarhanhoitoon,
 hygienian ylläpitoon ja niin edespäin.

Niinpä näitä nelisensataa miestä seurasi runsaat sata naista
 vaikka ajoitus ei olisi voinut olla huonompi ruoanpuutteen, tautien ja paikallisten
 intiaaniasukkaiden takia jotka tuossa vaiheessa vihasivat ryösteleviä ja tappavia
valkonaamoja enemmän kuin mitään muuta. 

Tilanne oli räjähdysarka.

 Aikalaisvaatetusta.

 Niin naiset saapuivat nälkiintyneiden ja rähjäisten miesten pariin. 

He kiersivät likaiset mökit, näkivät siivottomat pihat ja
huomasivat rähjäisten asukkaiden hermostuneet pälyilevät katseet
aina intiaanihyökkäyksen varalta valmiudessa.

Mitä onkaan ollut silloin heidän mielessään? 

Ainakin heidän järkytyksensä oli suuri kun naisille

 selvisi ruokavarastojen koko. Tai se että niitä ei ollut.

Pettymys lienee ollut suuri kun
uusi maailma olikin jotain aivan muuta
kuin mainoksissa luvattu utopia.

Nämä naiset eivät kuitenkaan olleet mitään hienohelmoja.

He olivat tottuneet siihen että elämä oli pääosin ikävää taistelua
ravinnosta ja selviytymisestä. Joukko koostui niistä joiden taustalta jo valmiiksi
löytyi monenlaista köyhyyttä eri muodoissaan. He olivat köyhien perheiden tyttäriä
jotka oli ajettu pois kotoa tai jotka olivat lähteneet oma-aloitteisesti tai sitten
nuoria leskiä jotka olivat jääneet puolison kuoleman jälkeen puille paljaille.

 Tuolloin 1600-luvun Lontoossa tilanne oli yhtä lailla hirveää. Töitä oli vähän. 

Hyvin vähän. Naisille töitä oli lähes olemattomasti. Jos töitä sai, työtunnit olivat 

loppumattoman pitkät ja seksuaalinen ahdstelu työnantajan puolelta kuului asiaan. 

Suurin osa niistä naisista jotka eivät kuuluneet yläluokkaan, työskentelivät usein

 jopa osa-aikaisina prostituoituina joten pitkä merimatka jännittävään kohteeseen 

kuulosti tarpeeksi hyvältä. Tuskinpa he olivat edes uskoneet paratiisimaisiin 

lupauksiin onnesta joskaan eivät olleet arvanneet tilanteen olevan niin huono.

Huomioitavaa kuitenkin on että aivan kaikki naiset eivät
 kuitenkaan olleet köyhiä vaan mukana oli myös
 varakkaampia rouvia tyttärineen ihmettelemässä uutta maailmaa.

Jotenkuten siirtokunnassa kuitenkin selvittiin. 

Naiset asettautuivat aloilleen.

Miehet metsästivät. Tekivät ryöstöretkiä intiaanikyliin.

 Koetettiin kalastaa ja pärjätä. Vaikeaa oli silti.

Ja kohta asiat muuttuisivat vaikeammiksi. 

 

Koitti talvi 1609-1610. Ja silloin intiaanit päättivät että

 uudisasukkaiden taannoinen ryöstöretki oli se viimeinen tippa.

Intiaanit kehittivät suunnitelman joka osoittautui tehokkaaksi. 

 Menetelmänä oli yksinkertainen piiritys. 

Uudisasukkaat olivat rakentaneet vaatimattomien hökkeliensä 

suojaksi kolmionmuotoisen linnakkeen ja juuri tuon linnakkeen intiaanit 

päättivät piirittää. Sadat intiaanit saapuivat paikalle ja piiritys alkoi.

Tuoreille uudisasukkaille vaikeni viimeistään tässä
vaiheessa että lupaukset yltäkylläisestä paratiisista ja ystävällisistä
 asukkaista eivät aivan pitäneet paikkansa. 

Enää ryöstöretkille intiaanikyliin ei ollut pääsyä.

Mistään ei enää tullut ruoanmurenta.

Ensin syötiin hevoset. 

Sitten koirat. 

Kissat. 

Kissojen loputtua kääntyi katse rottiin.

Muutama käärme pyydystettin ja syötiin

Nekin loppuivat pian. 

Lopulta ei enää ollut mitään syötävää.

Vain loputtomasti ihmisiä. Niin paljon ihmisiä. 

Ja kun on oikein nälkä, oma puolisokin alkoi 

näyttää varsinaiselta namipalalta. 

Eikä sen sanominen ollut mikään kielikuva.

 .

Linnakkeen tapahtumista on nyt yli neljäsataa vuotta ja
 kannibalismi itsessään on eräs sellainen äärimmäinen teko josta ei
varsinaisesti tee mieli kirjoittaa päiväkirjaa.

Tuon talven tapahtumista siis hyvin vähän tiedetään mutta
se vähäkin on tarpeeksi. Esimerkiksi on säilynyt George Percy-nimisen
 uudisasukkaan tarina linnakkeen sisältä.

George kertoo näin.

"Nälkätalven aikana kenelläkään ei ollut ruokaa.
Ei ollut mitään syötävää.

Meitä oli paljon ihmisiä.

Eräänä päivänä eräs mies sai tarpeekseen.

 Hän katseli vaimoaan joka odotti heidän yhteistä lastaan.
Hän teki siten että hän tappoi vaimonsa, avasi vaimon mahan ja repi
sieltä sikiön jonka heitti pois. Hän sitten paloitteli vaimon, suolasi tämän
  ja söi. Enpä osaa sanoa oliko vaimo parhaimman makuinen keitettynä vai
 paistettuna mutta siinäpä ruokalaji josta en ollut sitä ennen kuullut."

Karmean tekonsa rangaistukseksi mies teloitettiin.

 .

Mutta mitä pidemmälle talvi kului, alkoi tapahtua muitakin
hämäräperäisiä kuolintapauksia.

Tässä vaiheessa ruoaksi oli jo keitetty kaikki nahkatavara kuten
nahkakintaat, takit ja linnakkeen maa kaavittu puhtaaksi ruohosta.
Tällöin ruoaksi kelpasi jo aivan kaikki. Ruumiita alettiin syödä.

Kuukausien kuluttua intiaanit luopuivat piirityksestä ja kevätkin koitti.

Laiva nimeltä Merenseikkailu saapui tarkistamaan uudisasukkaisen
voinnin ja tuomaan yhä lisää uudisasukkaita.

Kauhea totuus selvisi, 90%
 asukkaista oli menehtynyt nälkätalven aikana.

Mitä lopulta tapahtui viimeisille uudisasukkaille ja intiaaneille?

Samana vuonna ylläolevan karmean tarinan kertoja George Percy
johti vajaan sadan miehen murharyhmän intiaanikylään jossa he
 tappoivat 75 ihmistä, polttivat koko kylän ja sieppasivat kylän
 kuningattaren ja hänen kaikki lapsensa tappaen myös kaikki kylän
eliittiin kuuluvat johtajanaiset.

Lapset he heittivät vuolaaseen jokeen ja itse
kuningatar puukotettiin kuoliaaksi linnakkeessa.

Jäljellejääneet intiaanit eivät toipuneet vaan pakenivat koko alueelta.

Tämän jälkeen uudisasukkaat panostivat maanviljelyyn,
organisoivat toimintansa paremmin ja yhä enemmän ja
enemmän uudisasukkaita saapui.

Loppu onkin amerikan, tarkalleen sanottuna Virginian
 osavaltion historiaa. Hyvin kävi ainakin uudisasukkaisen osalta.

Miksi satuin kiinnostumaan tästä jutusta on seuraava.

Vaikka kannibalismista uudisasukkaisen seurassa on kertomuksia ja
 perimätietoa, mitään arkeologisia todisteita ihmissyönnistä
 ei ole löytynyt. Ennen kuin nyt.

.

Tämä kallo on ajoitettu tuolle kauhealle nälkätalvelle
 ja tutkijat tietävät siitä jo aika paljon.

Kallo on avattu siten että aivoihin on päästy käsiksi.

Ne on syöty kuten myös kasvojen liha. Myös kieli sekä
kaulalihakset päätyivät jälkien perusteella ruoaksi.

Kaikki tämä on päätelty luussa olevien merkintöjen mukaan.

Kallon omistaja on ollut 14-vuotias tyttö.

 Tiedetään myös että hän ei ollut köyhä nuori nainen sillä aikanaan
hän on syönyt korkeaproteiinista ravintoa joka viittaa suoraan siihen että hän oli
korkea-arvoisemman uudisasukkaan tytär joita linnakkeessa oli myös useita.

 Ja mikä merkillisintä, hänen kasvonsa on pystytty rekonstruoimaan.

  Juuri nämä kasvot herättivätkin mielenkiintoni tutkia tapauksen taustoja.

.

"Joku teki, mitä oli pakko."

(Sanoo tutkimuksiin osallistunut antropologi Douglas Owsley
kannibalismiin turvautuneesta jamestownilaisesta.)