sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Syksyn synkät tarinat 6.


Muutama vuosi sitten ostin kirjan jonka olin halunnut lukea jo pitkään.

Nyt jälleen se sopi syksyyn ja mielialaani joten poimin sen hyllystäni luettavakseni ja ajattelin jakaa tänne lyhyen palan kun sen sisältö on vielä tuoreena mielessäni. Sitäpaitsi johan viime kirjoituksesta on vuosi...

Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska kertoo kaunistelematonta faktaa esivanhempiemme kokemasta ajasta 1690-luvulla jolloin halla ja sateet tuhosivat sadon kahtena peräkkäisenä vuotena.

Katastrofaalisen sään syynä oli jo kauan vallinnut "pikku jääkausi" kuten myös samoihin aikoihin eri puolilla maailmaa tapahtuneet tulivuorenpurkaukset joista aiheutuneet päästöt heijastivat suuren osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen.

Kahden vuoden ajan talvet olivat ennennäkemättömän pitkät ja kesät kaatosateiset sekä hyiset. Viljaa ja viljelyskasveja ei ollut, karja tapettiin syötäväksi. Riistaa ei piisannut kuin harvoille ja kalaa ei riittänyt edes rannikkoseuduilla sillä saaliit olivat historiallisen pieniä. Vilja-apua ei tullut mistään sillä sekä Ruotsissa että Virossa kato oli lähes yhtä paha.

Ravinnon korvikkeita oli;  käytettiin olkia, pettua, suovehkaa ja sammalta. Listan aineksista suovehka on myrkyllinen, sammal aiheutti monia ongelmia, petun ja olkien käyttö lopulta puhkoi niitä käyttävän suoliston rikki josta aiheutui voimakas verinen ripuli joka lopulta tappoi.

Suomalaiset olivat oman onnensa nojassa. Ruoka loppui. Kaikki loppui.

Ei ollut enää mitään.

Tasapainoinen elämänmeno jossa kaikki oli ollut melko hyvin muuttui nopeasti.  Sopusointuinen kyläarki muuttui kyräilevästä vihamieliseksi. Jokainen oli potentiaalinen varas ja murhaaja, kehenkään ei voinut luottaa. Lempeimpinäkin tunnetut ihmiset muuttuivat hirviöiksi nälästä ollen valmiina hirmutöihin leipäpalan tai piimätipan takia.

Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja tilansa, pihat autioituivat, tiet ruuhkautuivat. Ihmismassat vaelsivat kylästä toiseen kerjuulla ruokapalojen perässä mutta ruokaa ei ollut joten vaeltajat mukaanlukien yksittäiset lapset joiden vanhemmat olivat kuolleet, menehtyivät sijoilleen teiden varsille.

Elossa olevilla ei ollut voimaa hoitaa hautauksia joten ruumiita oli kaikkialla.

Kuolema ja arki limittyivät yhteen koko suomessa. Kuoleman näki ja kuoleman haistoi minne menikin.

Me olemme heidän jälkeläisiään.
Meidän äitimme ja isämme sukupolvien takaa taistelivat tuona aikana hengestään. Heidän ansiostaan olemme tänä päivänä tässä.


Tuona aikana muuan talossa asui kolmilapsinen perhe.

Perheellä oli ennen katastrofaalisia aikoja mennyt melko mukavasti. Lapsia ei ollut liikaa, oli oma pieni paikka. Pihapiirissä oli karjaa joka turvasi elantoa, kissa piti hiiret ja rotat pois varastosta, koira pyöri perheen lasten seuralaisena.

Kun kato saapui, kaikki muuttui.

Ensimmäinen vuosi ruoatta sinniteltiin. Perhe söi edellisen vuoden vanhoja jämiä. Perheen äiti Marketta jatkoi leipää akanoilla, mukaan jauhettiin jäkälää sekä olkea ja kun vielä oli jonkin verran voimia, kuori perhe pettua taikinan jatkeeksi. Olkileivän lisäksi oli vain hiukan piimää sillä lehmään ei oltu koskettu. Uskottiin edelleen että seuraava vuosi olisi parempi.

Seuraava vuosi kylvöaikoineen alkoi jäisenä. Oli selvää ettei mitään voitu sään vuoksi kylvää ja kylvettävääkään ei oikeastaan enää ollut, siemenvilja oli syöty ja apuviljaa ei oltu saatu. Päätettiin teurastaa lehmä.

Karjan syömisen on täytynyt tuntua ihmeelliseltä juhla-aterialta. Noina päivinä perheen kodissa vatsat olivat täynnä ja uupumus väistyi hetkeksi. On pysäyttävää ajatella miten perheen vanhemmat nautinnollisesti aterioidessaan varmasti samalla ymmärsivät että kyse oli, ellei viimeisestä niin ainakin eräästä viimeisimmistä aterioista milloinkaan. Kylvöjen epäonnistuttua edessä oli uusi ruoaton vuosi ja apua ei ollut tulossa. Edessä oli kuolema.

Viisihenkiseltä perheeltä ei kestänyt kauan syödä pieni karja loppuun. Sen jälkeen kauan sitten tyhjentyneissä aitoissa metsästävät kissat siliteltiin viimeisen kerran ennen kuin ne kolkattiin, veret vuodatettiin ja nyljettiin. Samaksi illaksi ja seuraavaksikin oli taas lihaa. Perheen koirasta riitti useammaksi päiväksi.

Sitten ei enää ollut mitään.

Perheen isä Paavali Tiusanen kaatui heikkona vuoteeseen eikä enää noussut ylös. Oli pimeää, pakkanen paukkoi mökin ulkopuolella ja jäätävä kylmyys jäyti luita ja hiipi kernaasti sisään tölliin. Vatsan täytteeksi oli vain lumesta sulatettua vettä.

Perheen lapset 12-vuotias Kaarle, 7-vuotias Paavali ja 6-vuotias tyttö Lastikka kyhjöttivät sanattomina tulen ääressä. Ei ollut enää mitään tehtävää.

Joskus tuona päivänä lasten vanhempien mieleen nousi ajatus. Sanoja kuiskailtiin hennosti ja hiljaa vuoteessa heikkona makaavan miehen ja hänen vaimonsa välillä lasten nojaillessa voimattomina toisiinsa töllin toisella nurkalla. Sananvaihdon loputtua äiti Marketta nousi pystyyn, kutsui vanhimman poikansa Kaarlen luokseen ja puhui hänelle sanoja.

Sanojen seurauksena 12-vuotias poika meni ja teki pyydetysti. Kaarle otti käteensä aseen, astui pikkuveljensä Paavalin luokse ja iski tätä päähän uudelleen ja uudelleen kunnes tämä kuoli.

7-vuotias Paavali riisuttiin vaatteista. Äiti Marketta avasi veitsellä poikansa ruumiin, paloitteli ja siivosi sen syötäväksi. Kovaan maahan talon taakse kaivettiin kuoppa jonne sisäelimet, suolet ja Paavalin pää haudattiin. Paavali paistettiin ruoaksi uunissa ja perhe söi.

Seitsenvuotias nälkiintynyt pikkupoika tuskin oli nyt nelihenkiseksi jääneelle perheelle pitkäksi ajaksi riittänyt ruokapala. Kammottava nälkä kalvoi taas jokaisen vatsaa.

Pieni Lastikka-tyttönen ei onnekseen ymmärtänyt miten olisi vain loogista että hän oli vanhempiensa ja veljensä seuraava ateria. Tällä kertaa tytön äiti Marketta tarttui aseeseen iskien tyttärensä kuoliaaksi. Seurasi jo tuttu teurastus, ruumis siivottiin syötäväksi ja paloiteltiin kirveellä. Pää ja suolet piilotettiin maahan ja jo samana iltana perheen pieni tytär paistui mökin uunissa.

Nälkävuosi jatkui. Lapsista ei riittänyt ravinnoksi perheen isälle vaan tämä kuoli hiljalleen pois. Äiti Marketta ja poikansa Kaarle haalivat vähäisen omaisuutensa mukaan ja jättivät kammottavien tapahtumien keskipisteeksi muuttuneen kotinsa. Alkoi kerjuumatka kohti Juukaa, lähimpää asumuskeskittymää. Tiellä oli ruumiita ja ruuhkaa, monet olivat samankaltaisella matkalla.

Kerjuumatkalla oli myös pieni, nälkiintynyt Juhani Tapanen, 10-vuotias pikkupoika jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet.

Juhani tykästyi mukavaan Markettaan ja vain hieman Juhania itseään vanhempaan poikaan Kaarleen. Matkaa päätettiin tehdä yhdessä. Pieni Juhani ei tietenkään kestänyt kauaa vaan vaaralliset seuralaiset iskivät tätä kirveellä tappaen ja paloitellen hänet. Palaset paistettiin illalla nuotiolla.

Seuraavana aamuna Juhanin palat pakattiin mukaan nyytteihin, pää ja sisäelimet jätettiin metsään. Matkaa jatkettiin. Niin matkan kulkijat kuten olosuhteetkin olivat epäinhimilliset ja hyvin pian 12-vuotias Kaarle kuoli. Näin koko perheestä ainoa selvinnyt oli Marketta.

Tuona kaoottisena aikana suomessa jolloin ihmisiä kuoli mökkeihin ja teille, kaikki energia keskittyi ruoanhakuun ja ajatuksiin ruoasta, oli silti eräitä jotka pitivät silmällä ympäristöään. Marketan lasten äkillinen katoaminen oli herättänyt huomiota. Huhut levisivät ja eskaloituivat. Niiden perusteella Marketta vangittiin tutkimuksia varten mutta hän riistäytyi vapauteen ja koetti hukuttautua. Myöhemmin hän pakeni metsään jossa ihmeen kaupalla onnistui piiloittelemaan lähes kolme kuukautta ennen uutta kiinnijoutumista.

Pielisjärven talvikäräjillä vuonna 1699 Markettaa kuulusteltiin ja hän tunnusti itkien kaiken kertoen kauheasta nälästä, talon ja kerjuupolun tapahtumista. Kauhuissaan ja vastenmielisyyden vallassa ollut virkavalta tuomitsi Marketta Pertuntyttären kuolemaan.


Kahden katovuoden aikana suomen kansasta kuoli kolmasosa. Jälkeen jäivät sitkeimmät ja onnekkaimmat, he jotka osasivat käyttää eloonjäämistaistelussaan hyödyksi kaikkia mahdollisia keinoja.

Heidän selviytymisensä oli meidän onnemme.

Jos esivanhempamme olisivat kuolleet kuten niin monet muut, emme olisi tässä. Se että istumme nyt tässä teknologiamme parissa on ollut hyvin pienestä kiinni. Kehoitan että kulutat pienen hetken miettien juuriasi.
Ja kiität.

Kumpa voisin katsoa taaksepäin, äitini äitini äitini äitini... äidin elämään... 1600-luvun lopulle...

Mitä hän teki, miten selvisi?

Blogger Tricks

lauantai 31. lokakuuta 2015

Syksyn synkät tarinat 5.


Kerrotaan että kauan sitten, suunnilleen vuonna 1400, eli muuan nuori nainen joka onnettomuudekseen joutui unohtamaan haaveet puolisosta, lapsista ja omasta kodista.

Hänet pakotettiin liittymään nunnaluostariin joka oli aikanaan hyvin tavallinen kohtalo kaikille niille joilla ei muuta paikkaa ollut. Myös perheiden ylimääräiset pojat saivat passituksen luostariin halusivat tai eivät. Useammin eivät sillä siveyslupaus kuului aikansa uskonveljien ja -naisten velvollisuuksiin. Suhteita vastentahtoisten nunnien ja munkkien välillä syntyi ja niin tarinamme nuori nainenkin huomasi rakastuneensa munkkiveljeen joka neidon iloksi vastasi tämän tunteisiin.

Suurten onnen hetkien jälkeen koitti kuitenkin maksun aika ja salasuhde paljastui. Neidon munkkirakastaja teloitettiin aikailematta. Naisesta tahdottiin tehdä esimerkki muille nuorille nunnille joten hänen kohtalonsa oli julmempi. Neito muurattiin elävältä samaisen nunnaluostarin ulkomuuriin. Näin kerrotaan.

Mutta siitä ongelmat vasta alkoivat.


Vuosi sitten aloittamani nostalgiseen Noidan käsikirjaan perustuva sarjani saa näin Kekripäivänä jatkoa.

Siinä missä mainittu kasarilasten muistama lukuelämys sekoitteli faktaa ja fiktiota, tahdon itse poimia joukosta tunnetuimmat tarinat joiden taustalta löytyy edes jonkin verran dokumentoitua tietoa.

Tänään vuorossa on tarina ei vähemmästä kuin maailman kuuluisimmasta kummitustalosta jonka alkujuuri lähtee aloituksen onnettomasta pariskunnasta jonka osapuolet lyhyen yhteisen ajan jälkeen päättivät tuskallisesti päivänsä.


Tarina sijoittuu Essexin Borleyn kylään jonka mailla tarinaa murhatuista rakastavaisista oli kerrottu pitkään.

Nuorena niin julmasti surmattu nunna vaelsi tarinan mukaan edelleen vanhan luostarin mailla eivätkä kyläläiset mielellään liikkuneet ulkona öisin sillä kukaan ei tahtonut tähän törmätä. Vuonna 1862 kylän kirkkoherra Henry Bull kuitenkin viittasi kintaalla lapsellisille tarinoille ja valitsi suojaisen peltoaukean uuden pappilan paikaksi. Suuri talo rakennettiin ja kirkkoherra muutti uutukaiseen rakennukseen laajan perheensä, peräti 14 lapsensa ja puolisonsa kanssa. Perhe asettui mukavasti asumaan palvelijajoukon keskelle.

Juuri palvelijat huomasivat ensimmäiset merkilliset tapahtumat.

Kun piiat aamuyön varhaisina tunteina heräsivät, oli tunnelma talossa aina poikkeuksellisen painostava. Työnteon aloittaminen tuntui normaalia vastenmielisemmältä mutta kammottavaa siitä tuli siinä vaiheessa kun piiat ensimmäisiä tehtäviään pimeässä ja hiljaisessa talossa suorittaessaan huomasivat heitä seurattavan.

Seuraaja ei ollut tuima kirkkoherra ja talon isäntä vaan näkymätön läsnäolo jonka askeleet seurasivat palvelijoita näiden aamuöisissä toimissa. Tuntematon ja kolkko seuralainen ei kuitenkaan tuntunut tekevän mitään pahaa joten ajoittaiseen ilmiöön ja lukuisiin muihin vastaaviin totuttiin siinä määrin että talonväki jäi paikalleen.


Elämä jatkui suhteellisen rauhallisena vuosia kunnes eräänä iltana pappilan pihalla kulkeneet neljä nyt jo aikuistunutta kirkkoherran tytärtä törmäsivät edellään kulkevaan hoikkaan naiseen.

Huolestuttavasti naisella vain ei ollut minkäänlaisia jalkoja vaan tämän yllä olevan nunnakaavun vyötärön alaosa muuttui läpikuultavaksi jättäen jalkojen alueen tyhjäksi. Erilaisten ilmiöiden parissa koko lapsuutensa eläneet naiset eivät jääneet tuppisuiksi vaan kutsuivat olentoa luokseen jolloin läpikuultava hahmo katosi heidän silmiensä edestä. Tulevina vuosina myös muut kirkkoherran lapset näkivät hahmon lukuisia kertoja.

Kirkkoherra itse koki aikanaan luonnollisen kuoleman. Hänen jalanjälkiään uudeksi kirkkoherraksi seurasi hänen poikansa ja tämän jälkeen kokonaan uusi kirkkoherra nimeltään Smith vuonna 1928.

Uuden kirkkoherran puoliso rouva Smith oli topakka tapaus joka päättäväisesti kävi läpi uuden kotinsa siivousharjoin ja tiskirätein. Vuosikymmenten tomut pyyhittiin pois ja kaikki käytiin lävitse tarkalla kammalla. Erään toimeliaan siivouspäivän aikana Rouva Smith törmäsi kuitenkin vastenmieliseen löytöön jolle ei löytynyt minkäänlaista selitystä. Nimittäin eräässä syrjäisessä pikkukaapissa oli siisti, ruskeaan paperiin kääritty pyöreä paketti joka sisälsi ihmiskallon, Myöhemmissä tutkimuksissa paljastui sen kuuluneen nuorelle naishenkilölle.

 Kallon löytäminen käynnisti talossa ennennäkemättömien kummittelujen sarjan.

Vanhat palvelijoiden kellot alkoivat soida lakkaamatta. Merkillisintä oli että kellot oli aikoja sitten kytketty pois käytöstä eikä niissä enää ollut minkäänlaista mekaniikkaa joka soimisen olisi saanut aikaan. Kun taloa lähestyi ilta-aikaan ulkopuolelta, nähtiin miten yläkerrosten asumattomissa osissa loistivat kirkkaat valot vaikka kukaan ei ollut käynyt suljetuissa huoneissa ja ullakolla kuukausiin. Vanhat tutut näkymättömän hahmon askeleet alkoivat vainota jokaista talossa asuvaa henkilöä.

Erään kerran Rouva Smith itse näki merkillisen näyn pihamaalla, vanhanaikaiset hevosvetoiset matkustusvaunut kulkivat verkkaista vauhtia kadoten lopulta ilmaan. Elettiin kuitenkin 30-lukua eikä moisia menopelejä enää ollut kenelläkään.

Pastoripariskunta ei enää kestänyt tätä kaikkea vaan he tiedustelivat varovasti eräältä sanomalehdeltä tiesivätkö he tahoa joka tutkisi kuvattuja ilmiöitä tieteen kannalta. Lehti otti yhteyttä Englannin parapsykologiseen yhdistykseen josta pappilaan lähetettiin kokenut tutkija Harry Price.

Samantien paljastui että ilmiöiden aiheuttaja ei todellakaan nauttinut ulkopuolisen tarkkailijan saapumisesta.

Talon sisällä näkymätön käsi alkoi viskellä Pricea ja talonväkeä päin soraa, kiviä ja monenlaisia pieniä irtaimia kuten vaaseja ja kirjoja. Kaikkiin asunnon peileihin ilmestyi tuntemattomalla aineella tehtyjä kirjainyhdistelmiä. Entuudestaan tutut ilmiöt kuten palvelijoiden kellojen soiminen, askeleet ja valojen ilmaantumiset asumattomiin huoneisiin muuttuivat jatkuviksi.

Parapsykologisen yhdistyksen tutkija sai enemmän materiaalia tutkimuksiinsa kuin olisi voinut toivoa.

Ilmiöiden aiheuttaja rauhoittui asteittain vasta sitten kun tutkija oli lähtenyt kokonaan. Tämä sai pastorin rouvan epäilemään että Harry Price itse olisi ollut uusien ilmiöiden taustalla mutta ei osannut selittää miten tämä olisi ne saanut aikaan. Joka tapauksessa elämä talossa oli muuttunut kestämättömäksi joten pariskunta päätti muuttaa muualle.


Seurakunnalta kesti huomattavan pitkän aikaa ennen kuin he löysivät rakennukseen uuden asuinperheen ja lopulta muuttajat olivat talon alkuperäisten rakennuttajien lähisukulaisia. Ei liene yllätys että vanhat, tutut ilmiöt käynnistyivät jälleen täydellä voimalla. Nyt niiden uhriksi joutui erityisesti uuden pastorispariskunnan, Foysterien nuori tytär Adelaide joka muun muassa huomasi joutuvansa lukituksi omaan huoneeseensa jonka ovessa ei ollut edes avainta. Huoneesta ei päässyt pois eikä huoneeseen päässyt sisälle niin kauan kuin talossa asuva olento näin päätti.

Pastorin rouva Marianne koki myös karmaisevia hetkiä sillä eräänä aamuna rouvan maatessa sängyssään, kiskoi näkymätön jokin hänet sängystään ja paiskasi päin seinää. Tytär Adelaide oli hysteerinen sillä kahdesti "jokin" hyökkäsi hänen kimppuunsa ja lopulta hän kieltäytyi kokonaan puhumasta kokemuksistaan olennon kanssa.

Pastori itse tukeutui ammattiinsa ja koetti suorittaa rakennuksen manauksen kahdesti ilman merkittäviä tuloksia onnistuen vain ärsyttämään ilmiöitä. Ensimmäisen manauskerran aikana näkymättömästä ilmestyi nyrkin kokoinen kivi joka iski pastoria raa'alla voimalla suoraan olkapäähän.

Jälleen tutkijoita saapui paikalle mutta he eivät voineet muuta kuin dokumentoida kokemansa ilmiöt.

Vuonna 1935 pariskunta muutti pois pappilasta. Oli paljastunut että pastorinrouvalla Mariannella oli ollut salasuhde tilalla asuvan vuokralaisen kanssa. Pastoriska myönsi että oli muutamaan kertaan peitellyt suhteeseen liittyviä seikkoja selittäen niiden liittyvän kummitukseen mutta vannoi että joitain valkeita valheita lukuunottamatta kaikki muut ilmiöt olivat tosia.

Väite oli uskottava sillä tässä vaiheessa ilmiöillä oli kokonaisuudessaan lukuisia todistajia.


Talossa alun perin vieraillut parapsykologisen yhdistyksen tutkija Harry Price näki tilaisuutensa tulleen. Hän etsi lehti-ilmoituksella "puolueettomia todistajia" joiden tehtävä olisi viettää aikaa pappilassa ja dokumentoida kokemansa asiat. Palkkalistoille tiukkojen henkilökohtaisten haastattelujen jälkeen pääsi kokonaista 48 henkilöä joiden oli määrä asua talossa erityisesti viikonloppuöisin.

Ryhmä dokumentoi rakennuksesta mm. radikaaleja lämpötilan vaihteluita, itsestään liikkuvia esineitä ja monia muita jo aiemmin kuvailtuja ilmiöitä.

Eräänä viikonloppuna joukko Pricen palkkaamia työntekijöitä päätti pitää spiritistisen istunnon jollaista ei talon historian aikana vielä koskaan oltu pidetty. Tuloksia työntekijöiden mukaan saatiin. He kertoivat istunnon aikana huoneeseen ilmestyneen nuoren naisen nunnapuvussa joka nimesi itsensä Marie Lairreksi.

Marie kertoi eläneensä 1700-luvun ranskalaisluostarissa oppilaana mutta saatuaan avioliittotarjouksen Englannista, hän oli lähtenyt pitkälle matkalle kohti uutta elämää. Marie kertoi pappilan paikalla olleen ennen kartanon jossa hänen sulhasensa asui mutta hänen saavuttuaan uuteen kotiinsa, oli eräänä yönä tunkeutuja murhannut hänet vuoteeseensa ja piilottaneen hänen ruumiinsa kellariin. Tuosta tapahtumasta lähtien Marie ei ollut kyennyt irtautumaan rakennuksesta vaan oli koettanut herättää sen asujien huomion tietämättä oikein itsekään miksi.

Surullisen Marien lisäksi silminnäkijät kertoivat myös toisen hengen ilmestyneen.

Toinen henki nimesi itsensä Sunex Amuresiksi ja hän toi mukanaan ikävän viestin. Henki kertoi että kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivä vuonna 1938 hän sytyttäisi pappilan tuleen jotta vihdoin paljastuisi se ruumis jonka paljastua pitäisi.


Täsmälleen kuukauden kuluttua, maaliskuun 27. päivän iltana, talon silloinen omistaja puuhaili talossa purkaen muuttolaatikoita.

Sattumoisin hän tönäisi lisävalona toimineen öljylampun kumoon joka sytytti koko rakennuksen tuleen. Merkillistä kyllä päivä oli juuri sama jonka kummitus oli ilmoittanut joskin tulen sytyttäjä oli talon oikea omistaja ja syttymissyy puhdas vahinko. Talo vaurioitui tulipalossa korjauskelvottomaksi.


Muutama vuosi ehti kulua ennenkuin parapsykologisen yhdistyksen tutkija ennätti paikalle lisätutkimuksiin joiden aikana rakennuksen kellarin pohja avattiin ja läpikäytiin. Kaivauksissa löytyi useita naishenkilölle kuuluneita luita jotka päädyttiin hautaamaan kristillisin menoin. Toimenpide ei miellyttänyt kaikkia sillä kylällä arveltiin luiden kuuluneen mahdollisesti esimerkiksi isokokoiselle eläimelle ja mikäli niin olisi laita, olisi siunaaminen jumalanpilkkaa.


Tuipalon jälkeen Borleyn pappilan tapahtumat unohdettiin pitkäksi aikaa. Maailmansota toi ihmisille muuta ajateltavaa.

Vasta lähes 20 vuotta tapahtumien loppumisen jälkeen juttu nostettiin uudelleen pinnalle sensaationhakuisen "paljastuskirjan" varjolla jossa ilmiöt pyrittiin selittämään kuvitteluksi sekä valheeksi. Erityishuomiota sai salasuhdetta ylläpitänyt pastorinrouva joka oli myöntänyt valehdelleensa ainakin osasta ilmiöitä vaikka pitkikin viimeiseen saakka kiinni siitä että suurin osa tapahtumista oli todellisia.

Myös alkuperäisen pastorisperheen lapset antoivat vanhemmalla iällään ristiriitaisia haastatteluja osan kieltäessä vihaisesti mitään koskaan tapahtuneen ollen selvästi vastentahtoisia muistelemaan lapsuuttaan, osa alkuperaisen rakennuttajaperheen lapsista kuitenkin edelleen piti voimakkaasti kiinni alkuperäisistä kertomuksistaan koskien merkillisten ilmiöiden leimaamaa lapsuuttaan.

Kokonaisuudessaan rakennuksen olemassaolon aikana sen ilmiöitä todistivat runsaat satakunta silminnäkijää
ja yhä nykyäänkin pappilan rauniot houkuttavat paikalleen parapsykologian tutkijoita ja uteliaita ohikulkijoita.

Tulipalon jälkeen.

perjantai 26. kesäkuuta 2015

Ranskan kaunein nainen


Talvella katsottuani historiasarjoja tulin kiinnittäneeksi huomioni naisten 1700-luvun muotiin ja siitä luettuani törmäsin tähän tarinaan. Kirjoitin siitä tänne ja sitten sen unohdin. Eipä juttu nytkään mikään kesäinen ole mutta paikataan sillä blogin hiljaiseloa.

Miten on, muistatteko te historiallisia sarjoja ja elokuvia katsellessanne nähneenne naisia pukeutuneena punavalkeisiin asuihin? Ette varmasti ole kiinnittäneet asiaan sen kummempaa huomiota, ehkä yhdistelmän silti muistatte joskus nähneenne.

Valkea asu ja punainen huivi eivät olleet tulosta kyseisten sarjojen puvustajien henkilökohtaisista värimieltymyksistä vaan asuvalinnan taustalta löytyy surullinen ja naisten solidaarisuutta osoittava tarina.



Emilie, koko nimeltään Charlotte-Rose-Emilie Davasse de Saint-Amarand syntyi varakkaaseen pariisilaiseen perheeseen vuonna 1752.

Ajan vapaan tavan mukaan hänen korkeissa seurapiireissä liikkuvalla äidillään oli useita korkea-arvoisia rakastajia joten on todennäköistä että Emilien isä oli joku muu kuin hänen äitinsä puoliso Monsieur de Saint-Amarand. Eräänä ehdokkaana oli mm. Ranskan kuninkaan veli.

Eräänä päivänä tarinan päähenkilön Emilien isä de Saint-Amarand osallistui kohtalokkaaseen korttipeliin menettäen omaisuutensa. Hän pakeni Espanjaan ja jätti pienen perheensä taakseen.

Emilien äiti ei lannistunut, vaikutusvaltaisten ystäviensä ja rakastajiensa avustuksella hän kokosi pienen omaisuuden perustamalla asuntoonsa ylhäisön suosiman pelisalongin jossa aateliset voittivat ja hävisivät suuria omaisuuksia koko salongin olemassaolon ajan.

Emilien äiti oli kaunotar ja kaunotar kasvoi myös Emiliestä itsestään. Aikansa historijoitsija Lenotre kuvailee Emilietä näin:

"Sainte-Amaranthe oli sädehtivä kaunotar. Molemmat niin naiset kuin miehetkin myönsivät että hänen kasvojensa viehätys ja vetovoima oli sanoinkuvaamaton. Esimerkiksi Madame Roland (aikansa korkea-arvoinen aatelisvaikuttaja) totesi minulle: "En milloinkaan ole tavannut toista olentoa joka olisi yhtä täydellinen. Emilien vartalo on ihailtava ja virheettömän muotoinen, hän on keskipituinen ja hänen jokaisessa eleessään herkkyys ja viehätys yhdistyvät hienostuneisuuteen ja itsevarmuuteen. Hänen hymynsä kaaressa oli jotakin joka teki siitä aivan erityisen viehättävän ja kun hymyyn yhdistyi hänen päänsä vieno liike, olivat katselijan tuntemat tunteet ylitsevuotavat. On mainittava että myös hänen pukeutumismakunsa oli moitteeton."

"Niin," Comte de Tilly, toinen kommentoija lisäsi tällöin; "hän todella oli tunnetuin kauneudestaan kuin koko muu ranskassa. Hän totisesti oli aikansa kaunein nainen... Kaunis todellakin jokaisessa aspektissa. En ole koskaan, missään hovissa jossa olen vieraillut, nähnyt kauneutta jota voisin verrata hänen kauneuteensa. Hänen kauneutensa oli.... Täydellistä. 

Emilien ulkonäkö ei kuitenkaan tuonut hänelle onnea.

Hän oli rakastunut kuuluisaan laulajaan Francois Elleviou:n mutta suhteesta ei voinut tulla mitään. Emilien äiti tahtoi tyttärensä naivan koeka-arvoisemman puolison ja ehdokkaita kaunottarella riittikin. Suuresta joukosta äiti valitsi Emilielle tätä 16 vuotta vanhemman Markiisi Charles de Sartinen, he menivät naimisiin ja seurasi lyhyt rauhan vuosi yhteisessä pikkulinnassa maaseudulla.

Olot ranskassa olivat kuitenkin muuttuneet hyvin vaarallisiksi. Poliittinen ilmapiiri oli ollut kärjustynyt jo vuosia. Kansa oli vihainen. Oli ollut köyhiä vuosia jolloin ruoasta oli ollut pulaa, oli sairautta ja puutetta ja kaiken tämän seurauksena puhkesi vallankumous. Yhtäkkiä niin aateliset kuten kaikki heidän kanssaan tekemisissä olleet olivat hengenvaarassa. Jos olit varakas, olit vihollinen. Jos sinulla oli aatelisnimi, oli sinun kuoltava.

Emilie ei perheineen ehtinyt pakoon.

 Syytettynä kuningasmielisyydestä ja vallankumouksen johtajan Roberspierren murhajuonitteluista, Emilie sekä hänen perheensä tuomittiin kuolemaan.

Kuningasmielisyys josta Emilietä ja hänen perhettään syytettiin oli luonnollisesti totta. Perheellä oli viimeistään Emilien avioliiton kautta aatelisyhteyksiä sekä heidän koko seurapiirinsä piti sisällään aatelisia ja jopa kuninkaallisia. Se että heillä olisi kuitenkaan ollut mitään tekemistä itse vallankumousjohtajan Roberspierren murhayrityksen kanssa, oli kuitenkin tuulesta temmattu juttu kuten lähes kaikki vallankumoustuomioistuimen syytteet olivat.

Itseasiassa itse Roberspierre joka sattumoisin kuului kauniin ja miellyttävän Emilien ihailijoihin, koetti pelastaa tämän hengen ja kumota tätä koskevat syytteet. Turhaan.

Emilien äiti murtui kuolemantuomion edessä täysin. Emilie itse kuitenkin näytti osoittavan silminnäkijoiden mukaan suurta rohkeutta ja hmymyillen lohdutti äitiään: "Äiti älä itke. Et lähde yksin, me kuolemme sinun kanssasi."

Emilie tarttui myös tuomion kuultuaan välittömästi saksiin omaehtoisesti.

Tapa vaati teloitettuja menettämään hiuksensa sekä nöyryytyksen takia että myös siksi että kirves tai giljotiini paremmin löytäisi kohteensa. Niin Emilie leikkasi pitkät ja paksut, kauniit hiuksensa joita ei oltu vielä koskaan tämän elämän aikana leikattu. Kun vartijat näkivät mitä hän teki, totesi Emilie heille tyynesti:

"Kyllä, ryöstän teloittajaltani tämän tehtävän mutta hiukseni ovat ainoa perintö jonka voin jättää ystävilleni. Ystäväni kuulevat teostani kun minusta on aika jättänyt ja kenties jonain päivänä noutavat tämän muiston jonka heille jätän. Luotan vilpittömyyteenne vartijani että säilytätte hiuksiani heitä varten."

Monet vallankumousjohtajat tunsivat Emilien vallankumousta edeltäviltä ajoilta jolloin he olivat olleet hänen ihailijoitaan. Tässä valossa ei ole hämmästyttävää että useat koettivat hänet pelastaa mutta ellei edes vallankumousjohtaja Roberspierre onnistunut tuomion kumoamisessa, oli selvää etteivät siinä onnistuneet muutkaan.

Eräs korkeimmista vallankumousvirkailijoista ehdotti Emilielle jopa että tää valehtelisi olevansa raskaana mutta tällaiselle petokselle Emilie nauroi. Hän tahtoi kuolla perheensä kanssa.


Kun kesäkuun 17. päivä vuonna 1794 koitti, Emilie nousi teloituslavalle äitinsä, nuoremman veljensä, puolisonsa ja 53 muun kuningasmielisyydestä syytetyn kanssa.

Historioitsija, paikalla todistajana ollut Lenotre kirjoittaa näkemästään näin:

"Teloituslavalla ollut Madame de Saint-Amaranthe (Emilien äiti) oli puolihulluna kauhusta. Hän huusi niin lujaa kuin kurkustaan kykeni ja rukoili että hänet teloitettaisiin ennen kuin kumpaakaan hänen lastaan. 

Vastauksena tähän pyyntöön, teloittaja nautiskellen haki välittömästi Madamen 16-vuotiaan pojan ja siirsi tämän koneeseen joka irroitti pojan pään tämän ruumiista. Silloin Madame de Saint-Amaranthe pyörtyi eikä enää nähnyt enempää.

Tuli Emilien vuoro nousta lavalle.

Tuona hetkenä kun punainen huntu nostettiin hänen harteiltaan, oli hänen kauneutensa niin ylimaallista että henkilöt jotka vallankumoustuomioistuin oli palkannut hurraamaan tuomittujen kuolemalle, hiljenivät ihastuksesta sekä kunnioituksesta ja seisoivat naurettavan näköisinä, suut auki hämmästyneeseen ilmeeseen jähmettyneenä. 

Teloittajat olivat kylmiä. 

He silloin, rajusti tönien, työnsivät Emilien verentahrimaan, tahmeaan ja vastenmielisiin eritteisiin tuhriintuneeseen koneeseen. 

Isku putosi. 

Niin Emilien silvottu ruumis raahattiin kasvavan ruumispinon päälle jonka alla levisi suunnattoman suuri verijärvi.

Teloitukset jatkuivat vielä puoli tuntia."


Emilien teloitus herätti paljon pahennusta. Viattomuutensa lisäksi hän oli nuori, ystävällinen, lempeä ja aikansa tunnetuin kaunotar. Moisen kauneuden ja hyvyyden tuhoaminen oli rikollista ja teloitus murha. Näin katsoivat pariisittaret sekä naiset ympäri eurooppaa kun tarina Emilien kuolemasta kulki eteenpäin.

Mikä teki tarinasta muistetun, oli muuan teloitettaviin liittyvä yksityiskohta. 

Vallankumouksessa murhasta tai murhayrityksestä tuomitut pakoitettiin pukeutumaan teloituslavalla kirkkaanpunaiseen. Koska myös Emilie oli saanut tekaistun murhayritystuomion, oli hänenkin viimeinen asunsa kirkkaanpunainen aina päätä suojannutta huivia myöden. 

Emilien teloituksen jälkeen kirkkaanpunaisesta huivista tuli vallankumoustuomioistuinta paheksuvien naisten kollektiivinen symboli.

Naiset alkoivat pukeutua muodin mukaisten valkeiden asujensa seuraksi kirkkaanpunaisiin huiveihin ranskan lisäksi myös ulkomailla. Teko vaati vallankumouksen ajan ranskassa suunnatonta rohkeutta mutta yhä useampi liittyi kampanjaan ja punaiset huivit naisten keskuudessa levisivät niin laajalti etteivät vallankumousjoukot voineet asiaan puuttua. 

  Esimerkki Emilien kuolemaa protestoivan naisen ulkoasusta

Huivien lisäksi yleistyivät myös kampaukset joissa hiukset olivat muotoiltu teloitettuen tyyliin, leikatun kaltaisiksi tai sitten naiset leikkasivat hiuksensa aivan oikeasti.

Huivista ja Emiliestä tuli symboli kaikelle vallankumouksessa turhaan tuhotulle kauneudelle ja sen viattomille uhreille. Muotia kesti kauan ja Emilien tarina oli laajalti tunnettu.

Mikä merkillisintä, sen arvo koetettiin tuhota vasta meidän omana aikanamme.


Madame Tussaudin vahakabinetti lienee useimmille tuttu. Sen eräs kuuluisimmista vahatöistä jonka kuvan näette yllä, nimettiin hetki sitten uudelleen muuan nykyihmisille tutumman ranskan kuninkaan rakastajattaren dy Barryn mukaan. Kuitenkin, ennen tätä muutamaa vuotta sitten tehtyä modernia nimenmuutosta, oli patsaan nimi "Emilie de Sainte-Amaranthe."

Itse Madame Tussaud, kabinetin perustaja tunsi Emilien hyvin. He olivat naapureita ja tuttavia ja Tussaud näin omalta osaltaan tahtoi osallistua protestiin nuoren naisen kuolemaa vastaan ja säilöi Emilien kauneuden jälkipolville. Yli kahden sadan vuoden ajan Emilien uhraamista muisteltiin hänen patsaansa äärellä ja sen nimiketiedot kertoivat henkilöllisyyden lisäksi myös Emilien tarinan.

Valitettavasti tuo eräs kauneimman tuntemani tositarinan merkitys hiipui ajan myötä.  

Emilie unohtui ja kaikessa hiljaisuudessa vahakabinetin hallinto päätti 2000-luvulla poistaa patsaan nimiketiedot vaihtaen ne myöhemmin yhtä hiljaisesti toiseen, nykyään tunnetumpaan hahmoon.

Uskomatonta mutta totta.

Muistelkaa tekin Emilietä seuraavan kerran 1800-luvulle sijoittuvia hömppäsarjoja seuratessanne. Mitä todennäköisemmin huomaatte useita valkea-asuisia naisia punaisissa huiveissaan. Siinä esiintyvät hahmot kertovat hiljaisesti aikansa naisten lujasta solidaarisuudesta.

Emilie oli kuollessaan vain 19-vuotias.  
 

tiistai 10. helmikuuta 2015

Nääntyneet


Omassa henkilökohtaisessa elämässäni toisinaan paastoan eli pidättäydyn ruoasta lyhytaikaisesti. Olen huomannut että lyhytkestoisena paasto tuo nopean, raikkaan, hyvän olon raskaamman ruokakauden kuten joulun jälkeen. Nykyisinä yltäkylläisinä aikoina länsimaissa paasto on useimmin kehotietoisten naisten juttu joten putoan itsekin sulavasti stereotypiaan.

Ennen paasto oli kuitenkin ravintotilanteesta, uskonnollisesta suuntauksesta tai sukupuolesta riippumatta kaikkien juttu.

Jos säät ja niiden myötä sato oli huono, ruoka-apua ei tullut ulkomailta vaan aterioista tingittiin koska oli pakko.

Kristinuskon leviämisen myötä länsimaiset ihmiset tottuivat paastoamaan pakon lisäksi myös uskonnon nimissä. Keho pyrittiin unohtamaan ja keskittämään huomio henkeen ja kristuksen kärsimykseen autiomaassa. Varsinkin keskiajalla näkemys fyysisestä olemuksestamme oli vähemmän kaunis joten mitä enemmän kehon kuritusta, sen suloisemmaksi kirkastui sielu.

Useimmat paastoajat huomaavat paastoamisen todella tekevän kehon lisäksi jotakin myös mielelle. Joidenkin paastopäivien kuluttua normaali, tavanomainen mieliala alkaa asteittain nousta. Olo muuttuu sellaiseksi mitä se on jos joisi suuren viinilasillisen tyhjään vatsaan. Sisäinen lämpö, hyvä olo ja euforia kuuluvat tähän vaiheeseen ja henkilö itse huumaantuneen olonsa lomasta todellakin huomaa muutoksen. Onko tapahtunut paaston ihme?

Tämänkaltaista ruoasta pidättäytymiseen liittyvää hyvää oloa on historiassa selitetty monin eri tavoin.

Uskonnot selittävät sen hengen kirkkaudella. Lääketiede on selittänyt sen kuona-aineiden katoamisella. Todellinen syy paastossa koettavalle euforialle lienee kuitenkin aivokemioissa ja selittyy seuraavasti;

Normaalitilanteessa kehomme toimii ravinnon hiilihydraateista saatavalla glukoosilla. Jos ruoasta pidättäydytään ja hiilihydraatteja ei saada, käynnistyy monimutkainen prosessi jossa keho varastorasvaa hyväksikäyttäen myödostaa ketoaineita joita elimistö voi myös käyttää ravintonaan. Ketoaineilla puolestaan on aivojen kannalta merkittäviä vaikutuksia joista suurin lienee se, että ne voimakkaasti stimuloivat mielihyvähormonien tuotantoa usealla eri vaikutusmekanismilla. Kun paasto aikanaan loppuu ja keho saa jälleen helpostipilkottavia hiilihydraatteja käyttöönsä, elimistö ei enää valmista ketoaineita jolloin myös euforinen hyvänolontunne ja kestopositiivisuuden tila päättyy ja ihminen vajoaa paastoa edeltävään arkiseen mielentilaansa.

Tämän alustamisen jälkeen onkin helpompi siirtyä kirjoitukseni varsinaiseen tarinaan. Voitte nyt helpommin ymmärtää miten jokin sinänsä niin epäluonnollisen ja ikävän tuntuinen asia kuin ruoastakieltäytyminen on voinut vuosisatojen aikana saada niin paljon ja niin laajalti suosiota että sen varjolla onnistuivat jopa  seuraavan tarinamme murhat.


1900-luvun alussa tekninen kehitys oli ottamassa yhä suurenevia harppauksia eteenpäin. Uudet tavat, aatteet ja toimintamenetelmät tekivät tuloaan. Tahdottiin olla moderneja ja toimia modernisti. Ihmisillä alkoi olla hieman enemmän rahaa käytössään ja tuloerot alkoivat hienovaraisesti tasoittua. Oltiin tilanteessa jossa voitiin pelkän selviytymistaistelun sijasta keskittyä itseen ja niin kiinnostus kaikenlaista itsensäparantamista kohtaan koki tulemisen. Markkinoille tulvehti erilaisia terveyslääkkeita ja terveystuotteita joissa käytettiin uusia tieteellisiä innovaatioita kuten mekaniikkaa, radioaktiivisia aineita ja jopa sähköä. Näiden uutuuksien rinnalle nousi menneisyyden hämärästä kuitenkin vanha ikiaikainen tapa joka ei vaatinut uusia kommervenkkejä. Kyse oli tietenkin paastosta.

Paaston uuden tulemisen ansio lankesi muuan dynaamisen ja toimeliaan yhdysvaltalaisnaisen, Linda Hazzardin harteille.

Linda, tohtori Hazzard, oli hyvin koulutettu keskiluokkainen Rouva jonka erityismielenkiinto keskittyi lääketieteeseen mutta kuitenkin varsin kapeasti. Hän nimittäin uskoi että yksinkertainen paastoaminen voisi parantaa henkilön kuin henkilön lähes kaikista sairauksista. Hän kirjoitti kiinnostuksenaiheestaan kirjan: "Paasto sairauksien parantajana" ja onnistui saamaan virallisen lisensoinnin "paastospesialistina" vaikka hänellä ei ollutkaan varsinaista lääketieteen tutkintoa.


Hazzard itse olikin varsinainen persoonallisuus, kiintoisa ja epätavallinen.
Hänen astuttuaan huoneeseen, kerrotaan, hiljenivät kaikki ollakseen hetkeä myöhemmin täysin hänen lumoissaan.

Tämänkaltainen magnetismi oli omiaan vakuuttamaan lukuisat itsensäkehittämisestä kiinnostuneet ja varakkaat kuulijat joille Hazzard piti luentoja terveyden ylläpitämisestä sekä sairauksien parantamisesta. Hänen charminsa onnistui luomaan nopeassa ajassa laajan ja varakkaan asiakaskunnan joka mahdollisti Hazzardin pitkäaikaisen unelman. Näiden liiketoimiensa avulla hän kykeni pian perustamaan pieneen, Washingtonin kuntaan Olallaan ikioman paastoklinikan jossa alkoi vastaanottaa potilaita.

Matkassa oli toki muutamia mutkia.

Ensinnäkin oikeudenkäynti johon Linda joutui erään asiakkaansa äkillisesti menehdyttyä. Kuolinsyytutkija totesi kuoleman johtuneen nälkään nääntymisestä mutta tuomiota ei voitu julistaa riittävien todisteiden puuttuessa. Lisäksi Hazzardin tutkinnottomuus eli virallisen lääkärintutkinnon puuttuminen suojeli tätä, ei kyetty osoittamaan että hän olisi ollut tarpeeksi perillä asiakkaansa nääntyneestä tilasta ja näin tohtori Hazzard sai jatkaa liiketoimiaan paastoklinikallaan.

Asiakkaita riitti.

Itse klinikka ei ollut sen enempää kuin keskikokoinen maalaistalo jonka takapihalla oli ryhmä pieniä hökkeleitä. Mukavuuksia ei ollut sillä tarkoitus oli vapautua moderneista taakoista ja henkisistä rasitteista. Asiakkaita ei kannustettu olemaan yhteydessä ulkomaailmaan eivätkä he mielellään saaneet vastaanottaa postia jonka kulkua tohtori Hazzard valvoi.

Klinikka

Varsinainen hoito koostui useasta osasta.

Varakkaat potilaat olivat asiantuntevan Tohtori Hazzardin lumoissa ja päivät kuluivat kuunnellessa tohtorin pitämiä luentoja paaston puhdistavasta ja elimistöä rakentavasta vaikutuksesta. Hän vakuutti potilaansa siitä että jokaisen ruoansulatuselimistö tarvitsi usein pitkäkestoista lepoa voidakseen toimia kunnolla ja jotta elimistö kykenisi oikein taistelemaan sairauksia vastaan. Vääränlainen ravinto ja ylikuormitettu keho sairastuttivat. Ainoa tapa kumota nämä jo tapahtuneet haitat oli yksinkertainen, parantava paasto.

Paaston lisäksi tarvittiin elimistön stimulointia. Tähän kuului erilaisia, jopa tunteja kestäviä peräruiskeita ja niiden lisäksi lisäksi varsin merkillinen hoitotapa jossa hoidettava makasi sängyssä tohtori Hazzardin mankeloidessa ja lyödessä potilasta eräänlaisella rautatangolla tai nyrkeillään samalla huutaen "Parane, parane!"

 Linda.

Asiakkaat saivat ensimmäisinä päivinä paastoklinikalle saavuttuaan henkensä ravinnoksi lämpimiä hymyjä ja kehonsa ravinnoksi appelsiineja.

Päivä päivältä appelsiinit ja hymyt loppuivat.

Tilalle tulivat pienet määrät parsa- ja tomaattikeittoa, lopuksi vain vettä. Hymyt korvautuivat tuimilla ilmeillä ja nälkää valittelevat asiakkaat saivat pikaisen kurinpalautuksen ja tieteellisen läksytyksen. Merkillisen usein nälkää valittanut asiakas myös määrättiin välittömästi "puhdistavaan" hierontaan jossa tohtori Hazzard "hieroi pois myrkyt" eli hakkasi asiakkaan rautatangoilla.

Tietenkin tässä vaiheessa potilas useiden viikkojen pelkän vesikuurin näännyttämänä ja heikkona, dominoivan "tohtorin" voimakkaan henkisen manipulaation alla kaukana perheestään ja ulkomaailmasta erotettuna,  uskoi saavansa parhainta ja oikeinta hoitoa.

On ehdottomasti muistettava että pitkäaikainen ravinnottomuus aiheutti potilaiden aivokemioissa muutoksia jotka saivat nämä tuntemaan euforiaa ja hyvänolontunteita. Potilaille nämä hyvänolontunteet olivat vahvoja todisteita siitä että hoito oli toimiva ja tehokas.


Eräs Linda Hazzardin alkuaikojen ensimmäisistä asiakkaista oli muuan Maud Haglund, alunperin norjasta kotoisin oleva nuori nainen joka onnettomuudekseen sairasti suolistosyöpää. Maud joutui välittömälle paastokuurille jotta hänen sairas suolistonsa saisi levätä.

Täydellistä ruoattomuutta ja vesipaastoa kesti Maudin kohdalla 50 päivää. Tämän jälkeen hän kuoli aliravitsemukseen.

Koska Maudillä tohtori Hazzardin onneksi oli ollut syöpä, sai tohtori määriteltyä kuolinsyyksi sairauden ja klinikan toiminta jatkui samaan tyyliin.

Kauaa ei tarvinnutkaan odotella. Seuraavaksi menehtyivät kaksi muuta potilasta, rouva Elgin Cox sekä neiti Ida Wilcox. Heitä seurasivat neidit Blanche Tindall ja Viola Heaton jotka kaikki nääntyivät hiljaisesti nälkään klinikan takapihan lukuisissa hökkeleissä.

Klinikalla parempaa vointia etsimässä oli myös 26-vuotias Eugene Wakelin, arvovaltaisen lordin poika. Hän oli sitkeää tekoa eikä heikentynyt paastosta huolimatta tarpeeksi nopeasti. Hänet siis ammuttiin. Tohtori Hazzard totesi myöhemmin "poikaparan tehneen itsemurhan." Tosiasiassa Eugene oli aiheuttanut huolta uteliaisuudellaan muiden potilaiden voinnista joten hänestä tahdottiin päästä eroon.

 Linda

Kaikkien näiden kuolemien taustalla oleva motiivi oli luonnollisestikin raha.

Linda oli huomannut jo nuorena omaavansa puhumisen taidon sekä eräänlaisen dominoinnin kyvyn. Hän oli myös aidosti lääketieteestä sekä paastoamisesta kiinnostunut, toki tiedostaen myös paaston varjopuolen liian pitkälle vietynä. On mahdollista että hän kärsi luonnehäiriöstä kuten psykopatiasta tai narsismista ja näiden avujensa avulla hän onnistui manipuloimaan potilaansa testamenttaamaan omaisuutensa hänelle.

On ymmärrettävä että suuri osa potilaista oli klinikalle saapuessaan varsin tervejärkisiä mutta viikkojen ja kuukausien ravinnottomuus vei fyysisen ruumiin voimat sekä aiheutti asiakkaille hallusinaatioita ja todellisuuden vääristymiä. Kun Tohtori Hazzard vielä päällepäätteeksi harjoitti potilaisiin "kuona-aineita poistavia hierontoja" rautaputkin sekä nyrkein ja manipuloi näitä agressiivisin saarnoin, olivat uhrit täysin suojattomia. Muistanette että yhteydet ulkomaailmaan olivat käytännössä katkaistut "mielen rauhoittumisen" nimissä joten ulkopuolista apua oli mahdoton saada.

Ulkopuolinen maailma ei kuitenkaan ollut klinikan toimista täysin tietämätön. Sattumoisin kun seudulla asuvat ihmiset olivat kaikki uteliaita suomalaisia!

 Suomalaissiirtolaisia yhdysvalloissa, 1900-luvun alku.

Suomalaisten sijoittuminen Olallan pikkukuntaan selittyi senaikaisella yhdysvaltalaisella siirtolaispolitiikalla joka oli määrännyt seudun pohjoismaista tuleville asukkaille. Suomalaissiirtolaiset olivat ottaneet välittömästi kauniin seudun omakseen ja he viihtyivät hyvin. Hyvin tunnettiin myös naapuruston asiat, samoin kuin kotokylässä ennen suomessa.

Erityisesti "Hienon tohtorin" tila herätti paljon juoruja ja puhetta.

Kyläraitilla nimittän nähtiin jatkuvasti hoippumassa luurangonlaihoja fiinejä naisia ja miehiä jotka laahustivat hiljalleen eteenpäin pysähdellen uupumuksesta muutaman metrin välein. Tätä eivät suomalaiset millään voineet käsittää ja hieman potilaita koetettiin jututtaakin mutta kielimuurin lisäksi ongelmana olivat yhteiskuntaluokat. Hazzardin potilaat olivat varakasta väkeä joka näkyi jo terveyskävelyllä olevien pukeutumisessa ja pitsisissä päivänvarjoissa. Siinä eivät tavalliset Porista ja Mäntsästä kotoisin olevat Matit ja Eskot paljon uskaltaneet asiaan puuttua, varsinkaan kun tohtori tunnettiin paikkakunnan hienona, parempana väkenä.

Kuolemista huolimatta, kukaan ei siis puuttunut klinikan toimintaan.

Seuraavan vuoden aikana hoitolan takapihan hökkeleissä kuoli vielä seitsemän nuorehkoa potilasta.

Osa asiakkaista kuitenkin selvisi ja kuukausien dominoinnin ja aivopesun jälkeen he lähtivät "parantuneina" julistaen laajasti Tohtori Hazzardin "hellää, rakastavaa huolenpitoa ja ihmeellistä menetelmää!" Tohtori julkaisi myös ajan muotilehdissä ilmoituksia klinikastaan jossa kuvaili vehreän luonnon keskellä olevaa kaunista hoitolaansa jossa potilaita ravittiin lähitilojen tuoreilla vihanneskeitoilla.

Hazzardin kirjasta jossa hän on asettanut raskaana
 olevan naisen kuukauden vesipaastolle.

Tämän viehättävän ilmoituksen ansiota oli myös nuoren sisaruspari Claire ja Dorothea Williamsonin saapuminen paastoklinikalle.

Claire ja Dorothea olivat varakkaan majurin perijöitä ja he tulivat taloudellisessa mielessä hyvin toimeen kärsien kuitenkin pienistä terveysvaivoista. Dorotheaa vaivasivat harmilliset reumasäryt ja Clairea puolestaan pienet gynekologiset ongelmat. Näistä päästäkseen he olivat radikaalisti luopuneet korseteistaan sekä lopettaneet kokonaisuudessaan lihan syömisen. Vaivat vaivasivat silti aina vain joten  paastoklinikan ilmoituksen nähtyään ja Hazzardin kirjan luettuaan he päättivät lähteä lomalle virkistäytymään "luonnon rauhaan ja kauneuteen."

Kun sisarukset saapuivat määränpäähänsä, tapasivat he lämpimästi hymyilevän Tohtori Hazzardin joka vuolaasti mutta jämäkästi pahoitteli klinikallaan olevia korjaustöitä jonka takia hoito oli aloitettava tilapäisesti muualla. (Todennäköisintä oli että Hazzard ei tahtonut sisarten näkevän hoitolansa kuoleman partaalla olevaa viimeisintä asiakasryhmää.) Sisarukset siirrettiin pieneen, tunkkaiseen huoneistoon ja "hoito" alkoi.

Kaksi kuukautta myöhemmin hoito oli edennyt siihen vaiheeseen että sisarukset voitiin siirtää varsinaiselle klinikalle. Tuolloin heidän painonsa oli laskenut noin 30 kiloon ja tilanne oli todella vakava.

Sisaruksista vanhempi, Claire oli jo pitkään ymmärtänyt mikä olisi hoidon päämäärä. Hän oli lukuisia kertoja koettanut paeta ja saada ulkopuolista apua mutta turhaan, hän oli aliravitsemuksen, nestehukkaa aiheuttavien peräruiskeiden ja pahoinpitelevien hierontojen takia liian heikko, lisäksi hänet oli erotettu sisarestaan Dorotheasta.

Kun Clairen eteen tuotiin paperi jonka teksti testamenttasi sisarusten omaisuuden Tohtori Hazzardille ja jossa annettiin tarkat ohjeet sisarten kuoleman jälkeiseen krematointiin ja kuolinsyytutkimuksesta kieltäytymiseen, Claire allekirjoitti. Sitten hän kuoli. Kuollessaan hän painoi vain 22 kiloa.

 Hazzardin kirjasta. Kuukauden paasto "paransi" lapsen sokeuden...

Clairen kuoleman jälkeen Dorothea onnistui ihmeen kaupalla kirjoittamaan kirjelippusen vanhalle lapsuudenaikaiselle lastenhoitajalleen Margaret Conwaylle. Kun lastenhoitaja sai kirjelapun, sisälsi se lähes kokonaan pelkkää merkillistä siansaksaa, parempaan ei nääntynyt Dorothea ollut pystynyt. Saatuaan sivistyneeltä hoidokiltaan niin käsittämättömän viestin, pelästyi Margaret ikihyviksi ja päätti välittömästi matkustaa paastoklinikalle sisaruksia tapaamaan.

Saavuttuaan Margaret sai myötätuntoisen suruviestin tohtori Hazzardilta, Claire oli valitettavasti menehtynyt. Kuolema selitettiin johtuvan siitä että Claire oli lapsuudessaan saanut niin vahvoja flunssalääkkeitä että ne olivat kurtistaneet tämän sisäelimet jotka olivat nyt tulleet matkansa päähän...

Tohtori Hazzardin hienostuneesta ulkoasusta ja puheesta huolimatta, Margaret tunsi olonsa epäuskoiseksi.

Kuolinsyy ei vaikuttanut tieteelliseltä ja kun hän vaati nähdä Clairen ruumiin, kauhistui hän sen luurankomaista olemusta. Yhä elossa ollut sisarus Dorothea oli myös hirveä näky. Alle 30-kiloisena tämä ei enää kyennyt istumaan sen kivulloisuuden takia, olihan hän vain luuta ja nahkaa. Voimakkaan aivopesun seurauksena Dorothea ei myöskään suostunut lähtemään klinikalta. Kaiken kruunasi itse tohtori Hazzard joka oli pukeutunut silkkimekkoon, hattuun sekä timanttiketjuun jotka kaikki lastenhoitaja Margaret tunnisti kuuluvan nyt edesmenneelle Clairelle.

Margaret ei voinut tehdä muuta kuin kontaktoida välittömästi sisarten lähintä sukulaista saaden muutamassa päivässä paikalle tyttöjen sedän John Herbertin.

Uskomatonta kyllä Dorothean pelastaminen klinikalta osoittautui hyvin vaikeaksi.

Tohtori Hazzard oli saanut sisarukset allekirjoittamaan erilaisia sopimuksia joissa sisarten omaisuus sekä näiden hoito oli kokonaan asetettu Hazzardin käsiin. Lopulta Herbert joutui maksamaan suuren, tuhannen dollarin pantin saadakseen Dorothean mukaansa ja vihdoin klinikalla tapahtuneiden kauheuksien ketju alkoi vähä vähältä avautua. Tohtori Hazzard haastettiin oikeuteen ja syyttäja kaivoi esiin kaikki kymmenet klinikalla sattuneet kuolintapaukset.

 Dorothea pelastumisensa jälkeen.

Fiksuna naisena Tohtori Hazzard oli varautunut syytteisiin.

Hän esitti oikeudelle kymmeniä dokumentteja jotka edesmenneet potilaat olivat allekirjoittaneet. Näissä dokumenteissa potilaat kertoivat sairastavansa erilaisia tappavia tauteja ja tulleensa mielihyvin "viettämään elonsa viime päivät hellän tohtorin huomassa." Samaisissa dokumenteissa potilaat myös poikkeuksetta testamenttasivat omaisuutensa Hazzardille.

Paikalla oli luonnolliseti lukuisia Hazzardin potilaiden omaisia jotka omasta puolestaan todistivat päinvastaista.

Heidän omaisensa olivat olleet täysin terveitä, usein nuoria ihmisiä parantolaan mennessään mutta kuollessaan painaneet vain parikymmentä kiloa ja joissain tapauksissa ruumiit olivat mystisesti kadonneet tai ne oli "vahingossa" krematoitu ennen kuolinsyytutkimusta. Paikallisia suomalaisia myös haastateltiin ja nämä kertoivat ilomielin seudulla laumoittain vaellelleista elävistä luurangoista joita lapsetkin pelkäsivät.

Hoitolassa tilapäisapuna toimineet palkatut hoitajat uskaltautuivat lopulta avaamaan suunsa ja kertoivat kammottavia tarinoita siitä miten sisarukset olivat huutaneet tuskasta ja kivusta erilaisissa Hazzardin määräämissä hoidoissa ja miten heidät oli uhkailtu pysymään hiljaa.

 Hazzardin potilas 50 vesipäästopäivän jälkeen

Oikeudenkäynnin lopputuloksena Linda Hazzard tuomittiin vankeuteen murhasta.

Hänen käytöksensä tuomion jälkeen oli kuitenkin aivan erikoislaatuisen uppiniskaista. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta yhdestäkään kuolemasta vaan mielellään antoi lausuntoja eri sanomalehtiin todeten:

 "Paasto ei milloinkaan voi olla kuolinsyy vaan kuolinsyy on aina potilaan elimellinen heikkous johon hän lähtökohtaisesti tarvitsikin apua. Jos kuolema koittaa parannusta ennen, johtuu tämä siitä että paasto ei ehtinyt kestää tarpeeksi kauan vaan elin petti sitä ennen."

Hazzard tuntuikin olevan lähinnä loukattu ja närkästynyt häneen kohdistuneista syytteistä. Hän koki tuomion kohdistuvan itseensä vain siksi että onnistui olemaan menestynyt nainen aikana jolloin menestys liike-elämässä suotiin vain miehille.

Hänen vakuuttava ja tasapainoiselta vaikuttava persoonallisuutensa sai hämmästyttävästi taakseen myös aitoja lääketieteen harjoittajia ja kuuluisia lääkäreitä jotka puolustivat paastoa parantamismenetelmänä. Viimeisimpien potilaiden eloonjäänyt sisärus Dorothea myös edelleen aivopestynä puhui Tohtori Hazzardin puolesta eikä suostunut syyttämään tätä mistään.

Näiden seikkojen takia murhatuomio lievennettiin ja nimikkeeksi tuli pelkkä tappo. Vankilaan kävi kuitenkin Hazzardin tie onnen ollessa edelleen tämän puolella. Tuntemattomista syistä johtuen hänet armahdettiin vain kahden vuoden vankilatuomion jälkeen.

Hazzard muutti asumaan paastoideaalia kannattavien tukijoukkojensa luokse kauas Uuteen seelantiin. Myös siellä hän aloitti pienen paastoklinikan tappaen jälleen muutaman potilaansa muuttaen kuitenkin muutaman vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen takaisin juurilleen Olallaan. Olallassa hän perusti uhreiltaan saadun omaisuuden turvin entistä valtavamman paastoklinikan jonka hän nimesi suureellisesti "Terveysakatemiaksi."

Terveysakatemiassa oli paikkoja jopa sadalle paastoajalle ja Hazzard aloitti lehtimainoskampanjan saadakseen jälleen varakasta asiakaskuntaa.

 Uusi klinikka

Merkillistä kyllä, tulevien vuosien aikana vain hyvin harvoja potilaita ilmoittautui ja nämäkin lähtivät parantolasta hoidon ollessa aivan alkuvaiheissaan.

Tohtori Hazzardin maine oli muuttunut epämääräiseksi ja vaikka julkisia vastalauseita häntä kohtaan ei esitetty, harva tahtoi asettaa itseään alttiiksi kuolemalle. Viimeinen isku oli parantolassa syttynyt tulipalo joka tuhosi rakennuksen täysin.

Tässä vaiheessa Tohtori Linda Hazzard oli itse jo seitsemissäkymmenissään.

Oli vuosi 1938 ja koetut vankila- ja matkusteluvuodet olivat verottaneet hänen terveyttään rajusti. Niin hän kääntyi ainoan tuntemansa menetelmän puoleen ja noudattaen elämänmittaista vakaumustaan hän aloitti vesipaaston.

Ironista kyllä, tuo paasto myös päätti hänen päivänsä.

Alle kuukaudessa aliravitsemus heikensi Hazzardin terveyden niin voimakkaasti että hän menehtyi. Epäilemättä omaksi hämmästyksekseen.

 Hazzardin ensimmäinen klinikka jossa murhat tapahtuivat on yhä olemassa.

Elämänsä aikana Linda Hazzardin on arvioitu surmanneen jopa viisikymmentä potilastaan. Mikä erikoisinta, huolimatta kaikista näistä surmista, hänen maineensa paastospesialistina on kestänyt aikaa tähän päivään saakka. Hänen kirjoittamiaan kirjoja myydään edelleen painettuina versioina jollaisen voi lunastaa itselleen vaikkapa amazonista. Sellaiseen voit tutustua myös nettikirjana esimerkiksi tästä linkistä. Hyytävää luettavaa ovat erityisesti kirjan loppuosan kuvaukset paastoon menehtyneistä potilaista jotka tosiasiassa olivat Hazzardin uhreja.

Nykyään Olallan kunnassa sijaitseva paastoparantola on suosittu turistikohde huolimatta siitä että se toimii nykyään yksityiskotina.

Hazzardin omaisuuden kerrotaan olleen suuren ja useat uhrien kallisarvoiset jalokivikorut katosivat kokonaan. Arvellaankin Hazzardin piilottaneen laajalle tilalleen surmanneidensa ihmisten ruumiiden lisäksi myös paljon omaisuutta, siksi paikalla vierailevät ovat pääasiassa amatööririkostutkijoita metallinpaljastajineen sekä erilaisia meedio-tositeeveesarjojen osanottajia. Talossa nykyisin asuva perhe onkin mielenkiintoisesti kertonut avoimesti talossa kokemistaan erilaisista paranormaaleista tapahtumista joista he toteavat yksinkertaisuudessaan:  

"Olemme niihin tottuneet kun emme niistä eroonkaan pääse."

perjantai 6. helmikuuta 2015

Larsin torttuja


Jos on esimerkiksi jouluyö tai juhannusyö, eikö silloin voi olla myös Runebergin yö?

Minun mielestäni ihan hyvin voisi. Nyt Runebergin yönä luen tietenkin hänen runojaan ja syön Larsin torttuja. Ja Runebergin yötä vietän siksi että vasta nyt sain Larsin tortut uunista, punssivaleltua, koristeltua ja pääsin istahtamaan teekupin kanssa niiden ja tietokoneen ääreen.

Ajattelin tämän vain kerran vuodessa olevan Runebergin yön kunniaksi (jonka ainoa viettäjä taidan olla minä) antaa kunnian sille kenelle kunnia kuuluu ja muistella varsinaisen Runebergin yön päähenkilön lisäksi jotakuta toistakin herrasmiestä.


Ensin pohtikaa tilannetta omalta kohdaltanne.

En tiedä milla aloilla työskentelette mutta ajatelkaa että eräänä päivänä tekisitte työssänne läpimurron. Jonkin työhönne liittyvän ihanan, aikaa kestävän oivalluksen johon vuodattatitte aikaanne, vaivaanne ja ylpeyttänne. Ette tietäisi sitä nyt, mutta tuo työnne tulos tulisi niittämään sellaista mainetta ja kunniaa joka kestäisi vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Nimesi jäisi historiaan eikä unohtuisi niin kuin moni muu.

Sitten ei kävisikään näin. Kaiken kunnian ylpeytesi kohteesta veisi joku muu.

Tämä on Runebergin yön pimeä puoli. 

Yläkuvan ihanan leivoksen taustalta löytyvän lurjusparin Runebergien sietäisi nyt punastua pilvenreunallaan...

Runebergin torttu kun ei olekaan Runebergin vaan Asteniuksen torttu.


Lars Astenius oli 1800-luvulla elänyt oletettavasti mainittuun elämäänsä tyytyväinen porvoolaiskondiittori.

Eräänä päivänä hän teki kehitti työssään aivan uudenlaisen reseptin jonka lopputuloksena olemme mekin saaneet tänään suumme makeiksi. Larsin uutta leivonnaista päädyttiin myymään runsain mitoin suositussa kestikievarissa jossa hän työskenteli ja jonka asiakaskuntaan kuului myös kansallisrunoilijamme vaimo Fredrika. Fredrika ihastui kievarin uusiin leivonnaisiin mutta tämän makea mieltymys ei ollut mitään verrattuna hänen puolisonsa Johanin reaktioon joka vaati saada Larsin torttuja vastedes joka aamu.

Jossakin vaiheessa taloudellinen Fredrika omi Larsin leivonnaisten reseptin ja alkoi leipoa ja tarjoilla vadelmasilmäisiä kakkuja miehensä lisäksi myös heidän kotonaan käyville vierailijoille. Vierailijat yhdistivät pian Larsin tortun itse isäntäväkeen ja loppu on historiaa. Runeberin torttu oli syntynyt.

Mitä mahtoi Lars-parka ajatella!

Jotta unohtuneet eivät unohtuisi, leivoin tänään Asteniuksen torttuja ja luin muutamia Runebergin runoja.  Ehkä he lyövät nyt jossain taivaanrannan toissapuolen kättä, sillä muistettaisiinko kuitenkaan toista ilman toista?

Johan Ludvig Runeberg oli herkkusuun lisäksi suuri romantikko. Hänen makeisiin sanoihinsa ja Larsin torttuihin päättyköön oma Runebergin yöni.

Kauniita unia.

        *
Mä yhä sua suutelen
Ja kyllästynkö koskaan? En!
Nyt sanos, neito, minulle,
Kuink’ maistaa muisku sinulle?

Se sullekin on mieluinen;
Nyt, miksi on se herttainen?
Ma tuota kysyn uudestaan,
Ja muiskun muiskulta vaan saan.
Jos huulissain ois hunajaa,
Et hellemmin vois suudella;
Jos sappea ne tarjoisi,
Sa suutelisit sitteki.
Nyt mitä voitkin mainita,
Jos syitä täytyy annella?
Jos rohkeasti tutkaistaan,
Miks’ suudella sa tahdot vaan?
On kansa valmis kielimään,
Nyt mitä siitä mietitään,
Kun suuta annat ainiaan,
Ja et tie, miksi annatkaan?

En puolestani tiedä, en,
Min hyödyn siitä voittanen:
Vaan kuolla tahdon, jos en saa,

Sun huuliasi suudella.

torstai 22. tammikuuta 2015

Tiedustelu

Tein kyselyn. Löydät sen blogin oikeasta reunasta. Jos sinulla on ylimääräinen minuutti, vaikuta blogin tuleviin aiheisiin klikkaamalla itseäsi kiinnostavia kohtia. Kiitos!

keskiviikko 21. tammikuuta 2015

Sidotut jalat


Li Yu-niminen mies oli epätavallinen henkilö. Tuhannen vuoden aikana hänen seksuaalinen fetissinsä koitui miljoonien pikkutyttöjen suureksi kärsimykseksi ja lukuisien kuolemaksi. Silti hän korkeasta asemastaan ja suuresta vallastaan huolimatta, oli herkkä mies ja suuri runoilija. Näiden lisäksi hän oli myös Kiinan eteläisen osan keisari.

Ristiriitaisena hahmona hän oli yksityiselämässään intohimojensa vietävänä. Hän rakasti suuresti ja aidosti vaimoaan ja tämän sairastuttua Li Yu kuihtui itsekin huolesta siinä määrin että useat silminnäkijäkertomukset kauhistelevat keisarin ulkonäköä tämän vaimon sairauden aikana. Tänä aikana keisari kirjoitti myös lukuisia rakkausrunoja vaimostaan, osa niistä on säilynyt tähän päivään saakka.

Tuo rakkaus ei kuitenkaan estänyt keisaria aloittamasta sivusuhdetta vaimonsa sisareen joka oli vain 14-vuotias, suhde josta sairas vaimo sai myös tietää ja joka edesautti hänen sairauttaan.

Luonnollisesti keisarin asemassa olevalla miehellä oli myös lukuisia rakastajia joista eräällä, Yao Niang-nimisellä tytöllä oli muuan erikoislaatuinen ja siksi keisaria miellyttävä piirre; erityisen pienet jalat.


Keisarilla oli näet mieltymys jalkoihin; mitä pienemmät, sen kiihottavimmat. Yao Niangin jalat olivat aivan erityisen pienet ja niiden pienuutta hän korosti sitomalla jalkansa valkeisiin silkkisuikaleisiin. Sidonnan jälkeen ne olivat aivan pienoisen pienet. Kuin lootuskukat.

Keisarin kauniin rakastajattaren suosio aiheutti katkeraa kademieltä hovin naisten parissa.

Pienet jalat, geneettinen piirre oli kuitenkin tavoite jota hovinaiset eivät voineet saavuttaa omilla kohdillaan.

Pienijalkaiseksi synnyttiin ja oli sattuman kauppaa kasvoivatko esimerkiksi oman tyttären jalat suuriksi vai jäivätkö ne pieniksi. Jälkimmäinen olisi ollut kuin lottovoitto mutta siihen ei voinut vaikuttaa. Vai voiko?

Asemaansa korottamaan pyrkivien kiinalaisnaisten kekseliäisyys oli suurta ja tästä alkoi tuhat vuotta kestänyt jalkojen sidonnan perinne joka laajeni korkeimmista kansanluokista koskettamaan koko Kiinaa alhaisempia kansanluokkia myöden.


Jalkojensidonta sai nopeasti suursuosion huolimatta sen sadistisuudesta sillä perheen naisten ja lasten jalkojensidonta laajeni merkitsemään muutakin kuin muoti-ilmiötä.

Köyhien kansanluokkien parissa perheen jokainen jäsen oli perheen selviytymisen kannalta erittäin tarpeellinen työntekijän asemassa. Perhe ei selvinnyt ellei jokainen tehnyt fyysistä osaansa pelloilla ja kasvimaalla. Jalkojen sitominen teki kuitenkin kohteestaan työnteon kannalta hyödyttömän sillä sidottujalkainen nainen ei kyennyt kävelemään muutaman metrin matkaa pidempään.

Jos siis köyhässä perheessä oli yksi tai useampi lapsi jonka jalat olivat sidotut, tarkoitti tämä perheen statuksen arvon kohoamista huippuunsa sillä näin osoitettiin että perhe tuli toimeen ilman että sen kaikki jäsenet joutuivat työskentelemään.

Lisäksi jos köyhän perheen tyttöjen jalat sidottiin, merkitsi tämä suurta arvonnousua myös avioliittomarkkinoilla. Huonon ja arvottoman perheen lapsi saattoi päästä vaimoksi keskiluokkaiseen tai vielä sitäkin korkeampaan perheeseen mikäli tyttären jalat olivat jalkojen sidonnan ensimmäistä luokkaa eli kaikkein pienimmät. Tästä hyötyi koko perhe joka sai näin statusta sekä myötäjäisiä ja näin hyötyi myös tyttö itse sillä hänen tulevaisuutensa oli pienten lootusjalkojen myötä täysin turvattu.

On muistettava että kyseessä oli aika jolloin tyttölapsia surmattiin ja hylättiin sukupuolensa vuoksi runsaasti. Jalkojen sitominen vähensi tyttöjen surmaamista sillä pienillä jaloilla tyttökin voi luoda perheelle asemaa.


Lootusjalat olivat uskomattoman tavoiteltu asia. Keisarin seksuaalisesta fetissistä tapa muotoutui kestämään niin kauan että suurin osa naisista ei edes tiennyt mistä se oli saanut alkunsa. Äidit sitoivat tyttäriensä jalat, nämä sitoivat omien tyttäriensä jalat ja nämä omiensa.

Tapa jatkui vuosisadasta toiseen ja vuosisatojen ajan normaalijalkainen nainen oli yhteiskunnan pohjasakkaa huolimatta hänen yhteiskunnallisesta arvoasemastaan. Korkea-arvoisen aatelisen tytär jonka jalat olivat jääneet sitomatta oli halpa-arvoisempi kuin maakuopan tytär ensiluokkaisine lootusjalkoineen.

Naisen elämä on kärsimys, opettivat äidit lapsilleen heti näiden synnyttyä. Vasta kolmen-kuuden vuoden iässä lapset ymmärsivät mistä oli kyse kun koitti päivä jolloin jalkojensidonnan toimenpide aloitettiin.

Lapsen jalan luut ovat joustavia ja kasvavia. Aikuisen naisen luustoa ei enää voi muovailla.
Niinpä jalkojen sidonta aloitettiin mahdollisimman aikaisin, kuitenkin vasta sitten kun lapsi oli ehtinyt vauvaiästä kasvaa ja vahvistua.

Jalkojensidonta oli raju toimenpide joka tappoi noin kaksikymmentä prosenttia jokaisesta tytöstä jolla se suoritettiin. Myöhäistämällä sidontaikää toivottiin lapsen olevan vahvempi, toisaalta mitä myöhäisemmäksi sidonta jätettiin, sen suuremmat olivat kivut.

Joskus köyhien perheiden lapsia tarvittiin maataloustöissä niin pitkään kuin mahdollista ja sidonta aloitettiin niin myöhään kuin peräti 11-vuotiaana. Tällöin toimenpide oli äärimmäisen raju.


Toimenpide aloitettiin hautomalla pikkutytön jalkoja kuumassa vedessä johon oli sekoitettu erilaisia yrttejä ja pähkinöitä joiden suhteet ja lajit vaihtelivat perheittäin. Jaloista oli tarkoitus tehdä mahdollisimman pehmeät. Tämän jälkeen jalkoihin hierottiin alunaa, antibakteerista kemikaalia ja varpaiden kynnet leikattiin mahdollisimman lyhyiksi.

Seuraavassa vaiheessa lapsen äiti eri välineitä hyväksi käyttäen kävi läpi molempien jalkojen jokaisen varpaan isovarpaita lukuunottamatta ja yksi kerrallaan mursi ne katki useammasta kohdasta. Avustajien oli pideltävä lasta.

Seuraavaksi nahan varassa riippuvat varpaat käännettiin jalkapohjaa vasten ja jalan kaari murskattiin

Murskattu jalkapöytä ja katkotut varpaat käännettiin litteiksi kantapäätä kohden, jalka sidottiin nopeasti erittäin tiukkoihin kangassuikaleisiin ja lapsi pakotettiin seisomaan. Lapsen seisoessa häntä kävelytettiin väkisin useita tunteja jotta jalat murtuisivat juuri oikeaan asentoon.

Jalkojen sidonnan jälkeiset viikot ja kuukaudet olivat raskaimmat.

Murtuneista luista lähti herkästi liikkeelle verenmyrkytys joka nostettuaan korkean kuumeen ja kouristuksia lopulta tappoi lapsen. Jalkojen ei myöskään annettu parantua tai levätä sillä lapsia kävelytettiin päivittäin edestakaisin. On olemassa useita kuvauksia joissa kerrotaan miten lasten ennen niin lempeät äidit olosuhteiden pakosta olivat kylmettäneet itsensä ja seisovat kivusta huutavien lastensa vierellä piiskoineen.

Lapsen oli käveltävä ja kärsittävä jotta sidonta onnistuisi ja jalka muotoutuisi lapsen oman painon takia uuteen asentoonsa.

Kipulääkkeitä ei  käytetty.


Kahden päivän välein siteet avattiin. Jalat olivat täynnä mätää, verta ja haavoja. Jalkojen iho kuoriutui kauttaaltaan pois ja ne turposivat. Siitä huolimatta jalkoja käsiteltiin rajuin ottein ja varpaiden kynnet leikattiin jokaisena siteenavauskertana.

Näinä kertoina jalkapohjien reunoille aseteltiin myös lasinsirpaleita jotta jalkojen ylimääräiset kohdat ja lihamassat viiltyisivät pois kun lapsi jälleen pakotettiin seisomaan ja kävelemään.

Kun siteet sitten kiinnitettiin, ne puristettiin sekä vedettiin entistä tiukemmaksi ja lasta marssitettiin jälleen tunnista toiseen tämän huutaessa itsensä näännyksiin. Lapsen äiti seisoi vierellä piiskausvalmiudessa varmistaen ettei tytär pysähtynyt.

*

Ideaali ja kadehdituin lootusjalka oli seitsemän senttimetrin pituinen.

Tähän lopputulokseen yleensä päästiin kahden vuoden kuluttua jalkojen sitomisen alettua ellei tyttö ollut kuollut sitä ennen. Tuolloin jalka oli myös luutunut paikalleen mutta jalan iho ei usein milloinkaan parantunut vaan löyhkä ja tulehdus olivat jalan pysyvä tila koko naisen eliniän.

Yleensä kahden vuoden jälkeen lapsi alkoi myös hoitaa itse omia jalkojaan ja äiti vapautui sidontavastuusta. Jalkoja piti kuitenkin edelleen kylvettää kahden päivän välein sekä siteitä tuli tiukentaa päivittäin vielä seuraavat kymmenen vuotta tai muuten oli vaara että luusto koettaisi palautua vanhaan asentoonsa.

Jalkojen sidonta aiheutti terveyshaittoja myös muualle kehoon. Koska normaali kävely oli tehty mahdottomaksi, joutuivat tytöt ja naiset hajauttamaan suurimman osan painostaan alavartalonsa varaan. Tämä aiheutti gynekologisia ongelmia, suolistosairauksia ja selkävammoja. Psykologiset ja käytännön haitat olivat myös suuret.

Naiset olivat sidottuja kotiensa sisätiloihin koko elämiensa ajaksi.

Kaiken tämän kauhean vastapainoksi nuoren naisen onnistuneet seitsensenttiset lootusjalat saivat loputtomiin ihailua. Jaloissa käytettiin parfymoituja silkkisukkia sekä käsinkirjailtuja silkkitöppösiä. Naisen kasvoilla ei ollut väliä, hän sai olla ruma tai jopa vammautunut kunhan vain hänen jalkansa olivat oikeanlaiset.


Kiinalaisnaiset saivat odottaa tavan loppumista kauan. Tuhat vuotta kului ennen kuin vuonna 1915 tehtiin aloite jonka myötä jalkojen sidonta muuttui laittomaksi.

Valitettavasti lakia ei valvottu ja siitä annettiin pahimmassa tapauksessa vain pieniä sakkoja. Äidit jatkoivat tyttäriensä jalkojen sidontaa ja sidotuista jaloista tuli entistäkin halutumpi ominaisuus nyt kun osa väestöstä ei tapaa enää noudattanut.

Alueilla joilla sääntöä poikkeuksellisesti valvottiin, äidit sitoivat julkisilla paikoilla tyttäriensä lootusjalkojen päälle niin runsaasti kangasta ja asettivat jalat normaalikokoisiin kenkiin siten että viranomaiset erehtyivät uskomaan jalkojen olevan sitomattomat. Muotiin tuli myös jalkojen osasitominen jossa jalkapöytää ei enää murrettu yhtä vahvasti ja naiset saattoivat kävellä aavistuksen pidempiä matkoja.

Kommunistien valtaantulon myötä naisia aloitettiin arvostamaan työntekijöinä ja kauneuteen perustuvia käytäntöjä kitkettiin rankalla kädellä. Vuodesta 1950 jalkojen sitomista ei ole enää harrastettu ja  nykyään sidottuja jalkoja näkee enää vain iäkkäillä naisilla.



Itse tavan aloittaja, keisari Li Yu päätti päivänsä myrkytettynä. 


maanantai 19. tammikuuta 2015

Kuumat kuolleet miehet 1.


Kuumien kuolleiden miesten sarja on ollut mielessäni pitkään. Menneisyydestä kun löytyy hätkähdyttävää ihmiskauneutta. 

Nämä kuumat, kuolleet miehet ovat hiljakseen mutta itsepintaisesti kertyneet pinterest-tauluilleni ja lukuisat ovat hetket kun olen jäänyt heidän eteensä pohtimaan heidän menneisyyttään. On välillä vaikea kestää ajatella että keräämieni kuvien kasvot ovat jo kauan sitten muuttuneet tomuksi ja suurin osa heistä on ikiajoiksi menettänyt tarinansa. Kukaan ei enää tiedä keitä he ovat ja millaista elämää elivät.

Niin ei saisi olla. Ja on kuitenkin.

Lohduttaudun ajattelemalla että heillä oli varmasti oma, täysi elämänsä aikanaan. Nyt minulla on omani.

Toisaalta, toisten kohdalla se elämä ei koskaan ollut täysi.
Joidenkin kuvien kohdalla, sen myös tiedän varmasti.


Niin on myös tämän kuuman, kuolleen miehen kohdalla joka aloittaa edesmenneiden hottisten sarjani. 

Katsokaa kuvaa, eikö se voisikin olla tältä päivältä?

Se on kuitenkin kuvattu 27.4.1865. Siis tuhatkahdeksansataaluvulla. Se on jälkikäteen väritetty vastaamaan sitä mitä aikansa mustavalkokuvaus ei vielä voinut kuvata.

Kuvan komea mies on Lewis Powell. 

Amerikan sisällissodan aikana hän joutui jo teini-ikäisenä sotaan taistelemaan etelävaltioiden puolelle jenkkejä vastaan. Hän taisteli hyvin ja sai pian kutsun työskentelemään salaisessa palvelussa. Tuolla hän tutustui mieheen nimeltä John Wilkes Booth joka ylipuhui kuvan nuoren miehen riskialttiiseen yritykseen kidnapata pohjoisen presidentti Abraham Lincoln.

Lewis suostui avustamaan kidnappausyrityksessä mutta kun koitti päivä jona kidnappaus oli määrä toteuttaa, muuttikin Booth suunnitelmaa täysin; sieppaus ei enää riittäisi vaan paras olisi toteuttaa murha. Booth tappaisi itse Lincolnin ja Lewis tämän oikean käden, ulkoministeri Sewardin. 

Emme tiedä miten Lewis suhtautui saatuaan viime tipassa tietää että sieppauksen sijaan tapahtuisikin murha ja että hänen itsensä tulisi se murha suorittaa. Toimeen oli ryhdyttävä.

Tuona päivänä kuoli yhdysvaltojen presidentti Abraham Lincoln. 

John Wilkes Booth onnistui aikeessaan suunnitelmansa mukaan ja hän itse menehtyi tapauksen jälkeen sotilaiden käsissä. 

Mitä tuli Lewis Powelliin ja hänen murhayritykseensä, ei lopputulos ollut onnistunut. Lewis ei onnistunut tappamaan kohdettaan vaan jäi kiinni.

Hän ja muut salaliittolaiset kahlittiin vankilaan aikana jolloin vankilan kahleet eivät olleet pelkkä kielikuva ja siellä hän sai osakseen varsin epäinhimillistä kohtelua.Vankien ei esimerkiksi tahdottu vahingoittavan itseään ennen tuomiota joten kaikille salaliittolaisille valmistettiin topatut, koko pään ja kaulan peittävät, paksut kangashuput joiden oli määrä estää itsemurhayrityksiä. Kesä oli kostea ja kuuma ja pään yllä käytettävät pussit olivat klaustrofobisia ja kammottavia. Kun pussi ensimmäistä kertaa asennettiin Lewiksen päähän, hän huusi.


Kun tieto kuolemantuomiosta lopulta tuli, vastaanotti Lewis Powell tiedon tyynesti. Tyyneys näkyy myös valokuvista joita otettiin hänestä tuona aikana lehdistöä varten runsaasti. 

Ainoa asia joka enää merkitsi hänelle mitään, oli suuri halu puhua salaliittoon sivullisesti osallistuneen nuoren naisen Mary Surratin puolesta joka oli myös tuomittu kuolemaan. Powell koetti itsepintaisesti ja toistuvasti vakuuttaa poliisin tämän viattomuudesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Tiettävästi Mary oli Powellille lähinnä tuttava jos sitäkään joten hänen halunsa pelastaa naisen henki oli ihailtava.

Kun Powellia tultiin noutamaan teloituslavalle yhdessä muiden tuomittujen kanssa, pyysi hän vielä kerran armoa Mary Surratille. Kun hänet kuljetettiin lavalle yli tuhannen katselijan eteen, pyysi hän toistuvasti vielä sielläkin, viimeisiksi sanoikseen armoa Marylle; "Hän on viaton. Hän ei ansaitse kuolla meidän kanssamme."

Armoa ei kuitenkaan tullut. 

Suurin lämpö jonka Powell sai papin siunauksen jälkeen oli toimeenpanijana toimineen miehen myötätuntoinen toive; "Toivon että kuolet nopeasti."

Tämä toive ei toteutunut. 

 Toinen vasemmalta, Lewis Powell.

Helpoimman kuoleman sai Mary Surrat jolle Powell oli turhaan pyytänyt toistuvasti armoa ja jonka kohtalo oli vaivannut häntä kovasti. Maryn niska katkesi ja kuolema seurasi välittömästi.

Lewis Powellille kävi toisin, hirttoköysi ei katkaissut niskaa vaan hän kitui tuhatpäisen yleisön edessä lähes kymmenen minuuttia hitaasti hengiltä tukehtuen.

Lewis Powell oli kuollessaan 21-vuotias.