sunnuntai 13. marraskuuta 2016

Syksyn synkät tarinat 6.


Muutama vuosi sitten ostin kirjan jonka olin halunnut lukea jo pitkään.

Nyt jälleen se sopi syksyyn ja mielialaani joten poimin sen hyllystäni luettavakseni ja ajattelin jakaa tänne lyhyen palan kun sen sisältö on vielä tuoreena mielessäni. Sitäpaitsi johan viime kirjoituksesta on vuosi...

Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoska kertoo kaunistelematonta faktaa esivanhempiemme kokemasta ajasta 1690-luvulla jolloin halla ja sateet tuhosivat sadon kahtena peräkkäisenä vuotena.

Katastrofaalisen sään syynä oli jo kauan vallinnut "pikku jääkausi" kuten myös samoihin aikoihin eri puolilla maailmaa tapahtuneet tulivuorenpurkaukset joista aiheutuneet päästöt heijastivat suuren osan auringon säteilystä takaisin avaruuteen.

Kahden vuoden ajan talvet olivat ennennäkemättömän pitkät ja kesät kaatosateiset sekä hyiset. Viljaa ja viljelyskasveja ei ollut, karja tapettiin syötäväksi. Riistaa ei piisannut kuin harvoille ja kalaa ei riittänyt edes rannikkoseuduilla sillä saaliit olivat historiallisen pieniä. Vilja-apua ei tullut mistään sillä sekä Ruotsissa että Virossa kato oli lähes yhtä paha.

Ravinnon korvikkeita oli;  käytettiin olkia, pettua, suovehkaa ja sammalta. Listan aineksista suovehka on myrkyllinen, sammal aiheutti monia ongelmia, petun ja olkien käyttö lopulta puhkoi niitä käyttävän suoliston rikki josta aiheutui voimakas verinen ripuli joka lopulta tappoi.

Suomalaiset olivat oman onnensa nojassa. Ruoka loppui. Kaikki loppui.

Ei ollut enää mitään.

Tasapainoinen elämänmeno jossa kaikki oli ollut melko hyvin muuttui nopeasti.  Sopusointuinen kyläarki muuttui kyräilevästä vihamieliseksi. Jokainen oli potentiaalinen varas ja murhaaja, kehenkään ei voinut luottaa. Lempeimpinäkin tunnetut ihmiset muuttuivat hirviöiksi nälästä ollen valmiina hirmutöihin leipäpalan tai piimätipan takia.

Ihmiset hylkäsivät kotinsa ja tilansa, pihat autioituivat, tiet ruuhkautuivat. Ihmismassat vaelsivat kylästä toiseen kerjuulla ruokapalojen perässä mutta ruokaa ei ollut joten vaeltajat mukaanlukien yksittäiset lapset joiden vanhemmat olivat kuolleet, menehtyivät sijoilleen teiden varsille.

Elossa olevilla ei ollut voimaa hoitaa hautauksia joten ruumiita oli kaikkialla.

Kuolema ja arki limittyivät yhteen koko suomessa. Kuoleman näki ja kuoleman haistoi minne menikin.

Me olemme heidän jälkeläisiään.
Meidän äitimme ja isämme sukupolvien takaa taistelivat tuona aikana hengestään. Heidän ansiostaan olemme tänä päivänä tässä.


Tuona aikana muuan talossa asui kolmilapsinen perhe.

Perheellä oli ennen katastrofaalisia aikoja mennyt melko mukavasti. Lapsia ei ollut liikaa, oli oma pieni paikka. Pihapiirissä oli karjaa joka turvasi elantoa, kissa piti hiiret ja rotat pois varastosta, koira pyöri perheen lasten seuralaisena.

Kun kato saapui, kaikki muuttui.

Ensimmäinen vuosi ruoatta sinniteltiin. Perhe söi edellisen vuoden vanhoja jämiä. Perheen äiti Marketta jatkoi leipää akanoilla, mukaan jauhettiin jäkälää sekä olkea ja kun vielä oli jonkin verran voimia, kuori perhe pettua taikinan jatkeeksi. Olkileivän lisäksi oli vain hiukan piimää sillä lehmään ei oltu koskettu. Uskottiin edelleen että seuraava vuosi olisi parempi.

Seuraava vuosi kylvöaikoineen alkoi jäisenä. Oli selvää ettei mitään voitu sään vuoksi kylvää ja kylvettävääkään ei oikeastaan enää ollut, siemenvilja oli syöty ja apuviljaa ei oltu saatu. Päätettiin teurastaa lehmä.

Karjan syömisen on täytynyt tuntua ihmeelliseltä juhla-aterialta. Noina päivinä perheen kodissa vatsat olivat täynnä ja uupumus väistyi hetkeksi. On pysäyttävää ajatella miten perheen vanhemmat nautinnollisesti aterioidessaan varmasti samalla ymmärsivät että kyse oli, ellei viimeisestä niin ainakin eräästä viimeisimmistä aterioista milloinkaan. Kylvöjen epäonnistuttua edessä oli uusi ruoaton vuosi ja apua ei ollut tulossa. Edessä oli kuolema.

Viisihenkiseltä perheeltä ei kestänyt kauan syödä pieni karja loppuun. Sen jälkeen kauan sitten tyhjentyneissä aitoissa metsästävät kissat siliteltiin viimeisen kerran ennen kuin ne kolkattiin, veret vuodatettiin ja nyljettiin. Samaksi illaksi ja seuraavaksikin oli taas lihaa. Perheen koirasta riitti useammaksi päiväksi.

Sitten ei enää ollut mitään.

Perheen isä Paavali Tiusanen kaatui heikkona vuoteeseen eikä enää noussut ylös. Oli pimeää, pakkanen paukkoi mökin ulkopuolella ja jäätävä kylmyys jäyti luita ja hiipi kernaasti sisään tölliin. Vatsan täytteeksi oli vain lumesta sulatettua vettä.

Perheen lapset 12-vuotias Kaarle, 7-vuotias Paavali ja 6-vuotias tyttö Lastikka kyhjöttivät sanattomina tulen ääressä. Ei ollut enää mitään tehtävää.

Joskus tuona päivänä lasten vanhempien mieleen nousi ajatus. Sanoja kuiskailtiin hennosti ja hiljaa vuoteessa heikkona makaavan miehen ja hänen vaimonsa välillä lasten nojaillessa voimattomina toisiinsa töllin toisella nurkalla. Sananvaihdon loputtua äiti Marketta nousi pystyyn, kutsui vanhimman poikansa Kaarlen luokseen ja puhui hänelle sanoja.

Sanojen seurauksena 12-vuotias poika meni ja teki pyydetysti. Kaarle otti käteensä aseen, astui pikkuveljensä Paavalin luokse ja iski tätä päähän uudelleen ja uudelleen kunnes tämä kuoli.

7-vuotias Paavali riisuttiin vaatteista. Äiti Marketta avasi veitsellä poikansa ruumiin, paloitteli ja siivosi sen syötäväksi. Kovaan maahan talon taakse kaivettiin kuoppa jonne sisäelimet, suolet ja Paavalin pää haudattiin. Paavali paistettiin ruoaksi uunissa ja perhe söi.

Seitsenvuotias nälkiintynyt pikkupoika tuskin oli nyt nelihenkiseksi jääneelle perheelle pitkäksi ajaksi riittänyt ruokapala. Kammottava nälkä kalvoi taas jokaisen vatsaa.

Pieni Lastikka-tyttönen ei onnekseen ymmärtänyt miten olisi vain loogista että hän oli vanhempiensa ja veljensä seuraava ateria. Tällä kertaa tytön äiti Marketta tarttui aseeseen iskien tyttärensä kuoliaaksi. Seurasi jo tuttu teurastus, ruumis siivottiin syötäväksi ja paloiteltiin kirveellä. Pää ja suolet piilotettiin maahan ja jo samana iltana perheen pieni tytär paistui mökin uunissa.

Nälkävuosi jatkui. Lapsista ei riittänyt ravinnoksi perheen isälle vaan tämä kuoli hiljalleen pois. Äiti Marketta ja poikansa Kaarle haalivat vähäisen omaisuutensa mukaan ja jättivät kammottavien tapahtumien keskipisteeksi muuttuneen kotinsa. Alkoi kerjuumatka kohti Juukaa, lähimpää asumuskeskittymää. Tiellä oli ruumiita ja ruuhkaa, monet olivat samankaltaisella matkalla.

Kerjuumatkalla oli myös pieni, nälkiintynyt Juhani Tapanen, 10-vuotias pikkupoika jonka molemmat vanhemmat olivat kuolleet.

Juhani tykästyi mukavaan Markettaan ja vain hieman Juhania itseään vanhempaan poikaan Kaarleen. Matkaa päätettiin tehdä yhdessä. Pieni Juhani ei tietenkään kestänyt kauaa vaan vaaralliset seuralaiset iskivät tätä kirveellä tappaen ja paloitellen hänet. Palaset paistettiin illalla nuotiolla.

Seuraavana aamuna Juhanin palat pakattiin mukaan nyytteihin, pää ja sisäelimet jätettiin metsään. Matkaa jatkettiin. Niin matkan kulkijat kuten olosuhteetkin olivat epäinhimilliset ja hyvin pian 12-vuotias Kaarle kuoli. Näin koko perheestä ainoa selvinnyt oli Marketta.

Tuona kaoottisena aikana suomessa jolloin ihmisiä kuoli mökkeihin ja teille, kaikki energia keskittyi ruoanhakuun ja ajatuksiin ruoasta, oli silti eräitä jotka pitivät silmällä ympäristöään. Marketan lasten äkillinen katoaminen oli herättänyt huomiota. Huhut levisivät ja eskaloituivat. Niiden perusteella Marketta vangittiin tutkimuksia varten mutta hän riistäytyi vapauteen ja koetti hukuttautua. Myöhemmin hän pakeni metsään jossa ihmeen kaupalla onnistui piiloittelemaan lähes kolme kuukautta ennen uutta kiinnijoutumista.

Pielisjärven talvikäräjillä vuonna 1699 Markettaa kuulusteltiin ja hän tunnusti itkien kaiken kertoen kauheasta nälästä, talon ja kerjuupolun tapahtumista. Kauhuissaan ja vastenmielisyyden vallassa ollut virkavalta tuomitsi Marketta Pertuntyttären kuolemaan.


Kahden katovuoden aikana suomen kansasta kuoli kolmasosa. Jälkeen jäivät sitkeimmät ja onnekkaimmat, he jotka osasivat käyttää eloonjäämistaistelussaan hyödyksi kaikkia mahdollisia keinoja.

Heidän selviytymisensä oli meidän onnemme.

Jos esivanhempamme olisivat kuolleet kuten niin monet muut, emme olisi tässä. Se että istumme nyt tässä teknologiamme parissa on ollut hyvin pienestä kiinni. Kehoitan että kulutat pienen hetken miettien juuriasi.
Ja kiität.

Kumpa voisin katsoa taaksepäin, äitini äitini äitini äitini... äidin elämään... 1600-luvun lopulle...

Mitä hän teki, miten selvisi?

17 kommenttia:

  1. Kauniisti kirjoitettu tutkielma varsin karmeasta aiheesta, jota todellakin pitäisi pohtia: mitä jos nykyinen hyvinvointiyhteiskuntamme yllättäen romahtaa? Nousisiko meistä Talvisodan sankarikansa, vai taantuisimmeko vieraan suurvallan osamaan alaisuudessa heikoimpiaan syöväksi alamaiskansaksi?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos. Ja olen miettinyt samaa. Kliseinen ja paheksuva " ei nykyajan nuoriso..." on kuultu joka sukupolven suusta ja itsekin pohdin miten teknologialla ja suhteellisella hyvinvoinnilla kasvatetut sukupolvet selviäisivät äkillisistä poikkeuksellisista oloista. Toivon etten koskaan saa sitä selville.

      Poista
  2. Aihe on oikeasti mielenkiintoinen kaikessa kauheudessaan. Melko varmasti noista ajoista selviytyneet söivät tietäen tai tietämättään ihmisen lihaa. Ja miten nuo vuodet vaikuttivat ihmisiin jälkikäteen, se itseä on mietityttänyt eniten. Kauanko meni toipua nälästä, kuolemasta ja omista ratkaisuista. Sodan traumat nykyaikana ovat suomalaisilta nyt unohtumassa, kun sotineet sotapolvet alkavat kuolla pois. Kävikö silloin samoin? Vai jättivätkö nuo vuodet pysyvämmän jäljen, pelon?

    Voisin myös suositella luettavaksi Aki Ollikaisen Nälkävuoden, jos et ole siihen ehtinyt tutustua. Fiktiivinen teos, mutta kuvaa silti hyvin nälän tuomaa hätää, uppumista ja muutosta ihmisissä.

    Ja olipa ihana kun tämäkin blogi päivittyi!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Todella mielenkiintoinen aihe pohdittavaksi: miten paljon katastrofit vaikuttivat ihmisiin tuolloin ja miten paljon satojen vuosien takaiset kauhut vaikuttavat meihin yksilöinä vielä tänään! Uskon että huomattavasti enemmän kuin kukaan ymmärtääkään. Koetut kauhut ovat vaikuttaneet asenneilmastoon ja kattavasti lapsen kasvatukseen joka puolestaan siirtyy sukupolvelta toiselle. Vaikka joku perhe katkaisisi suvun kasvatusmentaliteetin niin kollektiivisesti koko maan asenteet vaikuttavat silti yksilöön.

      Poista
  3. Olipa mahtavaa huomata, että tänne oli ilmestynyt uusi teksti!

    Huh, tästä tuli mieleen Hannu ja Kerttu. Uskomatonta ajatella, että tämä tarina on totta ja tapahtunut vieläpä Suomessa, mikä tuo tapahtumaan vielä lisää karmivuutta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En muistanutkaan Hannua ja Kerttua :) Joskus olisikin mielenkiintoista perehtyä ajan kanssa Grimmin veljesten taustatarinoihin. Olisipa suloista jos joku palkkaisi minut tekemään tätä työkseni. Nyt aika ei vain riitä kaikenlaisen jännän metsästykseen ja sen kirjoittamiseen.

      Poista
  4. Blogisi on tavattoman mielenkiintoinen ja osaat kirjoittaa sujuvasti ja mukavaa tekstiä. Pyydänkin aktivoitumista, sillä kaikki kirjoituksesi on jo luettu :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, tulin hyvälle mielelle :) Koetan aktivoitua hieman useammin, välillä vain oli tunne että harvoja kiinnostaa ja siten on helpompaa vain tehdä omaa tutkimusta ja mietiskellä asioita itsekseen. On aina niin mukava kuulla että joku nauttii näiden karmivienkin juttujeni lukemisesta.

      Poista
  5. Juuri tätä tietoa etsin. Mikä onkaan lukemasi kirja, kun en saanut selville.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mirkka Lappalaisen Jumalan vihan ruoskasta löytyy alkuperäinen tiivistelmä kuvatuista tapahtumista. Todella mielenkiintoinen kirja kokonaisuudessaan, suosittelen.

      Poista
  6. Hei Saila! Minäkin kävin tsekkaamassa blogiasi eilen toiveena että olisit tänne kirjoittanut. Olin iloisesti yllättynyt, vaikka juttu olikin todella karmaiseva. Olen samaa mieltä kanssasi, meidän kannattaa miettiä historiaamme, miten täällä on ennen selvitty ja lapset kasvatettu. Olen usein ajatellut olisiko meistä pullasorsista elämään puutteessa ja nälässä. Ehkä olisikin, mistä sen tietää. Toivottavasti emme joudu koskaan sitä kokemaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei! :)

      Minä olen vähentänyt tätä blogimaailmassa oloa niin paljon, välillä tulee ikävä aktiivikirjoittelua, ehkä vielä joskus

      Voihan olla että jos olisi pakko sopeutua, se sopeutuminen saattaisi tapahtua nopeastikin. Ehkä jotain viitettä voisi löytyä niistä nykyajan maista joihin sota on iskenyt suht yllättäen. Olemme kuitenkin selviytyjäkansa, toivon että entisajan esimerkit jaksamisesta varmasti kannustaisivat jos jotain todella pahaa sattuisi tapahtumaan koko maan kattaen.

      Poista
  7. Hyi, kaamea juttu... :(

    Kiva kun oot palannut <3

    VastaaPoista
  8. Ihanaa, että olit taas jaksanut kirjoitella uuden tekstin luettavaksi, vaikka aihe olikin surullinen. Olen lukenut blogisi läpikotaisin, jotkut kirjoitukset kaksikin kertaa. Nyt en ollut pitkään aikaan käynyt katsomassa, onko uusia tekstejä tullut mutta tänään taas muistin vilkaista ja ilokseni huomasin uuden tekstin ilmestyneen!

    Tekstisi on miellyttävää ja helppo lukea, aiheet ovat mielenkiintoisia ja osaa aiheista olen itsekin blogisi innoittamana tutkinut vähän tarkemmin. Jatka samaan malliin! <3

    VastaaPoista
  9. Olen täysin samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa. Blogisi on todella mielenkiintoinen ja olet hyvä kirjoittamaan! :)

    VastaaPoista
  10. Moi! Mielenkiintoiselta vaikuttava blogi. Hyvin kirjoitettua tekstiä jännistä aiheista. Olen lukenut vasta muutaman jutun mutta tuntuu jo että taisin jäädä koukkuun : ) ja sanottakoon vielä että olen vm-79 aikalailla perinteinen mies, historian harrastaja.
    Kiitokset kirjoittajalle!

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista kommenteistasi <3 Kaunis kiitos <3 Palaa pian