tiistai 10. helmikuuta 2015

Nääntyneet


Omassa henkilökohtaisessa elämässäni toisinaan paastoan eli pidättäydyn ruoasta lyhytaikaisesti. Olen huomannut että lyhytkestoisena paasto tuo nopean, raikkaan, hyvän olon raskaamman ruokakauden kuten joulun jälkeen. Nykyisinä yltäkylläisinä aikoina länsimaissa paasto on useimmin kehotietoisten naisten juttu joten putoan itsekin sulavasti stereotypiaan.

Ennen paasto oli kuitenkin ravintotilanteesta, uskonnollisesta suuntauksesta tai sukupuolesta riippumatta kaikkien juttu.

Jos säät ja niiden myötä sato oli huono, ruoka-apua ei tullut ulkomailta vaan aterioista tingittiin koska oli pakko.

Kristinuskon leviämisen myötä länsimaiset ihmiset tottuivat paastoamaan pakon lisäksi myös uskonnon nimissä. Keho pyrittiin unohtamaan ja keskittämään huomio henkeen ja kristuksen kärsimykseen autiomaassa. Varsinkin keskiajalla näkemys fyysisestä olemuksestamme oli vähemmän kaunis joten mitä enemmän kehon kuritusta, sen suloisemmaksi kirkastui sielu.

Useimmat paastoajat huomaavat paastoamisen todella tekevän kehon lisäksi jotakin myös mielelle. Joidenkin paastopäivien kuluttua normaali, tavanomainen mieliala alkaa asteittain nousta. Olo muuttuu sellaiseksi mitä se on jos joisi suuren viinilasillisen tyhjään vatsaan. Sisäinen lämpö, hyvä olo ja euforia kuuluvat tähän vaiheeseen ja henkilö itse huumaantuneen olonsa lomasta todellakin huomaa muutoksen. Onko tapahtunut paaston ihme?

Tämänkaltaista ruoasta pidättäytymiseen liittyvää hyvää oloa on historiassa selitetty monin eri tavoin.

Uskonnot selittävät sen hengen kirkkaudella. Lääketiede on selittänyt sen kuona-aineiden katoamisella. Todellinen syy paastossa koettavalle euforialle lienee kuitenkin aivokemioissa ja selittyy seuraavasti;

Normaalitilanteessa kehomme toimii ravinnon hiilihydraateista saatavalla glukoosilla. Jos ruoasta pidättäydytään ja hiilihydraatteja ei saada, käynnistyy monimutkainen prosessi jossa keho varastorasvaa hyväksikäyttäen myödostaa ketoaineita joita elimistö voi myös käyttää ravintonaan. Ketoaineilla puolestaan on aivojen kannalta merkittäviä vaikutuksia joista suurin lienee se, että ne voimakkaasti stimuloivat mielihyvähormonien tuotantoa usealla eri vaikutusmekanismilla. Kun paasto aikanaan loppuu ja keho saa jälleen helpostipilkottavia hiilihydraatteja käyttöönsä, elimistö ei enää valmista ketoaineita jolloin myös euforinen hyvänolontunne ja kestopositiivisuuden tila päättyy ja ihminen vajoaa paastoa edeltävään arkiseen mielentilaansa.

Tämän alustamisen jälkeen onkin helpompi siirtyä kirjoitukseni varsinaiseen tarinaan. Voitte nyt helpommin ymmärtää miten jokin sinänsä niin epäluonnollisen ja ikävän tuntuinen asia kuin ruoastakieltäytyminen on voinut vuosisatojen aikana saada niin paljon ja niin laajalti suosiota että sen varjolla onnistuivat jopa  seuraavan tarinamme murhat.


1900-luvun alussa tekninen kehitys oli ottamassa yhä suurenevia harppauksia eteenpäin. Uudet tavat, aatteet ja toimintamenetelmät tekivät tuloaan. Tahdottiin olla moderneja ja toimia modernisti. Ihmisillä alkoi olla hieman enemmän rahaa käytössään ja tuloerot alkoivat hienovaraisesti tasoittua. Oltiin tilanteessa jossa voitiin pelkän selviytymistaistelun sijasta keskittyä itseen ja niin kiinnostus kaikenlaista itsensäparantamista kohtaan koki tulemisen. Markkinoille tulvehti erilaisia terveyslääkkeita ja terveystuotteita joissa käytettiin uusia tieteellisiä innovaatioita kuten mekaniikkaa, radioaktiivisia aineita ja jopa sähköä. Näiden uutuuksien rinnalle nousi menneisyyden hämärästä kuitenkin vanha ikiaikainen tapa joka ei vaatinut uusia kommervenkkejä. Kyse oli tietenkin paastosta.

Paaston uuden tulemisen ansio lankesi muuan dynaamisen ja toimeliaan yhdysvaltalaisnaisen, Linda Hazzardin harteille.

Linda, tohtori Hazzard, oli hyvin koulutettu keskiluokkainen Rouva jonka erityismielenkiinto keskittyi lääketieteeseen mutta kuitenkin varsin kapeasti. Hän nimittäin uskoi että yksinkertainen paastoaminen voisi parantaa henkilön kuin henkilön lähes kaikista sairauksista. Hän kirjoitti kiinnostuksenaiheestaan kirjan: "Paasto sairauksien parantajana" ja onnistui saamaan virallisen lisensoinnin "paastospesialistina" vaikka hänellä ei ollutkaan varsinaista lääketieteen tutkintoa.


Hazzard itse olikin varsinainen persoonallisuus, kiintoisa ja epätavallinen.
Hänen astuttuaan huoneeseen, kerrotaan, hiljenivät kaikki ollakseen hetkeä myöhemmin täysin hänen lumoissaan.

Tämänkaltainen magnetismi oli omiaan vakuuttamaan lukuisat itsensäkehittämisestä kiinnostuneet ja varakkaat kuulijat joille Hazzard piti luentoja terveyden ylläpitämisestä sekä sairauksien parantamisesta. Hänen charminsa onnistui luomaan nopeassa ajassa laajan ja varakkaan asiakaskunnan joka mahdollisti Hazzardin pitkäaikaisen unelman. Näiden liiketoimiensa avulla hän kykeni pian perustamaan pieneen, Washingtonin kuntaan Olallaan ikioman paastoklinikan jossa alkoi vastaanottaa potilaita.

Matkassa oli toki muutamia mutkia.

Ensinnäkin oikeudenkäynti johon Linda joutui erään asiakkaansa äkillisesti menehdyttyä. Kuolinsyytutkija totesi kuoleman johtuneen nälkään nääntymisestä mutta tuomiota ei voitu julistaa riittävien todisteiden puuttuessa. Lisäksi Hazzardin tutkinnottomuus eli virallisen lääkärintutkinnon puuttuminen suojeli tätä, ei kyetty osoittamaan että hän olisi ollut tarpeeksi perillä asiakkaansa nääntyneestä tilasta ja näin tohtori Hazzard sai jatkaa liiketoimiaan paastoklinikallaan.

Asiakkaita riitti.

Itse klinikka ei ollut sen enempää kuin keskikokoinen maalaistalo jonka takapihalla oli ryhmä pieniä hökkeleitä. Mukavuuksia ei ollut sillä tarkoitus oli vapautua moderneista taakoista ja henkisistä rasitteista. Asiakkaita ei kannustettu olemaan yhteydessä ulkomaailmaan eivätkä he mielellään saaneet vastaanottaa postia jonka kulkua tohtori Hazzard valvoi.

Klinikka

Varsinainen hoito koostui useasta osasta.

Varakkaat potilaat olivat asiantuntevan Tohtori Hazzardin lumoissa ja päivät kuluivat kuunnellessa tohtorin pitämiä luentoja paaston puhdistavasta ja elimistöä rakentavasta vaikutuksesta. Hän vakuutti potilaansa siitä että jokaisen ruoansulatuselimistö tarvitsi usein pitkäkestoista lepoa voidakseen toimia kunnolla ja jotta elimistö kykenisi oikein taistelemaan sairauksia vastaan. Vääränlainen ravinto ja ylikuormitettu keho sairastuttivat. Ainoa tapa kumota nämä jo tapahtuneet haitat oli yksinkertainen, parantava paasto.

Paaston lisäksi tarvittiin elimistön stimulointia. Tähän kuului erilaisia, jopa tunteja kestäviä peräruiskeita ja niiden lisäksi lisäksi varsin merkillinen hoitotapa jossa hoidettava makasi sängyssä tohtori Hazzardin mankeloidessa ja lyödessä potilasta eräänlaisella rautatangolla tai nyrkeillään samalla huutaen "Parane, parane!"

 Linda.

Asiakkaat saivat ensimmäisinä päivinä paastoklinikalle saavuttuaan henkensä ravinnoksi lämpimiä hymyjä ja kehonsa ravinnoksi appelsiineja.

Päivä päivältä appelsiinit ja hymyt loppuivat.

Tilalle tulivat pienet määrät parsa- ja tomaattikeittoa, lopuksi vain vettä. Hymyt korvautuivat tuimilla ilmeillä ja nälkää valittelevat asiakkaat saivat pikaisen kurinpalautuksen ja tieteellisen läksytyksen. Merkillisen usein nälkää valittanut asiakas myös määrättiin välittömästi "puhdistavaan" hierontaan jossa tohtori Hazzard "hieroi pois myrkyt" eli hakkasi asiakkaan rautatangoilla.

Tietenkin tässä vaiheessa potilas useiden viikkojen pelkän vesikuurin näännyttämänä ja heikkona, dominoivan "tohtorin" voimakkaan henkisen manipulaation alla kaukana perheestään ja ulkomaailmasta erotettuna,  uskoi saavansa parhainta ja oikeinta hoitoa.

On ehdottomasti muistettava että pitkäaikainen ravinnottomuus aiheutti potilaiden aivokemioissa muutoksia jotka saivat nämä tuntemaan euforiaa ja hyvänolontunteita. Potilaille nämä hyvänolontunteet olivat vahvoja todisteita siitä että hoito oli toimiva ja tehokas.


Eräs Linda Hazzardin alkuaikojen ensimmäisistä asiakkaista oli muuan Maud Haglund, alunperin norjasta kotoisin oleva nuori nainen joka onnettomuudekseen sairasti suolistosyöpää. Maud joutui välittömälle paastokuurille jotta hänen sairas suolistonsa saisi levätä.

Täydellistä ruoattomuutta ja vesipaastoa kesti Maudin kohdalla 50 päivää. Tämän jälkeen hän kuoli aliravitsemukseen.

Koska Maudillä tohtori Hazzardin onneksi oli ollut syöpä, sai tohtori määriteltyä kuolinsyyksi sairauden ja klinikan toiminta jatkui samaan tyyliin.

Kauaa ei tarvinnutkaan odotella. Seuraavaksi menehtyivät kaksi muuta potilasta, rouva Elgin Cox sekä neiti Ida Wilcox. Heitä seurasivat neidit Blanche Tindall ja Viola Heaton jotka kaikki nääntyivät hiljaisesti nälkään klinikan takapihan lukuisissa hökkeleissä.

Klinikalla parempaa vointia etsimässä oli myös 26-vuotias Eugene Wakelin, arvovaltaisen lordin poika. Hän oli sitkeää tekoa eikä heikentynyt paastosta huolimatta tarpeeksi nopeasti. Hänet siis ammuttiin. Tohtori Hazzard totesi myöhemmin "poikaparan tehneen itsemurhan." Tosiasiassa Eugene oli aiheuttanut huolta uteliaisuudellaan muiden potilaiden voinnista joten hänestä tahdottiin päästä eroon.

 Linda

Kaikkien näiden kuolemien taustalla oleva motiivi oli luonnollisestikin raha.

Linda oli huomannut jo nuorena omaavansa puhumisen taidon sekä eräänlaisen dominoinnin kyvyn. Hän oli myös aidosti lääketieteestä sekä paastoamisesta kiinnostunut, toki tiedostaen myös paaston varjopuolen liian pitkälle vietynä. On mahdollista että hän kärsi luonnehäiriöstä kuten psykopatiasta tai narsismista ja näiden avujensa avulla hän onnistui manipuloimaan potilaansa testamenttaamaan omaisuutensa hänelle.

On ymmärrettävä että suuri osa potilaista oli klinikalle saapuessaan varsin tervejärkisiä mutta viikkojen ja kuukausien ravinnottomuus vei fyysisen ruumiin voimat sekä aiheutti asiakkaille hallusinaatioita ja todellisuuden vääristymiä. Kun Tohtori Hazzard vielä päällepäätteeksi harjoitti potilaisiin "kuona-aineita poistavia hierontoja" rautaputkin sekä nyrkein ja manipuloi näitä agressiivisin saarnoin, olivat uhrit täysin suojattomia. Muistanette että yhteydet ulkomaailmaan olivat käytännössä katkaistut "mielen rauhoittumisen" nimissä joten ulkopuolista apua oli mahdoton saada.

Ulkopuolinen maailma ei kuitenkaan ollut klinikan toimista täysin tietämätön. Sattumoisin kun seudulla asuvat ihmiset olivat kaikki uteliaita suomalaisia!

 Suomalaissiirtolaisia yhdysvalloissa, 1900-luvun alku.

Suomalaisten sijoittuminen Olallan pikkukuntaan selittyi senaikaisella yhdysvaltalaisella siirtolaispolitiikalla joka oli määrännyt seudun pohjoismaista tuleville asukkaille. Suomalaissiirtolaiset olivat ottaneet välittömästi kauniin seudun omakseen ja he viihtyivät hyvin. Hyvin tunnettiin myös naapuruston asiat, samoin kuin kotokylässä ennen suomessa.

Erityisesti "Hienon tohtorin" tila herätti paljon juoruja ja puhetta.

Kyläraitilla nimittän nähtiin jatkuvasti hoippumassa luurangonlaihoja fiinejä naisia ja miehiä jotka laahustivat hiljalleen eteenpäin pysähdellen uupumuksesta muutaman metrin välein. Tätä eivät suomalaiset millään voineet käsittää ja hieman potilaita koetettiin jututtaakin mutta kielimuurin lisäksi ongelmana olivat yhteiskuntaluokat. Hazzardin potilaat olivat varakasta väkeä joka näkyi jo terveyskävelyllä olevien pukeutumisessa ja pitsisissä päivänvarjoissa. Siinä eivät tavalliset Porista ja Mäntsästä kotoisin olevat Matit ja Eskot paljon uskaltaneet asiaan puuttua, varsinkaan kun tohtori tunnettiin paikkakunnan hienona, parempana väkenä.

Kuolemista huolimatta, kukaan ei siis puuttunut klinikan toimintaan.

Seuraavan vuoden aikana hoitolan takapihan hökkeleissä kuoli vielä seitsemän nuorehkoa potilasta.

Osa asiakkaista kuitenkin selvisi ja kuukausien dominoinnin ja aivopesun jälkeen he lähtivät "parantuneina" julistaen laajasti Tohtori Hazzardin "hellää, rakastavaa huolenpitoa ja ihmeellistä menetelmää!" Tohtori julkaisi myös ajan muotilehdissä ilmoituksia klinikastaan jossa kuvaili vehreän luonnon keskellä olevaa kaunista hoitolaansa jossa potilaita ravittiin lähitilojen tuoreilla vihanneskeitoilla.

Hazzardin kirjasta jossa hän on asettanut raskaana
 olevan naisen kuukauden vesipaastolle.

Tämän viehättävän ilmoituksen ansiota oli myös nuoren sisaruspari Claire ja Dorothea Williamsonin saapuminen paastoklinikalle.

Claire ja Dorothea olivat varakkaan majurin perijöitä ja he tulivat taloudellisessa mielessä hyvin toimeen kärsien kuitenkin pienistä terveysvaivoista. Dorotheaa vaivasivat harmilliset reumasäryt ja Clairea puolestaan pienet gynekologiset ongelmat. Näistä päästäkseen he olivat radikaalisti luopuneet korseteistaan sekä lopettaneet kokonaisuudessaan lihan syömisen. Vaivat vaivasivat silti aina vain joten  paastoklinikan ilmoituksen nähtyään ja Hazzardin kirjan luettuaan he päättivät lähteä lomalle virkistäytymään "luonnon rauhaan ja kauneuteen."

Kun sisarukset saapuivat määränpäähänsä, tapasivat he lämpimästi hymyilevän Tohtori Hazzardin joka vuolaasti mutta jämäkästi pahoitteli klinikallaan olevia korjaustöitä jonka takia hoito oli aloitettava tilapäisesti muualla. (Todennäköisintä oli että Hazzard ei tahtonut sisarten näkevän hoitolansa kuoleman partaalla olevaa viimeisintä asiakasryhmää.) Sisarukset siirrettiin pieneen, tunkkaiseen huoneistoon ja "hoito" alkoi.

Kaksi kuukautta myöhemmin hoito oli edennyt siihen vaiheeseen että sisarukset voitiin siirtää varsinaiselle klinikalle. Tuolloin heidän painonsa oli laskenut noin 30 kiloon ja tilanne oli todella vakava.

Sisaruksista vanhempi, Claire oli jo pitkään ymmärtänyt mikä olisi hoidon päämäärä. Hän oli lukuisia kertoja koettanut paeta ja saada ulkopuolista apua mutta turhaan, hän oli aliravitsemuksen, nestehukkaa aiheuttavien peräruiskeiden ja pahoinpitelevien hierontojen takia liian heikko, lisäksi hänet oli erotettu sisarestaan Dorotheasta.

Kun Clairen eteen tuotiin paperi jonka teksti testamenttasi sisarusten omaisuuden Tohtori Hazzardille ja jossa annettiin tarkat ohjeet sisarten kuoleman jälkeiseen krematointiin ja kuolinsyytutkimuksesta kieltäytymiseen, Claire allekirjoitti. Sitten hän kuoli. Kuollessaan hän painoi vain 22 kiloa.

 Hazzardin kirjasta. Kuukauden paasto "paransi" lapsen sokeuden...

Clairen kuoleman jälkeen Dorothea onnistui ihmeen kaupalla kirjoittamaan kirjelippusen vanhalle lapsuudenaikaiselle lastenhoitajalleen Margaret Conwaylle. Kun lastenhoitaja sai kirjelapun, sisälsi se lähes kokonaan pelkkää merkillistä siansaksaa, parempaan ei nääntynyt Dorothea ollut pystynyt. Saatuaan sivistyneeltä hoidokiltaan niin käsittämättömän viestin, pelästyi Margaret ikihyviksi ja päätti välittömästi matkustaa paastoklinikalle sisaruksia tapaamaan.

Saavuttuaan Margaret sai myötätuntoisen suruviestin tohtori Hazzardilta, Claire oli valitettavasti menehtynyt. Kuolema selitettiin johtuvan siitä että Claire oli lapsuudessaan saanut niin vahvoja flunssalääkkeitä että ne olivat kurtistaneet tämän sisäelimet jotka olivat nyt tulleet matkansa päähän...

Tohtori Hazzardin hienostuneesta ulkoasusta ja puheesta huolimatta, Margaret tunsi olonsa epäuskoiseksi.

Kuolinsyy ei vaikuttanut tieteelliseltä ja kun hän vaati nähdä Clairen ruumiin, kauhistui hän sen luurankomaista olemusta. Yhä elossa ollut sisarus Dorothea oli myös hirveä näky. Alle 30-kiloisena tämä ei enää kyennyt istumaan sen kivulloisuuden takia, olihan hän vain luuta ja nahkaa. Voimakkaan aivopesun seurauksena Dorothea ei myöskään suostunut lähtemään klinikalta. Kaiken kruunasi itse tohtori Hazzard joka oli pukeutunut silkkimekkoon, hattuun sekä timanttiketjuun jotka kaikki lastenhoitaja Margaret tunnisti kuuluvan nyt edesmenneelle Clairelle.

Margaret ei voinut tehdä muuta kuin kontaktoida välittömästi sisarten lähintä sukulaista saaden muutamassa päivässä paikalle tyttöjen sedän John Herbertin.

Uskomatonta kyllä Dorothean pelastaminen klinikalta osoittautui hyvin vaikeaksi.

Tohtori Hazzard oli saanut sisarukset allekirjoittamaan erilaisia sopimuksia joissa sisarten omaisuus sekä näiden hoito oli kokonaan asetettu Hazzardin käsiin. Lopulta Herbert joutui maksamaan suuren, tuhannen dollarin pantin saadakseen Dorothean mukaansa ja vihdoin klinikalla tapahtuneiden kauheuksien ketju alkoi vähä vähältä avautua. Tohtori Hazzard haastettiin oikeuteen ja syyttäja kaivoi esiin kaikki kymmenet klinikalla sattuneet kuolintapaukset.

 Dorothea pelastumisensa jälkeen.

Fiksuna naisena Tohtori Hazzard oli varautunut syytteisiin.

Hän esitti oikeudelle kymmeniä dokumentteja jotka edesmenneet potilaat olivat allekirjoittaneet. Näissä dokumenteissa potilaat kertoivat sairastavansa erilaisia tappavia tauteja ja tulleensa mielihyvin "viettämään elonsa viime päivät hellän tohtorin huomassa." Samaisissa dokumenteissa potilaat myös poikkeuksetta testamenttasivat omaisuutensa Hazzardille.

Paikalla oli luonnolliseti lukuisia Hazzardin potilaiden omaisia jotka omasta puolestaan todistivat päinvastaista.

Heidän omaisensa olivat olleet täysin terveitä, usein nuoria ihmisiä parantolaan mennessään mutta kuollessaan painaneet vain parikymmentä kiloa ja joissain tapauksissa ruumiit olivat mystisesti kadonneet tai ne oli "vahingossa" krematoitu ennen kuolinsyytutkimusta. Paikallisia suomalaisia myös haastateltiin ja nämä kertoivat ilomielin seudulla laumoittain vaellelleista elävistä luurangoista joita lapsetkin pelkäsivät.

Hoitolassa tilapäisapuna toimineet palkatut hoitajat uskaltautuivat lopulta avaamaan suunsa ja kertoivat kammottavia tarinoita siitä miten sisarukset olivat huutaneet tuskasta ja kivusta erilaisissa Hazzardin määräämissä hoidoissa ja miten heidät oli uhkailtu pysymään hiljaa.

 Hazzardin potilas 50 vesipäästopäivän jälkeen

Oikeudenkäynnin lopputuloksena Linda Hazzard tuomittiin vankeuteen murhasta.

Hänen käytöksensä tuomion jälkeen oli kuitenkin aivan erikoislaatuisen uppiniskaista. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta yhdestäkään kuolemasta vaan mielellään antoi lausuntoja eri sanomalehtiin todeten:

 "Paasto ei milloinkaan voi olla kuolinsyy vaan kuolinsyy on aina potilaan elimellinen heikkous johon hän lähtökohtaisesti tarvitsikin apua. Jos kuolema koittaa parannusta ennen, johtuu tämä siitä että paasto ei ehtinyt kestää tarpeeksi kauan vaan elin petti sitä ennen."

Hazzard tuntuikin olevan lähinnä loukattu ja närkästynyt häneen kohdistuneista syytteistä. Hän koki tuomion kohdistuvan itseensä vain siksi että onnistui olemaan menestynyt nainen aikana jolloin menestys liike-elämässä suotiin vain miehille.

Hänen vakuuttava ja tasapainoiselta vaikuttava persoonallisuutensa sai hämmästyttävästi taakseen myös aitoja lääketieteen harjoittajia ja kuuluisia lääkäreitä jotka puolustivat paastoa parantamismenetelmänä. Viimeisimpien potilaiden eloonjäänyt sisärus Dorothea myös edelleen aivopestynä puhui Tohtori Hazzardin puolesta eikä suostunut syyttämään tätä mistään.

Näiden seikkojen takia murhatuomio lievennettiin ja nimikkeeksi tuli pelkkä tappo. Vankilaan kävi kuitenkin Hazzardin tie onnen ollessa edelleen tämän puolella. Tuntemattomista syistä johtuen hänet armahdettiin vain kahden vuoden vankilatuomion jälkeen.

Hazzard muutti asumaan paastoideaalia kannattavien tukijoukkojensa luokse kauas Uuteen seelantiin. Myös siellä hän aloitti pienen paastoklinikan tappaen jälleen muutaman potilaansa muuttaen kuitenkin muutaman vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen takaisin juurilleen Olallaan. Olallassa hän perusti uhreiltaan saadun omaisuuden turvin entistä valtavamman paastoklinikan jonka hän nimesi suureellisesti "Terveysakatemiaksi."

Terveysakatemiassa oli paikkoja jopa sadalle paastoajalle ja Hazzard aloitti lehtimainoskampanjan saadakseen jälleen varakasta asiakaskuntaa.

 Uusi klinikka

Merkillistä kyllä, tulevien vuosien aikana vain hyvin harvoja potilaita ilmoittautui ja nämäkin lähtivät parantolasta hoidon ollessa aivan alkuvaiheissaan.

Tohtori Hazzardin maine oli muuttunut epämääräiseksi ja vaikka julkisia vastalauseita häntä kohtaan ei esitetty, harva tahtoi asettaa itseään alttiiksi kuolemalle. Viimeinen isku oli parantolassa syttynyt tulipalo joka tuhosi rakennuksen täysin.

Tässä vaiheessa Tohtori Linda Hazzard oli itse jo seitsemissäkymmenissään.

Oli vuosi 1938 ja koetut vankila- ja matkusteluvuodet olivat verottaneet hänen terveyttään rajusti. Niin hän kääntyi ainoan tuntemansa menetelmän puoleen ja noudattaen elämänmittaista vakaumustaan hän aloitti vesipaaston.

Ironista kyllä, tuo paasto myös päätti hänen päivänsä.

Alle kuukaudessa aliravitsemus heikensi Hazzardin terveyden niin voimakkaasti että hän menehtyi. Epäilemättä omaksi hämmästyksekseen.

 Hazzardin ensimmäinen klinikka jossa murhat tapahtuivat on yhä olemassa.

Elämänsä aikana Linda Hazzardin on arvioitu surmanneen jopa viisikymmentä potilastaan. Mikä erikoisinta, huolimatta kaikista näistä surmista, hänen maineensa paastospesialistina on kestänyt aikaa tähän päivään saakka. Hänen kirjoittamiaan kirjoja myydään edelleen painettuina versioina jollaisen voi lunastaa itselleen vaikkapa amazonista. Sellaiseen voit tutustua myös nettikirjana esimerkiksi tästä linkistä. Hyytävää luettavaa ovat erityisesti kirjan loppuosan kuvaukset paastoon menehtyneistä potilaista jotka tosiasiassa olivat Hazzardin uhreja.

Nykyään Olallan kunnassa sijaitseva paastoparantola on suosittu turistikohde huolimatta siitä että se toimii nykyään yksityiskotina.

Hazzardin omaisuuden kerrotaan olleen suuren ja useat uhrien kallisarvoiset jalokivikorut katosivat kokonaan. Arvellaankin Hazzardin piilottaneen laajalle tilalleen surmanneidensa ihmisten ruumiiden lisäksi myös paljon omaisuutta, siksi paikalla vierailevät ovat pääasiassa amatööririkostutkijoita metallinpaljastajineen sekä erilaisia meedio-tositeeveesarjojen osanottajia. Talossa nykyisin asuva perhe onkin mielenkiintoisesti kertonut avoimesti talossa kokemistaan erilaisista paranormaaleista tapahtumista joista he toteavat yksinkertaisuudessaan:  

"Olemme niihin tottuneet kun emme niistä eroonkaan pääse."

perjantai 6. helmikuuta 2015

Larsin torttuja


Jos on esimerkiksi jouluyö tai juhannusyö, eikö silloin voi olla myös Runebergin yö?

Minun mielestäni ihan hyvin voisi. Nyt Runebergin yönä luen tietenkin hänen runojaan ja syön Larsin torttuja. Ja Runebergin yötä vietän siksi että vasta nyt sain Larsin tortut uunista, punssivaleltua, koristeltua ja pääsin istahtamaan teekupin kanssa niiden ja tietokoneen ääreen.

Ajattelin tämän vain kerran vuodessa olevan Runebergin yön kunniaksi (jonka ainoa viettäjä taidan olla minä) antaa kunnian sille kenelle kunnia kuuluu ja muistella varsinaisen Runebergin yön päähenkilön lisäksi jotakuta toistakin herrasmiestä.


Ensin pohtikaa tilannetta omalta kohdaltanne.

En tiedä milla aloilla työskentelette mutta ajatelkaa että eräänä päivänä tekisitte työssänne läpimurron. Jonkin työhönne liittyvän ihanan, aikaa kestävän oivalluksen johon vuodattatitte aikaanne, vaivaanne ja ylpeyttänne. Ette tietäisi sitä nyt, mutta tuo työnne tulos tulisi niittämään sellaista mainetta ja kunniaa joka kestäisi vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Nimesi jäisi historiaan eikä unohtuisi niin kuin moni muu.

Sitten ei kävisikään näin. Kaiken kunnian ylpeytesi kohteesta veisi joku muu.

Tämä on Runebergin yön pimeä puoli. 

Yläkuvan ihanan leivoksen taustalta löytyvän lurjusparin Runebergien sietäisi nyt punastua pilvenreunallaan...

Runebergin torttu kun ei olekaan Runebergin vaan Asteniuksen torttu.


Lars Astenius oli 1800-luvulla elänyt oletettavasti mainittuun elämäänsä tyytyväinen porvoolaiskondiittori.

Eräänä päivänä hän teki kehitti työssään aivan uudenlaisen reseptin jonka lopputuloksena olemme mekin saaneet tänään suumme makeiksi. Larsin uutta leivonnaista päädyttiin myymään runsain mitoin suositussa kestikievarissa jossa hän työskenteli ja jonka asiakaskuntaan kuului myös kansallisrunoilijamme vaimo Fredrika. Fredrika ihastui kievarin uusiin leivonnaisiin mutta tämän makea mieltymys ei ollut mitään verrattuna hänen puolisonsa Johanin reaktioon joka vaati saada Larsin torttuja vastedes joka aamu.

Jossakin vaiheessa taloudellinen Fredrika omi Larsin leivonnaisten reseptin ja alkoi leipoa ja tarjoilla vadelmasilmäisiä kakkuja miehensä lisäksi myös heidän kotonaan käyville vierailijoille. Vierailijat yhdistivät pian Larsin tortun itse isäntäväkeen ja loppu on historiaa. Runeberin torttu oli syntynyt.

Mitä mahtoi Lars-parka ajatella!

Jotta unohtuneet eivät unohtuisi, leivoin tänään Asteniuksen torttuja ja luin muutamia Runebergin runoja.  Ehkä he lyövät nyt jossain taivaanrannan toissapuolen kättä, sillä muistettaisiinko kuitenkaan toista ilman toista?

Johan Ludvig Runeberg oli herkkusuun lisäksi suuri romantikko. Hänen makeisiin sanoihinsa ja Larsin torttuihin päättyköön oma Runebergin yöni.

Kauniita unia.

        *
Mä yhä sua suutelen
Ja kyllästynkö koskaan? En!
Nyt sanos, neito, minulle,
Kuink’ maistaa muisku sinulle?

Se sullekin on mieluinen;
Nyt, miksi on se herttainen?
Ma tuota kysyn uudestaan,
Ja muiskun muiskulta vaan saan.
Jos huulissain ois hunajaa,
Et hellemmin vois suudella;
Jos sappea ne tarjoisi,
Sa suutelisit sitteki.
Nyt mitä voitkin mainita,
Jos syitä täytyy annella?
Jos rohkeasti tutkaistaan,
Miks’ suudella sa tahdot vaan?
On kansa valmis kielimään,
Nyt mitä siitä mietitään,
Kun suuta annat ainiaan,
Ja et tie, miksi annatkaan?

En puolestani tiedä, en,
Min hyödyn siitä voittanen:
Vaan kuolla tahdon, jos en saa,

Sun huuliasi suudella.