Siepatut - Silloin ennen ja nyt

Olen jostain syystä viime päivinä
tutustunut erilaisiin kidnappaustapauksiin. 

Juttu taisi lähteä siitä kun törmäsin artikkeliin Natascha
Kampuschista, tytöstä joka kidnapattiin kymmenvuotiaana 

koulumatkatkallaan. Vanha juttuhan tuo jo on mutta se sai minut
lueskelemaan muistakin vastaavista tapauksista.

 Natascha

Välillä tuntuu hurjalta miettiä miten kummallisessa maailmassa me

elämme. Melkein mikä tahansa on mahdollista. Vai pitäisikö sanoa 

että kaikki on mahdollista niin hyvässä kuin pahassa. Ei taida olla

minkäänlaista tekoa tai kohtaloa jota ainakin joku ihminen jossain ei 

olisi tehnyt tai kohdannut.

Tälläkin hetkellä minun tätä kirjoittaessani ja teidän lopulta

lukiessanne, elää jossakin piilotetussa kolossaan moni lapsi

ja nainen, mieskin. Monelta on riistetty vapautensa ilman minkäänlaista

syyllistymistä mihinkään rikokseen. Syynä vain se että sattui olemaan

vääränlaisen ihmisen näkö- tai vaikutuspiirissä. Kidnapattuja, poliittisten

selkausten uhreja ja muita ihmisparkoja. Tuotanto- tai turkiseläimistä 

puhumattakaan mutta ei nyt mennä sinne.

Voitte tutustua mainitun Natascha Kampuschin tarinaan tässä.

Hänen sieppausvuosistaan kertova elokuva "3096 päivää"

 on nähtävissä tässä linkissä. 

Suosittelen kovasti, pienen maanalaisen

kopin klaustrofobisuus välittyy ruudun kautta ahdistavan hyvin.

(Jos katsotte niin leffa näkyy parhaiten kokonäytön tilassa.)

Suomenkielisiä tekstejä ei valitettavasti ole.

Jos imeydytte aiheeseen samoin kuin minä, voitte myös kirjan

muodossa lueskella (englanniksi kyllä tämäkin) erään sieppauksen

uhrin kirjoittaman nettikirjan tästä. Kyse on kirjasta "A stolen life"
joka kertoo 11-vuotiaana kidnapatun Jaycee Dugardin tapauksen.

Vaikuttava mutta ehkä hieman jopa ahdistava lukukokemus.

Hän sai vankeusaikanaan kaksi lasta joiden molempien synnytykset

hän hoiti yksin vankeudessa. Ensimmäinen lapsi syntyi Jayceen

 ollessa vain 13-vuotias.

 Jaycee katoamisen aikoihin & kidnappaaja.

Sieppaukset eivät tietenkään ole vain meidän aikamme ilmiö.

Eräs 1900-luvun alkupuoliskon kuuluisin kidnappaustarina

oli Charles Lindbergh juniorin kaappaus. 

Pojan isä oli ruotsalaisperäinen amerikkalainen Charles Lindbergh seniori, 

kuuluisa ensimmäisestä välilaskuttomasta atlantinylityslennostaan.

 Siepatun äiti taas oli kaunis kirjailijatar Anne Morrow. 

Yhdessä pariskunta eli mitä mielenkiintoisinta elämää.

Charles opetti vaimonsa lentämään ja he seikkailivat ympäri maailmaa.

Esimerkiksi vuonna 1931 he lensivät Kanadasta Alaskan kautta Japaniin
ja Kiinaan saakka josta matkasta Anne kirjoitti ensimmäisen
kirjansa.

Anne Morrow 

Tunnettu pariskunta asettautui New jerseyläiseen kaksikerroksiseen

omakotitaloon ja he saivat ensimmäisen kuudesta lapsestaan
joka nimettiin isänsä mukaan Charlesiksi.

Perhe eli melko normaalia lapsiperhearkea kunnes maaliskuun
 1. päivänä 1932, Charles jr:n lastenhoitaja Betty huomasi

Charlesin kadonneen toisen kerroksen lastenhuoneen pinnasängystään

ja hälytti välittömästi lapsen vanhemmat paikalle.

Myös poliisit kutsuttiin ja talon etsinnässä löydettiin
lunnasvaatimus lastenhoitaja-Bettyn 

ikkunalaudalta.

Lunnaita vaadittiin 50.000 dollaria joka nykyrahassa

vastaisi 800 000 euroa. Voitte kuvitella että jo lunnasvaatimus yksistään

olisi herättänyt lehdistön ja yleisön huomion mutta lisäksi soman

pellavapäisen taaperon ryöstö omasta lastenhuoneestaan saavutti

koko maan huomion. Lapsi oli vain puolitoistavuotias.

Alkoi kiihkeä, lähes kolmen kuukauden mittainen sanomalehtivyörytys

kun lasta etsittiin kaikkialta. Tapahtunutta kutsuttiin vuosisadan rikokseksi

ja mediahuomion vuoksi tapauksen tutkintaan myös ohjattiin huippumäärä 

resursseja. Lukemattomat poliisit ja etsivät tutkivat tapausta ja asialle 

värvättiin myös lauma alamaailman konnia joiden oli määrä soluttautua

mahdollisten kidnappaajien lähipiiriin. 

 Lindberghien kotitalo, lastenhuoneen ikkuna ja ryöstäjän
jättämät tikkaat.

Mitään ei kuitenkaan saatu selville ja pian saapui toinen
 lunnasvaatimus. Tällä kertaa lunnaspyyntöä oli nostettu
entistä huimempiin lukemiin ja nyt pyydettiin summaa
joka vastasi 1.1 miljoonaa euroa.

 Epätoivoiset vanhemmat olivat valmiita maksamaan pyydetyn summan

mutta ongelmaksi nousi tapa miten lunnaat voitaisiin toimittaa

perille ja miten lapsi voitaisiin palauttaa ilman että ryöstäjien

henkilöllisyys selviäisi. Lopulta sovittiin että vaihdon suorittaisi muuan

eläköitynyt koulun rehtori John Condon joka lupasi toimia kunnioittavasti
ja rehellisesti molempia osapuolia kohtaan. 

Kidnappaajien kanssa sovittiin koodinimi ja
tuleva kirjeenvaihto käytäisiin julkisesti määrätyn sanomalehden

 yleisöosastopalstalla ja ilmoitusosioissa sillä kidnappaaja koki jatkuvien

 kir jeiden lähettelyn riskaabeliksi menettelyksi kannaltaan.

 Charles Lindbergh Jr.

Jonkin verran asiaa selviteltiin poliisin sekä kidnappaajien kanssa

lehden palstoilla mutta lopulta kidnappaaja otti yhteyttä suoraan 

välittäjäksi lupautuneeseen John Condoniin. John sai yhteydenottokirjeen

kidnappaajilta taksikuskin välityksellä joka taas oli saanut kirjeen

tuntemattomalta mieheltä. Yhteydenottokirjeessä olivat ohjeet 

toisen kirjeen luokse ja toisesta kirjeestä löytyivät ohjeet saapua

välittömästi määrätylle paikalle jonne John lähti.

Määrätyllä paikalla John tapasi kidnappaajan yhteyshenkilön

ja tulevasta lapsen ja rahojen vaihdosta sovittiin kasvokkain.

John vaati saada nähdä ennen vaihtoa jonkin lapsen vaatekappaleen

jotta hän tietäisi että keskusteli oikean henkilön kanssa ja ryöstetyn

Charles juniorin yöpuku toimitettiinkin myöhemmin yön pimeydessä

lapsen perheen kotipihalle. 

Puoli vuotta ennen sieppausta

Nyt sieppauksesta oli kulunut kuukausi ja ryöstäjä tahtoi saada

vaihdon hoidettua mahdollisimman nopeasti. Välittäjänä

toimiva eläköitynyt rehtori Condon sai tapaamista seuraavina

päivinä lukuisia yhteydenottokirjeita kidnappaajalta jossa tämä

suostui lopulta pudottamaan lunnasvaatimuksen takaisin 800 000 

euroon sekä sopi Condonin kanssa uuden tapaamisen.

Seuraavana päivänä John Condon mukanaan 800 000 euroa

saapui yksin ilman poliisisaatuetta tapaamispaikkaan jossa 

hän tapasi jälleen kidnappaajan yhteyshenkilön.

Yhteyshenkilö otti vastaan lunnasrahat ja antoi vastineeksi suljetun
 kuoren joka sisälsi ohjeet mistä kaapattu taapero Charles jr. oli 

löydettävissä. Sopimuksen mukaan kaappaaja poistui

paikalta ilman että häntä seurattiin tai muuten

millään tavalla häirittiin.

 Eräs yhteydenottokirje

Kuoren sisältä löytyvät ohjeet kehoittivat poliisia etsimään

lapsen pikimmiten käsiinsä Martha's Vineyard-nimisen saaren

tietyltä rannalta löytyvästä veneestä nimeltä "Nellie." Poliisi

lähti välittömästi matkaan mutta suuretsinnöissä jotka käynnistettiin

ei koko saarelta löytynyt niin venettä kuin lastakaan.

Kului kuukausi.

Kidnappaajasta ei kuulunut enää mitään eikä lehtien 

palstoille lähetettyihin ennen kidnappaajan vastaamiin

ilmoituksiin tullut minkäänlaista palautetta.

Eräänä päivänä paikallinen rekkakuski otti yhteyttä poliisiin.

Hän oli löytänyt pienen lapsen jo osin maatuneen ruumiin

vain kuuden kilometrin päästä Charles Lindberghin ja

Anne Morrowin kotoa, saattaisiko tässä olla kadonnut taapero?

Ja olihan se.

Lapsen pää oli murskana ja kuolinsyyksi paljastui äärimmäisen 

voimakas isku päähän. Kuolema oli tapahtunut lähes välittömästi

kidnappauksen jälkeen. Poliisin tutkintakuva Charles Jr:n 
löydetystä ruumiista on nähtävissä tällä sivulla.

Tutkijat ottamassa maanäytteitä löytöpaikalta

FBI laitettiin asialle ja ryhmä erikoisagentteja penkoi

kuumeisesti kaikkia johtolankoja jotta surevat vanhemmat

(ja asiaa kiivaana seuraava yleisö) saisivat syntipukkinsa.

Surmansa sai poliisin kovistelun paineissa jopa Charles juniorin

isoäidin palvelijatar jonka osallisuutta kaappaukseen epäiltiin.

Palvelijatarta (joka kuitenkin oli syytön) epäiltiin osallisuudesta

niin voimakkaasti että tämä päätyi juomaan myrkkyä ja kuoli

vaikka myöhemmin hänet todettiinkin viattomaksi.

Lunnaskirjeiden käsialaa tutkittiin ja poliisin grafologit saivat

selville että niiden kirjoittaja oli mitä suuremmalla todennäköisyydellä

saksalainen. Myös välittäjänä toiminut ja sieppaajan tavannut John 

Condon luonnehti sieppaajaa eurooppalaisen ja hyvinkin saksalaisen oloiseksi.

Tutkijoilla oli myös toinen johtolanka. Lunnasrahojen sarjanumerot

olivat tiedossa ja niistä koostiin numerosarjalista, lehdyke joka jaettiin

maan jokaiselle bensa-asemalle, kaupalle, pankkeihin ja muihin

laitoksiin jonne kidnappaaja mahdollisesti kuluttaisi rahaa.

Vähä vähältä lunnasrahoja alkoikin tihkua esille, erityisesti eräs

bensa-asema sai useita merkittyjen sarjanumeroiden seteleitä

lyhyen ajan sisään. Ei kestänyt pitkään kun rahojen levittäjä saatiin

kiinni; kyseessä oli 35-vuotias saksalaissyntyinen Bruno Hauptmann.

Bruno, naimisissa oleva pikkurikollinen ja itsekin pienen taaperon

perheenisä paljastui syylliseksi koko maata kohahduttaneeseen rikokseen.

Bruno Hauptmann

Oikeudenkäynnissä hän vakuutti syyttömyyttään. 

Hän väitti että sarjanumeroidut lunnasrahat olivat joutuneet hänen haltuunsa

 saksalaisen ystävän kautta jota ei kuitenkaan tavoitettu eikä "ystävän" 

olemassaolosta saatu todisteita. 

Merkillistä kuitenkin oli että Hauptmannin sormenjälkiä

ei löytynyt mistään kidnapatun lapsen tavaroista eikä tikapuista joita 

oli käytetty yönä jolloin lapsi oli ryöstetty vanhempiensa kotoa. Itseasiassa

 eräs poliisin tutkija huomautti että sormenjälkien puuttuminen tikapuista

oli niin raskauttava todiste miehen syyttömyydestä että tämä tulisi vapauttaa.

Poliisilla oli kuitenkin kiire saada juttu julkisen paineen alla selvitetyksi

ja riitasoinnut nitistääkseen poliisi määräsi tikapuut pestäviksi 

jotta sormenjälkiasia ei nousisi vapauttavaksi tekijäksi.

Runsas vuosi vangitsemisensa jälkeen Hauptmann tuomittiin
 kuolemaan ja hän päätti elämänsä  aamuvarhain 3.4.1936  
sähkötuolissa lempinimeltään "Old smokey"

Tiedämme että viimeiseksi ateriakseen hän

söi lohisalaattia, maissikakkuja, oliiveja sekä juustoa,

 kakkua ja hedelmäsalaattia kahvin ja maidon kera. 

Hän ei milloinkaan tunnustanut rikostaan ja viimeisiksi

sanoikseen hän totesi "Olen täysin viaton rikokseen
 josta minua syytetään"

Tapaus innoitti myöhemmin Agatha Christien kirjoittamaan kirjansa

"Idän pikajunan arvoitus" ja sitä on myös käsitelty lukuisissa
sarjoissa ja elokuvissa.

Bruno Hauptmannin vaimo kampanjoi miehensä
 syyttömyyden eteen koko elämänsä haastaen useita tahoja oikeuteen
todisteiden manipuloinnista mutta oikeusjutut raukesivat kun Rouva
 Hauptmann kuoli luonnollista syistä johtuen 95-vuotiaana vuonna 1994.