Ranskan kaunein nainen

Talvella katsottuani historiasarjoja tulin kiinnittäneeksi huomioni naisten 1700-luvun muotiin ja siitä luettuani törmäsin tähän tarinaan. Kirjoitin siitä tänne ja sitten sen unohdin. Eipä juttu nytkään mikään kesäinen ole mutta paikataan sillä blogin hiljaiseloa.

Miten on, muistatteko te historiallisia sarjoja ja elokuvia katsellessanne nähneenne naisia pukeutuneena punavalkeisiin asuihin? Ette varmasti ole kiinnittäneet asiaan sen kummempaa huomiota, ehkä yhdistelmän silti muistatte joskus nähneenne.

Valkea asu ja punainen huivi eivät olleet tulosta kyseisten sarjojen puvustajien henkilökohtaisista värimieltymyksistä vaan asuvalinnan taustalta löytyy surullinen ja naisten solidaarisuutta osoittava tarina.

Emilie, koko nimeltään Charlotte-Rose-Emilie Davasse de Saint-Amarand syntyi varakkaaseen pariisilaiseen perheeseen vuonna 1752.

Ajan vapaan tavan mukaan hänen korkeissa seurapiireissä liikkuvalla äidillään oli useita korkea-arvoisia rakastajia joten on todennäköistä että Emilien isä oli joku muu kuin hänen äitinsä puoliso Monsieur de Saint-Amarand. Eräänä ehdokkaana oli mm. Ranskan kuninkaan veli.

Eräänä päivänä tarinan päähenkilön Emilien isä de Saint-Amarand osallistui kohtalokkaaseen korttipeliin menettäen omaisuutensa. Hän pakeni Espanjaan ja jätti pienen perheensä taakseen.

Emilien äiti ei lannistunut, vaikutusvaltaisten ystäviensä ja rakastajiensa avustuksella hän kokosi pienen omaisuuden perustamalla asuntoonsa ylhäisön suosiman pelisalongin jossa aateliset voittivat ja hävisivät suuria omaisuuksia koko salongin olemassaolon ajan.

Emilien äiti oli kaunotar ja kaunotar kasvoi myös Emiliestä itsestään. Aikansa historijoitsija Lenotre kuvailee Emilietä näin:

"Sainte-Amaranthe oli sädehtivä kaunotar. Molemmat niin naiset kuin miehetkin myönsivät että hänen kasvojensa viehätys ja vetovoima oli sanoinkuvaamaton. Esimerkiksi Madame Roland (aikansa korkea-arvoinen aatelisvaikuttaja) totesi minulle: "En milloinkaan ole tavannut toista olentoa joka olisi yhtä täydellinen. Emilien vartalo on ihailtava ja virheettömän muotoinen, hän on keskipituinen ja hänen jokaisessa eleessään herkkyys ja viehätys yhdistyvät hienostuneisuuteen ja itsevarmuuteen. Hänen hymynsä kaaressa oli jotakin joka teki siitä aivan erityisen viehättävän ja kun hymyyn yhdistyi hänen päänsä vieno liike, olivat katselijan tuntemat tunteet ylitsevuotavat. On mainittava että myös hänen pukeutumismakunsa oli moitteeton."

"Niin," Comte de Tilly, toinen kommentoija lisäsi tällöin; "hän todella oli tunnetuin kauneudestaan kuin koko muu ranskassa. Hän totisesti oli aikansa kaunein nainen... Kaunis todellakin jokaisessa aspektissa. En ole koskaan, missään hovissa jossa olen vieraillut, nähnyt kauneutta jota voisin verrata hänen kauneuteensa. Hänen kauneutensa oli.... Täydellistä. 

Emilien ulkonäkö ei kuitenkaan tuonut hänelle onnea.

Hän oli rakastunut kuuluisaan laulajaan Francois Elleviou:n mutta suhteesta ei voinut tulla mitään. Emilien äiti tahtoi tyttärensä naivan koeka-arvoisemman puolison ja ehdokkaita kaunottarella riittikin. Suuresta joukosta äiti valitsi Emilielle tätä 16 vuotta vanhemman Markiisi Charles de Sartinen, he menivät naimisiin ja seurasi lyhyt rauhan vuosi yhteisessä pikkulinnassa maaseudulla.

Olot ranskassa olivat kuitenkin muuttuneet hyvin vaarallisiksi. Poliittinen ilmapiiri oli ollut kärjustynyt jo vuosia. Kansa oli vihainen. Oli ollut köyhiä vuosia jolloin ruoasta oli ollut pulaa, oli sairautta ja puutetta ja kaiken tämän seurauksena puhkesi vallankumous. Yhtäkkiä niin aateliset kuten kaikki heidän kanssaan tekemisissä olleet olivat hengenvaarassa. Jos olit varakas, olit vihollinen. Jos sinulla oli aatelisnimi, oli sinun kuoltava.

Emilie ei perheineen ehtinyt pakoon.

 Syytettynä kuningasmielisyydestä ja vallankumouksen johtajan Roberspierren murhajuonitteluista, Emilie sekä hänen perheensä tuomittiin kuolemaan.

Kuningasmielisyys josta Emilietä ja hänen perhettään syytettiin oli luonnollisesti totta. Perheellä oli viimeistään Emilien avioliiton kautta aatelisyhteyksiä sekä heidän koko seurapiirinsä piti sisällään aatelisia ja jopa kuninkaallisia. Se että heillä olisi kuitenkaan ollut mitään tekemistä itse vallankumousjohtajan Roberspierren murhayrityksen kanssa, oli kuitenkin tuulesta temmattu juttu kuten lähes kaikki vallankumoustuomioistuimen syytteet olivat.

Itseasiassa itse Roberspierre joka sattumoisin kuului kauniin ja miellyttävän Emilien ihailijoihin, koetti pelastaa tämän hengen ja kumota tätä koskevat syytteet. Turhaan.

Emilien äiti murtui kuolemantuomion edessä täysin. Emilie itse kuitenkin näytti osoittavan silminnäkijoiden mukaan suurta rohkeutta ja hmymyillen lohdutti äitiään: "Äiti älä itke. Et lähde yksin, me kuolemme sinun kanssasi."

Emilie tarttui myös tuomion kuultuaan välittömästi saksiin omaehtoisesti.

Tapa vaati teloitettuja menettämään hiuksensa sekä nöyryytyksen takia että myös siksi että kirves tai giljotiini paremmin löytäisi kohteensa. Niin Emilie leikkasi pitkät ja paksut, kauniit hiuksensa joita ei oltu vielä koskaan tämän elämän aikana leikattu. Kun vartijat näkivät mitä hän teki, totesi Emilie heille tyynesti:

"Kyllä, ryöstän teloittajaltani tämän tehtävän mutta hiukseni ovat ainoa perintö jonka voin jättää ystävilleni. Ystäväni kuulevat teostani kun minusta on aika jättänyt ja kenties jonain päivänä noutavat tämän muiston jonka heille jätän. Luotan vilpittömyyteenne vartijani että säilytätte hiuksiani heitä varten."

Monet vallankumousjohtajat tunsivat Emilien vallankumousta edeltäviltä ajoilta jolloin he olivat olleet hänen ihailijoitaan. Tässä valossa ei ole hämmästyttävää että useat koettivat hänet pelastaa mutta ellei edes vallankumousjohtaja Roberspierre onnistunut tuomion kumoamisessa, oli selvää etteivät siinä onnistuneet muutkaan.

Eräs korkeimmista vallankumousvirkailijoista ehdotti Emilielle jopa että tää valehtelisi olevansa raskaana mutta tällaiselle petokselle Emilie nauroi. Hän tahtoi kuolla perheensä kanssa.

Kun kesäkuun 17. päivä vuonna 1794 koitti, Emilie nousi teloituslavalle äitinsä, nuoremman veljensä, puolisonsa ja 53 muun kuningasmielisyydestä syytetyn kanssa.

Historioitsija, paikalla todistajana ollut Lenotre kirjoittaa näkemästään näin:

"Teloituslavalla ollut Madame de Saint-Amaranthe (Emilien äiti) oli puolihulluna kauhusta. Hän huusi niin lujaa kuin kurkustaan kykeni ja rukoili että hänet teloitettaisiin ennen kuin kumpaakaan hänen lastaan. 

Vastauksena tähän pyyntöön, teloittaja nautiskellen haki välittömästi Madamen 16-vuotiaan pojan ja siirsi tämän koneeseen joka irroitti pojan pään tämän ruumiista. Silloin Madame de Saint-Amaranthe pyörtyi eikä enää nähnyt enempää.

Tuli Emilien vuoro nousta lavalle.

Tuona hetkenä kun punainen huntu nostettiin hänen harteiltaan, oli hänen kauneutensa niin ylimaallista että henkilöt jotka vallankumoustuomioistuin oli palkannut hurraamaan tuomittujen kuolemalle, hiljenivät ihastuksesta sekä kunnioituksesta ja seisoivat naurettavan näköisinä, suut auki hämmästyneeseen ilmeeseen jähmettyneenä. 

Teloittajat olivat kylmiä. 

He silloin, rajusti tönien, työnsivät Emilien verentahrimaan, tahmeaan ja vastenmielisiin eritteisiin tuhriintuneeseen koneeseen. 

Isku putosi. 

Niin Emilien silvottu ruumis raahattiin kasvavan ruumispinon päälle jonka alla levisi suunnattoman suuri verijärvi.

Teloitukset jatkuivat vielä puoli tuntia."

Emilien teloitus herätti paljon pahennusta. Viattomuutensa lisäksi hän oli nuori, ystävällinen, lempeä ja aikansa tunnetuin kaunotar. Moisen kauneuden ja hyvyyden tuhoaminen oli rikollista ja teloitus murha. Näin katsoivat pariisittaret sekä naiset ympäri eurooppaa kun tarina Emilien kuolemasta kulki eteenpäin.

Mikä teki tarinasta muistetun, oli muuan teloitettaviin liittyvä yksityiskohta. 

Vallankumouksessa murhasta tai murhayrityksestä tuomitut pakoitettiin pukeutumaan teloituslavalla kirkkaanpunaiseen. Koska myös Emilie oli saanut tekaistun murhayritystuomion, oli hänenkin viimeinen asunsa kirkkaanpunainen aina päätä suojannutta huivia myöden. 

Emilien teloituksen jälkeen kirkkaanpunaisesta huivista tuli vallankumoustuomioistuinta paheksuvien naisten kollektiivinen symboli.

Naiset alkoivat pukeutua muodin mukaisten valkeiden asujensa seuraksi kirkkaanpunaisiin huiveihin ranskan lisäksi myös ulkomailla. Teko vaati vallankumouksen ajan ranskassa suunnatonta rohkeutta mutta yhä useampi liittyi kampanjaan ja punaiset huivit naisten keskuudessa levisivät niin laajalti etteivät vallankumousjoukot voineet asiaan puuttua. 

  Esimerkki Emilien kuolemaa protestoivan naisen ulkoasusta

Huivien lisäksi yleistyivät myös kampaukset joissa hiukset olivat muotoiltu teloitettuen tyyliin, leikatun kaltaisiksi tai sitten naiset leikkasivat hiuksensa aivan oikeasti.

Huivista ja Emiliestä tuli symboli kaikelle vallankumouksessa turhaan tuhotulle kauneudelle ja sen viattomille uhreille. Muotia kesti kauan ja Emilien tarina oli laajalti tunnettu.

Mikä merkillisintä, sen arvo koetettiin tuhota vasta meidän omana aikanamme.

Madame Tussaudin vahakabinetti lienee useimmille tuttu. Sen eräs kuuluisimmista vahatöistä jonka kuvan näette yllä, nimettiin hetki sitten uudelleen muuan nykyihmisille tutumman ranskan kuninkaan rakastajattaren dy Barryn mukaan. Kuitenkin, ennen tätä muutamaa vuotta sitten tehtyä modernia nimenmuutosta, oli patsaan nimi "Emilie de Sainte-Amaranthe."

Itse Madame Tussaud, kabinetin perustaja tunsi Emilien hyvin. He olivat naapureita ja tuttavia ja Tussaud näin omalta osaltaan tahtoi osallistua protestiin nuoren naisen kuolemaa vastaan ja säilöi Emilien kauneuden jälkipolville. Yli kahden sadan vuoden ajan Emilien uhraamista muisteltiin hänen patsaansa äärellä ja sen nimiketiedot kertoivat henkilöllisyyden lisäksi myös Emilien tarinan.

Valitettavasti tuo eräs kauneimman tuntemani tositarinan merkitys hiipui ajan myötä.  

Emilie unohtui ja kaikessa hiljaisuudessa vahakabinetin hallinto päätti 2000-luvulla poistaa patsaan nimiketiedot vaihtaen ne myöhemmin yhtä hiljaisesti toiseen, nykyään tunnetumpaan hahmoon.

Uskomatonta mutta totta.

Muistelkaa tekin Emilietä seuraavan kerran 1800-luvulle sijoittuvia hömppäsarjoja seuratessanne. Mitä todennäköisemmin huomaatte useita valkea-asuisia naisia punaisissa huiveissaan. Siinä esiintyvät hahmot kertovat hiljaisesti aikansa naisten lujasta solidaarisuudesta.

Emilie oli kuollessaan vain 19-vuotias.  
 

Nääntyneet

Omassa henkilökohtaisessa elämässäni toisinaan paastoan eli pidättäydyn ruoasta lyhytaikaisesti. Olen huomannut että lyhytkestoisena paasto tuo nopean, raikkaan, hyvän olon raskaamman ruokakauden kuten joulun jälkeen. Nykyisinä yltäkylläisinä aikoina länsimaissa paasto on useimmin kehotietoisten naisten juttu joten putoan itsekin sulavasti stereotypiaan.

Ennen paasto oli kuitenkin ravintotilanteesta, uskonnollisesta suuntauksesta tai sukupuolesta riippumatta kaikkien juttu.

Jos säät ja niiden myötä sato oli huono, ruoka-apua ei tullut ulkomailta vaan aterioista tingittiin koska oli pakko.

Kristinuskon leviämisen myötä länsimaiset ihmiset tottuivat paastoamaan pakon lisäksi myös uskonnon nimissä. Keho pyrittiin unohtamaan ja keskittämään huomio henkeen ja kristuksen kärsimykseen autiomaassa. Varsinkin keskiajalla näkemys fyysisestä olemuksestamme oli vähemmän kaunis joten mitä enemmän kehon kuritusta, sen suloisemmaksi kirkastui sielu.

Useimmat paastoajat huomaavat paastoamisen todella tekevän kehon lisäksi jotakin myös mielelle. Joidenkin paastopäivien kuluttua normaali, tavanomainen mieliala alkaa asteittain nousta. Olo muuttuu sellaiseksi mitä se on jos joisi suuren viinilasillisen tyhjään vatsaan. Sisäinen lämpö, hyvä olo ja euforia kuuluvat tähän vaiheeseen ja henkilö itse huumaantuneen olonsa lomasta todellakin huomaa muutoksen. Onko tapahtunut paaston ihme?

Tämänkaltaista ruoasta pidättäytymiseen liittyvää hyvää oloa on historiassa selitetty monin eri tavoin.

Uskonnot selittävät sen hengen kirkkaudella. Lääketiede on selittänyt sen kuona-aineiden katoamisella. Todellinen syy paastossa koettavalle euforialle lienee kuitenkin aivokemioissa ja selittyy seuraavasti;

Normaalitilanteessa kehomme toimii ravinnon hiilihydraateista saatavalla glukoosilla. Jos ruoasta pidättäydytään ja hiilihydraatteja ei saada, käynnistyy monimutkainen prosessi jossa keho varastorasvaa hyväksikäyttäen myödostaa ketoaineita joita elimistö voi myös käyttää ravintonaan. Ketoaineilla puolestaan on aivojen kannalta merkittäviä vaikutuksia joista suurin lienee se, että ne voimakkaasti stimuloivat mielihyvähormonien tuotantoa usealla eri vaikutusmekanismilla. Kun paasto aikanaan loppuu ja keho saa jälleen helpostipilkottavia hiilihydraatteja käyttöönsä, elimistö ei enää valmista ketoaineita jolloin myös euforinen hyvänolontunne ja kestopositiivisuuden tila päättyy ja ihminen vajoaa paastoa edeltävään arkiseen mielentilaansa.

Tämän alustamisen jälkeen onkin helpompi siirtyä kirjoitukseni varsinaiseen tarinaan. Voitte nyt helpommin ymmärtää miten jokin sinänsä niin epäluonnollisen ja ikävän tuntuinen asia kuin ruoastakieltäytyminen on voinut vuosisatojen aikana saada niin paljon ja niin laajalti suosiota että sen varjolla onnistuivat jopa  seuraavan tarinamme murhat.

1900-luvun alussa tekninen kehitys oli ottamassa yhä suurenevia harppauksia eteenpäin. Uudet tavat, aatteet ja toimintamenetelmät tekivät tuloaan. Tahdottiin olla moderneja ja toimia modernisti. Ihmisillä alkoi olla hieman enemmän rahaa käytössään ja tuloerot alkoivat hienovaraisesti tasoittua. Oltiin tilanteessa jossa voitiin pelkän selviytymistaistelun sijasta keskittyä itseen ja niin kiinnostus kaikenlaista itsensäparantamista kohtaan koki tulemisen. Markkinoille tulvehti erilaisia terveyslääkkeita ja terveystuotteita joissa käytettiin uusia tieteellisiä innovaatioita kuten mekaniikkaa, radioaktiivisia aineita ja jopa sähköä. Näiden uutuuksien rinnalle nousi menneisyyden hämärästä kuitenkin vanha ikiaikainen tapa joka ei vaatinut uusia kommervenkkejä. Kyse oli tietenkin paastosta.

Paaston uuden tulemisen ansio lankesi muuan dynaamisen ja toimeliaan yhdysvaltalaisnaisen, Linda Hazzardin harteille.

Linda, tohtori Hazzard, oli hyvin koulutettu keskiluokkainen Rouva jonka erityismielenkiinto keskittyi lääketieteeseen mutta kuitenkin varsin kapeasti. Hän nimittäin uskoi että yksinkertainen paastoaminen voisi parantaa henkilön kuin henkilön lähes kaikista sairauksista. Hän kirjoitti kiinnostuksenaiheestaan kirjan: "Paasto sairauksien parantajana" ja onnistui saamaan virallisen lisensoinnin "paastospesialistina" vaikka hänellä ei ollutkaan varsinaista lääketieteen tutkintoa.

Hazzard itse olikin varsinainen persoonallisuus, kiintoisa ja epätavallinen.
Hänen astuttuaan huoneeseen, kerrotaan, hiljenivät kaikki ollakseen hetkeä myöhemmin täysin hänen lumoissaan.

Tämänkaltainen magnetismi oli omiaan vakuuttamaan lukuisat itsensäkehittämisestä kiinnostuneet ja varakkaat kuulijat joille Hazzard piti luentoja terveyden ylläpitämisestä sekä sairauksien parantamisesta. Hänen charminsa onnistui luomaan nopeassa ajassa laajan ja varakkaan asiakaskunnan joka mahdollisti Hazzardin pitkäaikaisen unelman. Näiden liiketoimiensa avulla hän kykeni pian perustamaan pieneen, Washingtonin kuntaan Olallaan ikioman paastoklinikan jossa alkoi vastaanottaa potilaita.

Matkassa oli toki muutamia mutkia.

Ensinnäkin oikeudenkäynti johon Linda joutui erään asiakkaansa äkillisesti menehdyttyä. Kuolinsyytutkija totesi kuoleman johtuneen nälkään nääntymisestä mutta tuomiota ei voitu julistaa riittävien todisteiden puuttuessa. Lisäksi Hazzardin tutkinnottomuus eli virallisen lääkärintutkinnon puuttuminen suojeli tätä, ei kyetty osoittamaan että hän olisi ollut tarpeeksi perillä asiakkaansa nääntyneestä tilasta ja näin tohtori Hazzard sai jatkaa liiketoimiaan paastoklinikallaan.

Asiakkaita riitti.

Itse klinikka ei ollut sen enempää kuin keskikokoinen maalaistalo jonka takapihalla oli ryhmä pieniä hökkeleitä. Mukavuuksia ei ollut sillä tarkoitus oli vapautua moderneista taakoista ja henkisistä rasitteista. Asiakkaita ei kannustettu olemaan yhteydessä ulkomaailmaan eivätkä he mielellään saaneet vastaanottaa postia jonka kulkua tohtori Hazzard valvoi.

Klinikka

Varsinainen hoito koostui useasta osasta.

Varakkaat potilaat olivat asiantuntevan Tohtori Hazzardin lumoissa ja päivät kuluivat kuunnellessa tohtorin pitämiä luentoja paaston puhdistavasta ja elimistöä rakentavasta vaikutuksesta. Hän vakuutti potilaansa siitä että jokaisen ruoansulatuselimistö tarvitsi usein pitkäkestoista lepoa voidakseen toimia kunnolla ja jotta elimistö kykenisi oikein taistelemaan sairauksia vastaan. Vääränlainen ravinto ja ylikuormitettu keho sairastuttivat. Ainoa tapa kumota nämä jo tapahtuneet haitat oli yksinkertainen, parantava paasto.

Paaston lisäksi tarvittiin elimistön stimulointia. Tähän kuului erilaisia, jopa tunteja kestäviä peräruiskeita ja niiden lisäksi lisäksi varsin merkillinen hoitotapa jossa hoidettava makasi sängyssä tohtori Hazzardin mankeloidessa ja lyödessä potilasta eräänlaisella rautatangolla tai nyrkeillään samalla huutaen "Parane, parane!"

 Linda.

Asiakkaat saivat ensimmäisinä päivinä paastoklinikalle saavuttuaan henkensä ravinnoksi lämpimiä hymyjä ja kehonsa ravinnoksi appelsiineja.

Päivä päivältä appelsiinit ja hymyt loppuivat.

Tilalle tulivat pienet määrät parsa- ja tomaattikeittoa, lopuksi vain vettä. Hymyt korvautuivat tuimilla ilmeillä ja nälkää valittelevat asiakkaat saivat pikaisen kurinpalautuksen ja tieteellisen läksytyksen. Merkillisen usein nälkää valittanut asiakas myös määrättiin välittömästi "puhdistavaan" hierontaan jossa tohtori Hazzard "hieroi pois myrkyt" eli hakkasi asiakkaan rautatangoilla.

Tietenkin tässä vaiheessa potilas useiden viikkojen pelkän vesikuurin näännyttämänä ja heikkona, dominoivan "tohtorin" voimakkaan henkisen manipulaation alla kaukana perheestään ja ulkomaailmasta erotettuna,  uskoi saavansa parhainta ja oikeinta hoitoa.

On ehdottomasti muistettava että pitkäaikainen ravinnottomuus aiheutti potilaiden aivokemioissa muutoksia jotka saivat nämä tuntemaan euforiaa ja hyvänolontunteita. Potilaille nämä hyvänolontunteet olivat vahvoja todisteita siitä että hoito oli toimiva ja tehokas.

Eräs Linda Hazzardin alkuaikojen ensimmäisistä asiakkaista oli muuan Maud Haglund, alunperin norjasta kotoisin oleva nuori nainen joka onnettomuudekseen sairasti suolistosyöpää. Maud joutui välittömälle paastokuurille jotta hänen sairas suolistonsa saisi levätä.

Täydellistä ruoattomuutta ja vesipaastoa kesti Maudin kohdalla 50 päivää. Tämän jälkeen hän kuoli aliravitsemukseen.

Koska Maudillä tohtori Hazzardin onneksi oli ollut syöpä, sai tohtori määriteltyä kuolinsyyksi sairauden ja klinikan toiminta jatkui samaan tyyliin.

Kauaa ei tarvinnutkaan odotella. Seuraavaksi menehtyivät kaksi muuta potilasta, rouva Elgin Cox sekä neiti Ida Wilcox. Heitä seurasivat neidit Blanche Tindall ja Viola Heaton jotka kaikki nääntyivät hiljaisesti nälkään klinikan takapihan lukuisissa hökkeleissä.

Klinikalla parempaa vointia etsimässä oli myös 26-vuotias Eugene Wakelin, arvovaltaisen lordin poika. Hän oli sitkeää tekoa eikä heikentynyt paastosta huolimatta tarpeeksi nopeasti. Hänet siis ammuttiin. Tohtori Hazzard totesi myöhemmin "poikaparan tehneen itsemurhan." Tosiasiassa Eugene oli aiheuttanut huolta uteliaisuudellaan muiden potilaiden voinnista joten hänestä tahdottiin päästä eroon.

 Linda

Kaikkien näiden kuolemien taustalla oleva motiivi oli luonnollisestikin raha.

Linda oli huomannut jo nuorena omaavansa puhumisen taidon sekä eräänlaisen dominoinnin kyvyn. Hän oli myös aidosti lääketieteestä sekä paastoamisesta kiinnostunut, toki tiedostaen myös paaston varjopuolen liian pitkälle vietynä. On mahdollista että hän kärsi luonnehäiriöstä kuten psykopatiasta tai narsismista ja näiden avujensa avulla hän onnistui manipuloimaan potilaansa testamenttaamaan omaisuutensa hänelle.

On ymmärrettävä että suuri osa potilaista oli klinikalle saapuessaan varsin tervejärkisiä mutta viikkojen ja kuukausien ravinnottomuus vei fyysisen ruumiin voimat sekä aiheutti asiakkaille hallusinaatioita ja todellisuuden vääristymiä. Kun Tohtori Hazzard vielä päällepäätteeksi harjoitti potilaisiin "kuona-aineita poistavia hierontoja" rautaputkin sekä nyrkein ja manipuloi näitä agressiivisin saarnoin, olivat uhrit täysin suojattomia. Muistanette että yhteydet ulkomaailmaan olivat käytännössä katkaistut "mielen rauhoittumisen" nimissä joten ulkopuolista apua oli mahdoton saada.

Ulkopuolinen maailma ei kuitenkaan ollut klinikan toimista täysin tietämätön. Sattumoisin kun seudulla asuvat ihmiset olivat kaikki uteliaita suomalaisia!

 Suomalaissiirtolaisia yhdysvalloissa, 1900-luvun alku.

Suomalaisten sijoittuminen Olallan pikkukuntaan selittyi senaikaisella yhdysvaltalaisella siirtolaispolitiikalla joka oli määrännyt seudun pohjoismaista tuleville asukkaille. Suomalaissiirtolaiset olivat ottaneet välittömästi kauniin seudun omakseen ja he viihtyivät hyvin. Hyvin tunnettiin myös naapuruston asiat, samoin kuin kotokylässä ennen suomessa.

Erityisesti "Hienon tohtorin" tila herätti paljon juoruja ja puhetta.

Kyläraitilla nimittän nähtiin jatkuvasti hoippumassa luurangonlaihoja fiinejä naisia ja miehiä jotka laahustivat hiljalleen eteenpäin pysähdellen uupumuksesta muutaman metrin välein. Tätä eivät suomalaiset millään voineet käsittää ja hieman potilaita koetettiin jututtaakin mutta kielimuurin lisäksi ongelmana olivat yhteiskuntaluokat. Hazzardin potilaat olivat varakasta väkeä joka näkyi jo terveyskävelyllä olevien pukeutumisessa ja pitsisissä päivänvarjoissa. Siinä eivät tavalliset Porista ja Mäntsästä kotoisin olevat Matit ja Eskot paljon uskaltaneet asiaan puuttua, varsinkaan kun tohtori tunnettiin paikkakunnan hienona, parempana väkenä.

Kuolemista huolimatta, kukaan ei siis puuttunut klinikan toimintaan.

Seuraavan vuoden aikana hoitolan takapihan hökkeleissä kuoli vielä seitsemän nuorehkoa potilasta.

Osa asiakkaista kuitenkin selvisi ja kuukausien dominoinnin ja aivopesun jälkeen he lähtivät "parantuneina" julistaen laajasti Tohtori Hazzardin "hellää, rakastavaa huolenpitoa ja ihmeellistä menetelmää!" Tohtori julkaisi myös ajan muotilehdissä ilmoituksia klinikastaan jossa kuvaili vehreän luonnon keskellä olevaa kaunista hoitolaansa jossa potilaita ravittiin lähitilojen tuoreilla vihanneskeitoilla.

Hazzardin kirjasta jossa hän on asettanut raskaana

 olevan naisen kuukauden vesipaastolle.

Tämän viehättävän ilmoituksen ansiota oli myös nuoren sisaruspari Claire ja Dorothea Williamsonin saapuminen paastoklinikalle.

Claire ja Dorothea olivat varakkaan majurin perijöitä ja he tulivat taloudellisessa mielessä hyvin toimeen kärsien kuitenkin pienistä terveysvaivoista. Dorotheaa vaivasivat harmilliset reumasäryt ja Clairea puolestaan pienet gynekologiset ongelmat. Näistä päästäkseen he olivat radikaalisti luopuneet korseteistaan sekä lopettaneet kokonaisuudessaan lihan syömisen. Vaivat vaivasivat silti aina vain joten  paastoklinikan ilmoituksen nähtyään ja Hazzardin kirjan luettuaan he päättivät lähteä lomalle virkistäytymään "luonnon rauhaan ja kauneuteen."

Kun sisarukset saapuivat määränpäähänsä, tapasivat he lämpimästi hymyilevän Tohtori Hazzardin joka vuolaasti mutta jämäkästi pahoitteli klinikallaan olevia korjaustöitä jonka takia hoito oli aloitettava tilapäisesti muualla. (Todennäköisintä oli että Hazzard ei tahtonut sisarten näkevän hoitolansa kuoleman partaalla olevaa viimeisintä asiakasryhmää.) Sisarukset siirrettiin pieneen, tunkkaiseen huoneistoon ja "hoito" alkoi.

Kaksi kuukautta myöhemmin hoito oli edennyt siihen vaiheeseen että sisarukset voitiin siirtää varsinaiselle klinikalle. Tuolloin heidän painonsa oli laskenut noin 30 kiloon ja tilanne oli todella vakava.

Sisaruksista vanhempi, Claire oli jo pitkään ymmärtänyt mikä olisi hoidon päämäärä. Hän oli lukuisia kertoja koettanut paeta ja saada ulkopuolista apua mutta turhaan, hän oli aliravitsemuksen, nestehukkaa aiheuttavien peräruiskeiden ja pahoinpitelevien hierontojen takia liian heikko, lisäksi hänet oli erotettu sisarestaan Dorotheasta.

Kun Clairen eteen tuotiin paperi jonka teksti testamenttasi sisarusten omaisuuden Tohtori Hazzardille ja jossa annettiin tarkat ohjeet sisarten kuoleman jälkeiseen krematointiin ja kuolinsyytutkimuksesta kieltäytymiseen, Claire allekirjoitti. Sitten hän kuoli. Kuollessaan hän painoi vain 22 kiloa.

 Hazzardin kirjasta. Kuukauden paasto "paransi" lapsen sokeuden...

Clairen kuoleman jälkeen Dorothea onnistui ihmeen kaupalla kirjoittamaan kirjelippusen vanhalle lapsuudenaikaiselle lastenhoitajalleen Margaret Conwaylle. Kun lastenhoitaja sai kirjelapun, sisälsi se lähes kokonaan pelkkää merkillistä siansaksaa, parempaan ei nääntynyt Dorothea ollut pystynyt. Saatuaan sivistyneeltä hoidokiltaan niin käsittämättömän viestin, pelästyi Margaret ikihyviksi ja päätti välittömästi matkustaa paastoklinikalle sisaruksia tapaamaan.

Saavuttuaan Margaret sai myötätuntoisen suruviestin tohtori Hazzardilta, Claire oli valitettavasti menehtynyt. Kuolema selitettiin johtuvan siitä että Claire oli lapsuudessaan saanut niin vahvoja flunssalääkkeitä että ne olivat kurtistaneet tämän sisäelimet jotka olivat nyt tulleet matkansa päähän...

Tohtori Hazzardin hienostuneesta ulkoasusta ja puheesta huolimatta, Margaret tunsi olonsa epäuskoiseksi.

Kuolinsyy ei vaikuttanut tieteelliseltä ja kun hän vaati nähdä Clairen ruumiin, kauhistui hän sen luurankomaista olemusta. Yhä elossa ollut sisarus Dorothea oli myös hirveä näky. Alle 30-kiloisena tämä ei enää kyennyt istumaan sen kivulloisuuden takia, olihan hän vain luuta ja nahkaa. Voimakkaan aivopesun seurauksena Dorothea ei myöskään suostunut lähtemään klinikalta. Kaiken kruunasi itse tohtori Hazzard joka oli pukeutunut silkkimekkoon, hattuun sekä timanttiketjuun jotka kaikki lastenhoitaja Margaret tunnisti kuuluvan nyt edesmenneelle Clairelle.

Margaret ei voinut tehdä muuta kuin kontaktoida välittömästi sisarten lähintä sukulaista saaden muutamassa päivässä paikalle tyttöjen sedän John Herbertin.

Uskomatonta kyllä Dorothean pelastaminen klinikalta osoittautui hyvin vaikeaksi.

Tohtori Hazzard oli saanut sisarukset allekirjoittamaan erilaisia sopimuksia joissa sisarten omaisuus sekä näiden hoito oli kokonaan asetettu Hazzardin käsiin. Lopulta Herbert joutui maksamaan suuren, tuhannen dollarin pantin saadakseen Dorothean mukaansa ja vihdoin klinikalla tapahtuneiden kauheuksien ketju alkoi vähä vähältä avautua. Tohtori Hazzard haastettiin oikeuteen ja syyttäja kaivoi esiin kaikki kymmenet klinikalla sattuneet kuolintapaukset.

 Dorothea pelastumisensa jälkeen.

Fiksuna naisena Tohtori Hazzard oli varautunut syytteisiin.

Hän esitti oikeudelle kymmeniä dokumentteja jotka edesmenneet potilaat olivat allekirjoittaneet. Näissä dokumenteissa potilaat kertoivat sairastavansa erilaisia tappavia tauteja ja tulleensa mielihyvin "viettämään elonsa viime päivät hellän tohtorin huomassa." Samaisissa dokumenteissa potilaat myös poikkeuksetta testamenttasivat omaisuutensa Hazzardille.

Paikalla oli luonnolliseti lukuisia Hazzardin potilaiden omaisia jotka omasta puolestaan todistivat päinvastaista.

Heidän omaisensa olivat olleet täysin terveitä, usein nuoria ihmisiä parantolaan mennessään mutta kuollessaan painaneet vain parikymmentä kiloa ja joissain tapauksissa ruumiit olivat mystisesti kadonneet tai ne oli "vahingossa" krematoitu ennen kuolinsyytutkimusta. Paikallisia suomalaisia myös haastateltiin ja nämä kertoivat ilomielin seudulla laumoittain vaellelleista elävistä luurangoista joita lapsetkin pelkäsivät.

Hoitolassa tilapäisapuna toimineet palkatut hoitajat uskaltautuivat lopulta avaamaan suunsa ja kertoivat kammottavia tarinoita siitä miten sisarukset olivat huutaneet tuskasta ja kivusta erilaisissa Hazzardin määräämissä hoidoissa ja miten heidät oli uhkailtu pysymään hiljaa.

 Hazzardin potilas 50 vesipäästopäivän jälkeen

Oikeudenkäynnin lopputuloksena Linda Hazzard tuomittiin vankeuteen murhasta.

Hänen käytöksensä tuomion jälkeen oli kuitenkin aivan erikoislaatuisen uppiniskaista. Hän ei suostunut ottamaan vastuuta yhdestäkään kuolemasta vaan mielellään antoi lausuntoja eri sanomalehtiin todeten:

 "Paasto ei milloinkaan voi olla kuolinsyy vaan kuolinsyy on aina potilaan elimellinen heikkous johon hän lähtökohtaisesti tarvitsikin apua. Jos kuolema koittaa parannusta ennen, johtuu tämä siitä että paasto ei ehtinyt kestää tarpeeksi kauan vaan elin petti sitä ennen."

Hazzard tuntuikin olevan lähinnä loukattu ja närkästynyt häneen kohdistuneista syytteistä. Hän koki tuomion kohdistuvan itseensä vain siksi että onnistui olemaan menestynyt nainen aikana jolloin menestys liike-elämässä suotiin vain miehille.

Hänen vakuuttava ja tasapainoiselta vaikuttava persoonallisuutensa sai hämmästyttävästi taakseen myös aitoja lääketieteen harjoittajia ja kuuluisia lääkäreitä jotka puolustivat paastoa parantamismenetelmänä. Viimeisimpien potilaiden eloonjäänyt sisärus Dorothea myös edelleen aivopestynä puhui Tohtori Hazzardin puolesta eikä suostunut syyttämään tätä mistään.

Näiden seikkojen takia murhatuomio lievennettiin ja nimikkeeksi tuli pelkkä tappo. Vankilaan kävi kuitenkin Hazzardin tie onnen ollessa edelleen tämän puolella. Tuntemattomista syistä johtuen hänet armahdettiin vain kahden vuoden vankilatuomion jälkeen.

Hazzard muutti asumaan paastoideaalia kannattavien tukijoukkojensa luokse kauas Uuteen seelantiin. Myös siellä hän aloitti pienen paastoklinikan tappaen jälleen muutaman potilaansa muuttaen kuitenkin muutaman vuoden suhteellisen hiljaiselon jälkeen takaisin juurilleen Olallaan. Olallassa hän perusti uhreiltaan saadun omaisuuden turvin entistä valtavamman paastoklinikan jonka hän nimesi suureellisesti "Terveysakatemiaksi."

Terveysakatemiassa oli paikkoja jopa sadalle paastoajalle ja Hazzard aloitti lehtimainoskampanjan saadakseen jälleen varakasta asiakaskuntaa.

 Uusi klinikka

Merkillistä kyllä, tulevien vuosien aikana vain hyvin harvoja potilaita ilmoittautui ja nämäkin lähtivät parantolasta hoidon ollessa aivan alkuvaiheissaan.

Tohtori Hazzardin maine oli muuttunut epämääräiseksi ja vaikka julkisia vastalauseita häntä kohtaan ei esitetty, harva tahtoi asettaa itseään alttiiksi kuolemalle. Viimeinen isku oli parantolassa syttynyt tulipalo joka tuhosi rakennuksen täysin.

Tässä vaiheessa Tohtori Linda Hazzard oli itse jo seitsemissäkymmenissään.

Oli vuosi 1938 ja koetut vankila- ja matkusteluvuodet olivat verottaneet hänen terveyttään rajusti. Niin hän kääntyi ainoan tuntemansa menetelmän puoleen ja noudattaen elämänmittaista vakaumustaan hän aloitti vesipaaston.

Ironista kyllä, tuo paasto myös päätti hänen päivänsä.

Alle kuukaudessa aliravitsemus heikensi Hazzardin terveyden niin voimakkaasti että hän menehtyi. Epäilemättä omaksi hämmästyksekseen.

 Hazzardin ensimmäinen klinikka jossa murhat tapahtuivat on yhä olemassa.

Elämänsä aikana Linda Hazzardin on arvioitu surmanneen jopa viisikymmentä potilastaan. Mikä erikoisinta, huolimatta kaikista näistä surmista, hänen maineensa paastospesialistina on kestänyt aikaa tähän päivään saakka. Hänen kirjoittamiaan kirjoja myydään edelleen painettuina versioina jollaisen voi lunastaa itselleen vaikkapa amazonista. Sellaiseen voit tutustua myös nettikirjana esimerkiksi tästä linkistä. Hyytävää luettavaa ovat erityisesti kirjan loppuosan kuvaukset paastoon menehtyneistä potilaista jotka tosiasiassa olivat Hazzardin uhreja.

Nykyään Olallan kunnassa sijaitseva paastoparantola on suosittu turistikohde huolimatta siitä että se toimii nykyään yksityiskotina.

Hazzardin omaisuuden kerrotaan olleen suuren ja useat uhrien kallisarvoiset jalokivikorut katosivat kokonaan. Arvellaankin Hazzardin piilottaneen laajalle tilalleen surmanneidensa ihmisten ruumiiden lisäksi myös paljon omaisuutta, siksi paikalla vierailevät ovat pääasiassa amatööririkostutkijoita metallinpaljastajineen sekä erilaisia meedio-tositeeveesarjojen osanottajia. Talossa nykyisin asuva perhe onkin mielenkiintoisesti kertonut avoimesti talossa kokemistaan erilaisista paranormaaleista tapahtumista joista he toteavat yksinkertaisuudessaan:  

"Olemme niihin tottuneet kun emme niistä eroonkaan pääse."

Larsin torttuja

Jos on esimerkiksi jouluyö tai juhannusyö, eikö silloin voi olla myös Runebergin yö?

Minun mielestäni ihan hyvin voisi. Nyt Runebergin yönä luen tietenkin hänen runojaan ja syön Larsin torttuja. Ja Runebergin yötä vietän siksi että vasta nyt sain Larsin tortut uunista, punssivaleltua, koristeltua ja pääsin istahtamaan teekupin kanssa niiden ja tietokoneen ääreen.

Ajattelin tämän vain kerran vuodessa olevan Runebergin yön kunniaksi (jonka ainoa viettäjä taidan olla minä) antaa kunnian sille kenelle kunnia kuuluu ja muistella varsinaisen Runebergin yön päähenkilön lisäksi jotakuta toistakin herrasmiestä.

Ensin pohtikaa tilannetta omalta kohdaltanne.

En tiedä milla aloilla työskentelette mutta ajatelkaa että eräänä päivänä tekisitte työssänne läpimurron. Jonkin työhönne liittyvän ihanan, aikaa kestävän oivalluksen johon vuodattatitte aikaanne, vaivaanne ja ylpeyttänne. Ette tietäisi sitä nyt, mutta tuo työnne tulos tulisi niittämään sellaista mainetta ja kunniaa joka kestäisi vuosikymmenestä, jopa vuosisadasta toiseen. Nimesi jäisi historiaan eikä unohtuisi niin kuin moni muu.

Sitten ei kävisikään näin. Kaiken kunnian ylpeytesi kohteesta veisi joku muu.

Tämä on Runebergin yön pimeä puoli. 

Yläkuvan ihanan leivoksen taustalta löytyvän lurjusparin Runebergien sietäisi nyt punastua pilvenreunallaan...

Runebergin torttu kun ei olekaan Runebergin vaan Asteniuksen torttu.

Lars Astenius oli 1800-luvulla elänyt oletettavasti mainittuun elämäänsä tyytyväinen porvoolaiskondiittori.

Eräänä päivänä hän teki kehitti työssään aivan uudenlaisen reseptin jonka lopputuloksena olemme mekin saaneet tänään suumme makeiksi. Larsin uutta leivonnaista päädyttiin myymään runsain mitoin suositussa kestikievarissa jossa hän työskenteli ja jonka asiakaskuntaan kuului myös kansallisrunoilijamme vaimo Fredrika. Fredrika ihastui kievarin uusiin leivonnaisiin mutta tämän makea mieltymys ei ollut mitään verrattuna hänen puolisonsa Johanin reaktioon joka vaati saada Larsin torttuja vastedes joka aamu.

Jossakin vaiheessa taloudellinen Fredrika omi Larsin leivonnaisten reseptin ja alkoi leipoa ja tarjoilla vadelmasilmäisiä kakkuja miehensä lisäksi myös heidän kotonaan käyville vierailijoille. Vierailijat yhdistivät pian Larsin tortun itse isäntäväkeen ja loppu on historiaa. Runeberin torttu oli syntynyt.

Mitä mahtoi Lars-parka ajatella!

Jotta unohtuneet eivät unohtuisi, leivoin tänään Asteniuksen torttuja ja luin muutamia Runebergin runoja.  Ehkä he lyövät nyt jossain taivaanrannan toissapuolen kättä, sillä muistettaisiinko kuitenkaan toista ilman toista?

Johan Ludvig Runeberg oli herkkusuun lisäksi suuri romantikko. Hänen makeisiin sanoihinsa ja Larsin torttuihin päättyköön oma Runebergin yöni.

Kauniita unia.

        *

Mä yhä sua suutelen

Ja kyllästynkö koskaan? En!

Nyt sanos, neito, minulle,

Kuink’ maistaa muisku sinulle?

Se sullekin on mieluinen;

Nyt, miksi on se herttainen?

Ma tuota kysyn uudestaan,

Ja muiskun muiskulta vaan saan.

Jos huulissain ois hunajaa,

Et hellemmin vois suudella;

Jos sappea ne tarjoisi,

Sa suutelisit sitteki.

Nyt mitä voitkin mainita,

Jos syitä täytyy annella?

Jos rohkeasti tutkaistaan,

Miks’ suudella sa tahdot vaan?

On kansa valmis kielimään,

Nyt mitä siitä mietitään,

Kun suuta annat ainiaan,

Ja et tie, miksi annatkaan?

En puolestani tiedä, en,

Min hyödyn siitä voittanen:

Vaan kuolla tahdon, jos en saa,

Sun huuliasi suudella.

Tiedustelu

Tein kyselyn. Löydät sen blogin oikeasta reunasta. Jos sinulla on ylimääräinen minuutti, vaikuta blogin tuleviin aiheisiin klikkaamalla itseäsi kiinnostavia kohtia. Kiitos!

Sidotut jalat

Li Yu-niminen mies oli epätavallinen henkilö. Tuhannen vuoden aikana hänen seksuaalinen fetissinsä koitui miljoonien pikkutyttöjen suureksi kärsimykseksi ja lukuisien kuolemaksi. Silti hän korkeasta asemastaan ja suuresta vallastaan huolimatta, oli herkkä mies ja suuri runoilija. Näiden lisäksi hän oli myös Kiinan eteläisen osan keisari.

Ristiriitaisena hahmona hän oli yksityiselämässään intohimojensa vietävänä. Hän rakasti suuresti ja aidosti vaimoaan ja tämän sairastuttua Li Yu kuihtui itsekin huolesta siinä määrin että useat silminnäkijäkertomukset kauhistelevat keisarin ulkonäköä tämän vaimon sairauden aikana. Tänä aikana keisari kirjoitti myös lukuisia rakkausrunoja vaimostaan, osa niistä on säilynyt tähän päivään saakka.

Tuo rakkaus ei kuitenkaan estänyt keisaria aloittamasta sivusuhdetta vaimonsa sisareen joka oli vain 14-vuotias, suhde josta sairas vaimo sai myös tietää ja joka edesautti hänen sairauttaan.

Luonnollisesti keisarin asemassa olevalla miehellä oli myös lukuisia rakastajia joista eräällä, Yao Niang-nimisellä tytöllä oli muuan erikoislaatuinen ja siksi keisaria miellyttävä piirre; erityisen pienet jalat.

Keisarilla oli näet mieltymys jalkoihin; mitä pienemmät, sen kiihottavimmat. Yao Niangin jalat olivat aivan erityisen pienet ja niiden pienuutta hän korosti sitomalla jalkansa valkeisiin silkkisuikaleisiin. Sidonnan jälkeen ne olivat aivan pienoisen pienet. Kuin lootuskukat.

Keisarin kauniin rakastajattaren suosio aiheutti katkeraa kademieltä hovin naisten parissa.

Pienet jalat, geneettinen piirre oli kuitenkin tavoite jota hovinaiset eivät voineet saavuttaa omilla kohdillaan.

Pienijalkaiseksi synnyttiin ja oli sattuman kauppaa kasvoivatko esimerkiksi oman tyttären jalat suuriksi vai jäivätkö ne pieniksi. Jälkimmäinen olisi ollut kuin lottovoitto mutta siihen ei voinut vaikuttaa. Vai voiko?

Asemaansa korottamaan pyrkivien kiinalaisnaisten kekseliäisyys oli suurta ja tästä alkoi tuhat vuotta kestänyt jalkojen sidonnan perinne joka laajeni korkeimmista kansanluokista koskettamaan koko Kiinaa alhaisempia kansanluokkia myöden.

Jalkojensidonta sai nopeasti suursuosion huolimatta sen sadistisuudesta sillä perheen naisten ja lasten jalkojensidonta laajeni merkitsemään muutakin kuin muoti-ilmiötä.

Köyhien kansanluokkien parissa perheen jokainen jäsen oli perheen selviytymisen kannalta erittäin tarpeellinen työntekijän asemassa. Perhe ei selvinnyt ellei jokainen tehnyt fyysistä osaansa pelloilla ja kasvimaalla. Jalkojen sitominen teki kuitenkin kohteestaan työnteon kannalta hyödyttömän sillä sidottujalkainen nainen ei kyennyt kävelemään muutaman metrin matkaa pidempään.

Jos siis köyhässä perheessä oli yksi tai useampi lapsi jonka jalat olivat sidotut, tarkoitti tämä perheen statuksen arvon kohoamista huippuunsa sillä näin osoitettiin että perhe tuli toimeen ilman että sen kaikki jäsenet joutuivat työskentelemään.

Lisäksi jos köyhän perheen tyttöjen jalat sidottiin, merkitsi tämä suurta arvonnousua myös avioliittomarkkinoilla. Huonon ja arvottoman perheen lapsi saattoi päästä vaimoksi keskiluokkaiseen tai vielä sitäkin korkeampaan perheeseen mikäli tyttären jalat olivat jalkojen sidonnan ensimmäistä luokkaa eli kaikkein pienimmät. Tästä hyötyi koko perhe joka sai näin statusta sekä myötäjäisiä ja näin hyötyi myös tyttö itse sillä hänen tulevaisuutensa oli pienten lootusjalkojen myötä täysin turvattu.

On muistettava että kyseessä oli aika jolloin tyttölapsia surmattiin ja hylättiin sukupuolensa vuoksi runsaasti. Jalkojen sitominen vähensi tyttöjen surmaamista sillä pienillä jaloilla tyttökin voi luoda perheelle asemaa.

Lootusjalat olivat uskomattoman tavoiteltu asia. Keisarin seksuaalisesta fetissistä tapa muotoutui kestämään niin kauan että suurin osa naisista ei edes tiennyt mistä se oli saanut alkunsa. Äidit sitoivat tyttäriensä jalat, nämä sitoivat omien tyttäriensä jalat ja nämä omiensa.

Tapa jatkui vuosisadasta toiseen ja vuosisatojen ajan normaalijalkainen nainen oli yhteiskunnan pohjasakkaa huolimatta hänen yhteiskunnallisesta arvoasemastaan. Korkea-arvoisen aatelisen tytär jonka jalat olivat jääneet sitomatta oli halpa-arvoisempi kuin maakuopan tytär ensiluokkaisine lootusjalkoineen.

Naisen elämä on kärsimys, opettivat äidit lapsilleen heti näiden synnyttyä. Vasta kolmen-kuuden vuoden iässä lapset ymmärsivät mistä oli kyse kun koitti päivä jolloin jalkojensidonnan toimenpide aloitettiin.

Lapsen jalan luut ovat joustavia ja kasvavia. Aikuisen naisen luustoa ei enää voi muovailla.
Niinpä jalkojen sidonta aloitettiin mahdollisimman aikaisin, kuitenkin vasta sitten kun lapsi oli ehtinyt vauvaiästä kasvaa ja vahvistua.

Jalkojensidonta oli raju toimenpide joka tappoi noin kaksikymmentä prosenttia jokaisesta tytöstä jolla se suoritettiin. Myöhäistämällä sidontaikää toivottiin lapsen olevan vahvempi, toisaalta mitä myöhäisemmäksi sidonta jätettiin, sen suuremmat olivat kivut.

Joskus köyhien perheiden lapsia tarvittiin maataloustöissä niin pitkään kuin mahdollista ja sidonta aloitettiin niin myöhään kuin peräti 11-vuotiaana. Tällöin toimenpide oli äärimmäisen raju.

Toimenpide aloitettiin hautomalla pikkutytön jalkoja kuumassa vedessä johon oli sekoitettu erilaisia yrttejä ja pähkinöitä joiden suhteet ja lajit vaihtelivat perheittäin. Jaloista oli tarkoitus tehdä mahdollisimman pehmeät. Tämän jälkeen jalkoihin hierottiin alunaa, antibakteerista kemikaalia ja varpaiden kynnet leikattiin mahdollisimman lyhyiksi.

Seuraavassa vaiheessa lapsen äiti eri välineitä hyväksi käyttäen kävi läpi molempien jalkojen jokaisen varpaan isovarpaita lukuunottamatta ja yksi kerrallaan mursi ne katki useammasta kohdasta. Avustajien oli pideltävä lasta.

Seuraavaksi nahan varassa riippuvat varpaat käännettiin jalkapohjaa vasten ja jalan kaari murskattiin

Murskattu jalkapöytä ja katkotut varpaat käännettiin litteiksi kantapäätä kohden, jalka sidottiin nopeasti erittäin tiukkoihin kangassuikaleisiin ja lapsi pakotettiin seisomaan. Lapsen seisoessa häntä kävelytettiin väkisin useita tunteja jotta jalat murtuisivat juuri oikeaan asentoon.

Jalkojen sidonnan jälkeiset viikot ja kuukaudet olivat raskaimmat.

Murtuneista luista lähti herkästi liikkeelle verenmyrkytys joka nostettuaan korkean kuumeen ja kouristuksia lopulta tappoi lapsen. Jalkojen ei myöskään annettu parantua tai levätä sillä lapsia kävelytettiin päivittäin edestakaisin. On olemassa useita kuvauksia joissa kerrotaan miten lasten ennen niin lempeät äidit olosuhteiden pakosta olivat kylmettäneet itsensä ja seisovat kivusta huutavien lastensa vierellä piiskoineen.

Lapsen oli käveltävä ja kärsittävä jotta sidonta onnistuisi ja jalka muotoutuisi lapsen oman painon takia uuteen asentoonsa.

Kipulääkkeitä ei  käytetty.

Kahden päivän välein siteet avattiin. Jalat olivat täynnä mätää, verta ja haavoja. Jalkojen iho kuoriutui kauttaaltaan pois ja ne turposivat. Siitä huolimatta jalkoja käsiteltiin rajuin ottein ja varpaiden kynnet leikattiin jokaisena siteenavauskertana.

Näinä kertoina jalkapohjien reunoille aseteltiin myös lasinsirpaleita jotta jalkojen ylimääräiset kohdat ja lihamassat viiltyisivät pois kun lapsi jälleen pakotettiin seisomaan ja kävelemään.

Kun siteet sitten kiinnitettiin, ne puristettiin sekä vedettiin entistä tiukemmaksi ja lasta marssitettiin jälleen tunnista toiseen tämän huutaessa itsensä näännyksiin. Lapsen äiti seisoi vierellä piiskausvalmiudessa varmistaen ettei tytär pysähtynyt.

*

Ideaali ja kadehdituin lootusjalka oli seitsemän senttimetrin pituinen.

Tähän lopputulokseen yleensä päästiin kahden vuoden kuluttua jalkojen sitomisen alettua ellei tyttö ollut kuollut sitä ennen. Tuolloin jalka oli myös luutunut paikalleen mutta jalan iho ei usein milloinkaan parantunut vaan löyhkä ja tulehdus olivat jalan pysyvä tila koko naisen eliniän.

Yleensä kahden vuoden jälkeen lapsi alkoi myös hoitaa itse omia jalkojaan ja äiti vapautui sidontavastuusta. Jalkoja piti kuitenkin edelleen kylvettää kahden päivän välein sekä siteitä tuli tiukentaa päivittäin vielä seuraavat kymmenen vuotta tai muuten oli vaara että luusto koettaisi palautua vanhaan asentoonsa.

Jalkojen sidonta aiheutti terveyshaittoja myös muualle kehoon. Koska normaali kävely oli tehty mahdottomaksi, joutuivat tytöt ja naiset hajauttamaan suurimman osan painostaan alavartalonsa varaan. Tämä aiheutti gynekologisia ongelmia, suolistosairauksia ja selkävammoja. Psykologiset ja käytännön haitat olivat myös suuret.

Naiset olivat sidottuja kotiensa sisätiloihin koko elämiensa ajaksi.

Kaiken tämän kauhean vastapainoksi nuoren naisen onnistuneet seitsensenttiset lootusjalat saivat loputtomiin ihailua. Jaloissa käytettiin parfymoituja silkkisukkia sekä käsinkirjailtuja silkkitöppösiä. Naisen kasvoilla ei ollut väliä, hän sai olla ruma tai jopa vammautunut kunhan vain hänen jalkansa olivat oikeanlaiset.

Kiinalaisnaiset saivat odottaa tavan loppumista kauan. Tuhat vuotta kului ennen kuin vuonna 1915 tehtiin aloite jonka myötä jalkojen sidonta muuttui laittomaksi.

Valitettavasti lakia ei valvottu ja siitä annettiin pahimmassa tapauksessa vain pieniä sakkoja. Äidit jatkoivat tyttäriensä jalkojen sidontaa ja sidotuista jaloista tuli entistäkin halutumpi ominaisuus nyt kun osa väestöstä ei tapaa enää noudattanut.

Alueilla joilla sääntöä poikkeuksellisesti valvottiin, äidit sitoivat julkisilla paikoilla tyttäriensä lootusjalkojen päälle niin runsaasti kangasta ja asettivat jalat normaalikokoisiin kenkiin siten että viranomaiset erehtyivät uskomaan jalkojen olevan sitomattomat. Muotiin tuli myös jalkojen osasitominen jossa jalkapöytää ei enää murrettu yhtä vahvasti ja naiset saattoivat kävellä aavistuksen pidempiä matkoja.

Kommunistien valtaantulon myötä naisia aloitettiin arvostamaan työntekijöinä ja kauneuteen perustuvia käytäntöjä kitkettiin rankalla kädellä. Vuodesta 1950 jalkojen sitomista ei ole enää harrastettu ja  nykyään sidottuja jalkoja näkee enää vain iäkkäillä naisilla.

Itse tavan aloittaja, keisari Li Yu päätti päivänsä myrkytettynä. 

Kuumat kuolleet miehet 1.

Kuumien kuolleiden miesten sarja on ollut mielessäni pitkään. Menneisyydestä kun löytyy hätkähdyttävää ihmiskauneutta. 

Nämä kuumat, kuolleet miehet ovat hiljakseen mutta itsepintaisesti kertyneet pinterest-tauluilleni ja lukuisat ovat hetket kun olen jäänyt heidän eteensä pohtimaan heidän menneisyyttään. On välillä vaikea kestää ajatella että keräämieni kuvien kasvot ovat jo kauan sitten muuttuneet tomuksi ja suurin osa heistä on ikiajoiksi menettänyt tarinansa. Kukaan ei enää tiedä keitä he ovat ja millaista elämää elivät.

Niin ei saisi olla. Ja on kuitenkin.

Lohduttaudun ajattelemalla että heillä oli varmasti oma, täysi elämänsä aikanaan. Nyt minulla on omani.

Toisaalta, toisten kohdalla se elämä ei koskaan ollut täysi.

Joidenkin kuvien kohdalla, sen myös tiedän varmasti.

Niin on myös tämän kuuman, kuolleen miehen kohdalla joka aloittaa edesmenneiden hottisten sarjani. 

Katsokaa kuvaa, eikö se voisikin olla tältä päivältä?

Se on kuitenkin kuvattu 27.4.1865. Siis tuhatkahdeksansataaluvulla. Se on jälkikäteen väritetty vastaamaan sitä mitä aikansa mustavalkokuvaus ei vielä voinut kuvata.

Kuvan komea mies on Lewis Powell. 

Amerikan sisällissodan aikana hän joutui jo teini-ikäisenä sotaan taistelemaan etelävaltioiden puolelle jenkkejä vastaan. Hän taisteli hyvin ja sai pian kutsun työskentelemään salaisessa palvelussa. Tuolla hän tutustui mieheen nimeltä John Wilkes Booth joka ylipuhui kuvan nuoren miehen riskialttiiseen yritykseen kidnapata pohjoisen presidentti Abraham Lincoln.

Lewis suostui avustamaan kidnappausyrityksessä mutta kun koitti päivä jona kidnappaus oli määrä toteuttaa, muuttikin Booth suunnitelmaa täysin; sieppaus ei enää riittäisi vaan paras olisi toteuttaa murha. Booth tappaisi itse Lincolnin ja Lewis tämän oikean käden, ulkoministeri Sewardin. 

Emme tiedä miten Lewis suhtautui saatuaan viime tipassa tietää että sieppauksen sijaan tapahtuisikin murha ja että hänen itsensä tulisi se murha suorittaa. Toimeen oli ryhdyttävä.

Tuona päivänä kuoli yhdysvaltojen presidentti Abraham Lincoln. 

John Wilkes Booth onnistui aikeessaan suunnitelmansa mukaan ja hän itse menehtyi tapauksen jälkeen sotilaiden käsissä. 

Mitä tuli Lewis Powelliin ja hänen murhayritykseensä, ei lopputulos ollut onnistunut. Lewis ei onnistunut tappamaan kohdettaan vaan jäi kiinni.

Hän ja muut salaliittolaiset kahlittiin vankilaan aikana jolloin vankilan kahleet eivät olleet pelkkä kielikuva ja siellä hän sai osakseen varsin epäinhimillistä kohtelua.Vankien ei esimerkiksi tahdottu vahingoittavan itseään ennen tuomiota joten kaikille salaliittolaisille valmistettiin topatut, koko pään ja kaulan peittävät, paksut kangashuput joiden oli määrä estää itsemurhayrityksiä. Kesä oli kostea ja kuuma ja pään yllä käytettävät pussit olivat klaustrofobisia ja kammottavia. Kun pussi ensimmäistä kertaa asennettiin Lewiksen päähän, hän huusi.

Kun tieto kuolemantuomiosta lopulta tuli, vastaanotti Lewis Powell tiedon tyynesti. Tyyneys näkyy myös valokuvista joita otettiin hänestä tuona aikana lehdistöä varten runsaasti. 

Ainoa asia joka enää merkitsi hänelle mitään, oli suuri halu puhua salaliittoon sivullisesti osallistuneen nuoren naisen Mary Surratin puolesta joka oli myös tuomittu kuolemaan. Powell koetti itsepintaisesti ja toistuvasti vakuuttaa poliisin tämän viattomuudesta siinä kuitenkaan onnistumatta. Tiettävästi Mary oli Powellille lähinnä tuttava jos sitäkään joten hänen halunsa pelastaa naisen henki oli ihailtava.

Kun Powellia tultiin noutamaan teloituslavalle yhdessä muiden tuomittujen kanssa, pyysi hän vielä kerran armoa Mary Surratille. Kun hänet kuljetettiin lavalle yli tuhannen katselijan eteen, pyysi hän toistuvasti vielä sielläkin, viimeisiksi sanoikseen armoa Marylle; "Hän on viaton. Hän ei ansaitse kuolla meidän kanssamme."

Armoa ei kuitenkaan tullut. 

Suurin lämpö jonka Powell sai papin siunauksen jälkeen oli toimeenpanijana toimineen miehen myötätuntoinen toive; "Toivon että kuolet nopeasti."

Tämä toive ei toteutunut. 

 Toinen vasemmalta, Lewis Powell.

Helpoimman kuoleman sai Mary Surrat jolle Powell oli turhaan pyytänyt toistuvasti armoa ja jonka kohtalo oli vaivannut häntä kovasti. Maryn niska katkesi ja kuolema seurasi välittömästi.

Lewis Powellille kävi toisin, hirttoköysi ei katkaissut niskaa vaan hän kitui tuhatpäisen yleisön edessä lähes kymmenen minuuttia hitaasti hengiltä tukehtuen.

Lewis Powell oli kuollessaan 21-vuotias.

Viikinkien tekstareita

Tuhat vuotta sitten viikingeillä ei ollut kännyköitä saati älypuhelimia mutta heillä oli samankaltainen tarve kommunikoida toistensa kanssa pikkuviestein kuin ihmisillä nykyäänkin. Tuon ajan tekstarit kirjoitettiin

puhelimen sijasta riimukirjoituksella puukalikoihin, kaarnaan ja luunkappaleisiin. Ne kiedottiin usein kankaaseen ja livautettiin sitten joko itse tai viestinviejän mukana saajalle ja olivat erittäin yleisiä.

Kaikkia viestejä ei ollut tarkoitus pitää yksityisinä vaan erityisesti nuoret, polleat viikinkimiehet

tahtoivat kerskailla puolijulkisesti ihastuksistaan ja omista voimistaan. Tällöin ei haitannut vaikka viestinviejä viestin lukisikin vaikka se ei hänelle ollut osoitettukaan. Täten yhteisö sai tietää esimerkiksi kuka muhinoi kenen kanssa ilman että kohteen tarvitsi siitä itse suoraan kenellekään kertoa.

Kirjoitusmateriaalista johtuen monikaan entisajan tekstari ei ole säilynyt mutta onneksi jotkut kuitenkin.

Tässä muutama tuhatvuotinen viesti kauan sitten eläneiltä intohimoisilta miehiltä ja naisilta.

*

"Rakastan toisen miehen vaimoa niin

että tulikin tuntuu minusta kylmälle! 

Mutta. Minäpäs se olenkin tuon naisen

rakastaja!"

* 

"Niin kovin rakastan toisen miehen naista 
että vuoretkin vapisevat. 

Mikä mahtava mahtinainen hän on!

Rakastamme toisiamme niin että maa räjähtää!!"
 

*

"Toivon niin paljon että voisin käydä oluttuvassa (baarissa!) useammin."

 

"Ingeborg se makasikin kanssani silloin kun olin 

naapurikaupungissa käymässä!"

*

"Kuulitko että meistä juorutaan jotain?"

*

"Sinun pitäisi jo lähteä kotiin täältä!"

 

"Havard tervehtii Gunyä ja tarjoaa ystävyyttään.

Ja nyt. täydellisellä tahdollani pyydän sinulta kättäsi

avioliittoon jos et enää tahdo olla Kolbeinin kanssa.

Mieti asiaa Guny, kerro minulle tahtosi."

*

"Muista minua.
Minä muistan sinua.
Rakasta minua.
Mina rakastan sinua."


Tämä viimeinen toteaa vain: 

"Suutele minua?"

Pikku-uutinen 1600 vuoden takaa

Aloitan vuoden pienellä historiallisella uutisella joka sattui koskettamaan minua.

Lyhykäisyydessään, Englannista, Leicestershirestä on löytynyt Britannian rooman vallan alaiselta ajalta peräisin oleva pikkutytön lyijyinen ruumisarkku sekä lapsen jäänteitä. Arkussa lepäävä tyttö oli koristeltu gagaattikoruin ja hänet oli hajustettu kalliilla tuoksuöljyillä. Kunnioituksesta vainajaa kohtaan, tutkijat nimesivät lapsen jäänteet ja vainaja sai nimekseen Oriens. (Auringon nousu/aamutähti.)

Löytöpaikka.

Roomalaisten suhtautuminen lapsiin oli hyvin erilainen kuin meidän suhtautumisemme pieniin lapsiin. Lapsia syntyi paljon ja lapsikuolleisuus oli erittäin korkea. Lapset eivät olleet ihme. Usein ne olivat vaiva, jopa harmi ja näiden lisäksi ikuinen riski kantajalleen sillä myös äitien kuolleisuus oli suuri.

Oli normaalia että perheiden lapsista suuri osa aina kuoli perheen yhteiskunnallisesta asemasta huolimatta, tämän takia pieniin lapsiin ei kiinnytty. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy. Uskottiin näet myös että koska lapsi oli vasta kasvamassa kohti aikuisuutta, ei tämä ollut varsinaisesti ihminen koska hänen persoonallisuutensa oli vielä vajavainen.

Näiden syiden takia lapsen kuolema ei usein ollut surullinen asia ja parhaidenkin perheiden lapset saivat usein haudakseen pelkän maahan kaivetun kuopan johon ruumis asetettiin koruttomasti. Ei arkkuja eikä erityisiä seremonioita, olihan menehtynyt vain eräänlainen ihmisenpuolikas.

Nyt löytynyt pikkutytön hauta on kuitenkin toista maata. On arvoitu että sen teettäminen 1600 vuotta sitten on maksanut tytön roomalais-englantilaisille vanhemmille yli 255.000 euroa. Valtava summa maahan pantavaksi nyt ja valtava summa silloin. Kyseessä oli kuitenkin vain lapsi jota ei kunnolla nähty ihmiseksi ja vielä vähäarvoinen tyttö.

Jollekulle tämä lapsi oli kuitenkin rakas, ehkä rakkaampi kuin mikään ja tytön menehtyminen on tuottanut silloin kauan sitten suurta tuskaa.

 .

Koska lapsen menetyksen surua paheksuttiin lapsien vähäarvoisuuden vuoksi, on varmasti ollut erittäin vaikeaa elää tapahtuman aikaista arkielämää kuin normaalisti. Lapsen vanhemmat ovat olleet varakkuuden perusteella julkisessa asemassa olleita henkilöitä.

Mietin onkohan tunteiden peittäminen onnistunut ja onkohan kallis arkku herättänyt yhteisössä pahoja puheita?

Onko se teetetty salaa jotta kukaan ei tietäisi miten kalliin viimeisen kodin sai rakastettu tytär jollaisille yhteiskunta ei juuri antanut arvoa iän ja sukupuolen vuoksi?

 Oriensin koruja ja maitohampaita.

Tämä on juuri sellainen tarina joka koskettaa sentimentaalista minääni ja herättää minussa lukemattomia kysymyksiä. Miltä tyttö näytti? Mikä oli hänen oikea nimensä? Ketkä olivat hänen vanhempansa ja miten kauan suru painoi heitä?

Nykyiset tieteelliset julkaisut ja artikkelit ovat romantisoimattomia ja korrekteja. Kukaan ei kuitenkaan kiellä pysähtymistä niiden ääreen jolloin voi mielessään kulkea niiden tapahtumien aikoihin ja nähdä artikkelien takana olleiden ihmisten todellisuuden, hädän ja elämän.

He elivät. Nyt elämme me. On kiehtovaa sattuman kauppaa jääkö meistä muistoja tuhansien vuosien päähän ja pohtiiko kukaan silloin olimmeko me joillekuille tärkeitä ja millaista elämää elimme.

Oriensin vanhemmat ehkä olisivat saaneet lohtua tietäessään että kauan sen jälkeen kun heistä ja lukuisista sukupolvista on aika jättänyt, saavat monet tietää että kerran kauan sitten eli pieni tyttö joka oli vanhempiensa kovin rakastama.

Ainakin minut ajatus tekee onnelliseksi.

Leicestershire

Leicestershire

Syksyn synkät tarinat 4.

Kirjoitin viimeksi Noidan käsikirjasta, nostalgisesta lastenkirjasta joka tuntui olevan teille monille liiankin tuttu. Olin iloinen kommenteistanne, kiitos että niin moni teistä tahtoi jakaa omia lapsuusmuistojaan kirjan parista.

Lupasin syksyn aikana keskittyä muutamaan kirjan kertomukseen syvemmin ja tänään, kekrin tahi halloweenin aikana on vuorossa ensimäinen tarina. Alla olevat kuvituskuvat kenties tuovat muistoja niistä kerroista kun itse lapsena tästä kertomuksesta ensimmäistä kertaa kuulitte.

(Muistelkaa myös viime vuoden kirjoitustani siitä aiheesta miksi kekriä tai halloweenia suomessa juhlitaankaan.)

Pidemmittä puheitta itse asiaan.

Tämän illan kertomus alkaa miehestä nimetä Arnold Paole (tai Arnaut Pavle) jonka tarina sijoittuu luvuille 1725-1728.

Arnold jonka varhaisnuoruudesta emme tiedä mitään, oli serbi mutta myös Itävallan armeijan sotilas. Armeijaelämä kuljetti häntä monissa eri maissa ja useilla asemapaikoilla. Eräällä kerralla Arnoldille tapahtui jotakin sellaista mitä hän ei tulisi milloinkaan unohtamaan.

Arnold lähti lopulta armeijasta ja muutti asumaan serbiaan, kylään nimeltä Meduegna. Tuohon kylään hän kotiutui mutta muut kyläläiset usein karsastivat häntä. Arnold nimittäin kertoili usein merkillistä tarinaa siitä mitä hänelle oli tapahtunut armeija-aikoinaan hänen ollessaan asemapaikallaan Gossavan (ehkä Kosovo, toisten lähteiden mukaan hän oli kreikassa) lähellä.

Tuolla, hän kertoi, hän oli joutunut olennon uhriksi joka imi hänestä verta ja väkivoimin taltutti hänet, vahvan ja riuskan miehen kuin pikkulapsen maahan. Hirveä tapahtuma ei edes jäänyt yhteen vaan toistui useampia kertoja.

Arnold oli kauhuissaan, tapahtumat olivat vaikuttaneet häneen syvästi mutta onneksi hän tiesi miten toimia. Arnold tiesi entuudestaan vampyyrien olemassaolosta ja hän oli myös kuullut mitä tehdä jos sellaisen uhriksi joutui.

Niin hän etsi hyökkäyspaikkaa lähellä olevilta haudoilta tuoretta maata ja sen löydettyään hän löysi myös vampyyrin.

Kertomuksen mukaan hän siveli haudalta löytynyttä verta iholleen sekä söi hitusen haudalta löytynyttä multaa. Tämän jälkeen olento ei enää vainonnut häntä ja ajan kanssa mies toipui muuttaen rauhalliseen Meduegnan kylään.

Valitettavaa Arnoldin puolesta oli se ettei hän kauaa ehtinyt nauttia rauhallisesta elämästään kylässä. Vuonna 1725 hänen tehdessään arkisia heinätöitä, putosi hän kohtalokkaasti heinäkärryistä ja taittoi niskansa kuollen välittömästi.

Arnold haudattiin. Ne jotka häneen olivat ehtineet kiintyä surivat mutta elämän oli jatkuttava normaalisti. Näin kävikin...

Muutamien viikkojen ajan.

Noin kuukausi Arnoldin kuoleman jälkeen kylässä alkoivat merkilliset huhut.

Eräs kyläläinen väitti että Arnold näköinen mies oli yöllä pyrkinyt hänen asuntoonsa. Muutaman päivän perästä toinen kyläläinen koki saman tapahtuman todeten ääni vapisten että tällä kerralla kyseessä oli itse Arnold, ei vain hänen kaksoisolentonsa. Muutaman päivän sisällä ilmestyi kolmas ja vielä neljäskin henkilö jotka ahdistuneena kertoivat kaikki nähneensa Arnoldin joka oli koettanut tunkeutua heidän asuntoihinsa tai napata heidät omilta kotipihoiltaan.

Pelko valtasi kylän ja pelko yltyi kun jokainen neljästä eri henkilöstä jotka kaikki kertoivat nähneensä kuolleen Arnoldin, kuolivat itsekin yksi kerrallaan.

Paniikin vallassa kyläläiset kokoontuivat paikallisen armeijapomon, eräänlaisen kyläpäällikön luokse neuvonpitoon. Onneksi päälliköllä oli tietoa samanlaisista tapahtumista ja lopputuloksena päätettiin avata Arnoldin hauta. Asiaan oli saatava selvyys.

Haudalle lähdettiin, se avattiin ja näky oli odotettu.

Arnold näytti persikkaposkineen ja rusohuulineen täysin elävältä vaikka oli kuollut jo vajaat pari kuukautta sitten. Vaikutelma oli myös karmea kaikkialla olevan veren takia, Arnoldin vaatteet olivat siitä märät ja veri oli tuoretta.

Samasta hetkestä toimitettiin nykyihmisillekin tunnetuksi tullut vampyyrintuhoamismenetelmä ja Arnoldin sydämen läpi iskettiin puuvaarna. Tuolla hetkellä, kerrotaan, Arnold heräsi ja huusi karmivasti tuskasta kirkuen lähettäen toimenpidettä katsomassa olleet kyläläiset kilometrien päähän.

Arnold oli vihdoin tullut matkansa päähän.

Käännyttiin myös noiden neljän menehtyneen kyläläisen puoleen jotka kaikki kertoivat kokeneensa Arnoldin vierailun ja jotka olivat sitten yllättäen kuolleet muutaman viikon sisällä. Heidän hautansa avattiin ja sama toimenpide toteutettiin heille jotta vampyyritartunta ei enää laajemmalle leviäisi. Kaikki ruumiit poltettiin tulella.

Arki palasi jälleen kylään niin pitkälti kun se kerrottujen tapahtumien valossa voi palata.

Kului vuosi, kului toinen ja vaikka tarinasta puhuttiin edelleen erityisesti talven tullen, sen kauhistuttavuus alkoi hiljalleen unohtua. Yhteensä kului noin viitisen vuotta kun alkutalvesta 1731 kylässä alkoi jälleen tapahtua merkillisiä.

Lyhyen ajan sisällä ihmisiä alkoi kuolla.

Heitä kuoli täysin sattumanvaraisesti. Nuoria, vanhoja, terveitä ihmisiä hyvin vähäisin sairaudenoirein tai oireita ei ollut lainkaan. Vajaat viisitoista ihmistä kuoli toinen toisensa jälkeen ja kauhu sai kylässä jälleen jalansijan.

Ensin kuoli viisikymppinen Miliza-rouva. Häntä seurasi 14-vuotias terve poika Milloi. Seuraavaksi 17-vuotias Joachim, vain 15 päivää vanha vauva Peter, 20-vuotias tyttö nimeltä Stanno sekä hänen pieni vauvansa, 24-vuotias mies Radi, 25-vuotias Miloe ja monta, monta muuta. Ainoat oireet joita kuolleet olivat kokeneet olivat sydämen kohdalla tuntunut kipu ja kasvojen vähäverisyys.

Jälleen kokoonnuttiin aamuvarhain kyläpäällikön luokse pohtimaan asiaa ja kaikki saivat sanoa sanansa. Syyttävä pää kääntyi ensimmäisenä menehtynyttä Miliza-rouvaa kohtaan. Muistettiin pieni kertomus jonka hän oli kertonut useasti syysiltoina puhdetöiden parissa istuessa. Tuon kertomuksensa mukaan Miliza oli viitisen vuotta sitten  syönyt nälkäänsä kylätien varresta löytämäänsä raadellun lampaan lihaa. Hän oli vasta ruokailunsa jälkeen ymmärtänyt että lampaan oli tappanut, kuka muukaan kuin vampyyriksi muuttunut Arnold.

Joku muisti myös nuoren äidin Stannon kertoneen miten hän oli salaa sipaissut Arnoldin arkusta löytynyttä verta iholleen suojaksi tulevia vampyyreitä vastaan.

Kyläläisten mielestä juttu oli selvä, Arnold-vampyyri oli ehtinyt sittenkin tartuttaa sairautensa eteenpäin lampaanlihan kautta Miliza-rouvaan sekä verensä kautta nuoreen Stanno-tyttöseen. Kun eräs kyläläinen vielä ääni täristen kertoi tyttärensä tarinan, asia oli entistä varmempi.

Nimittäin kyläläisen vasta kuollut kaunis tytär oli mennyt nukkumaan "terveenä ja viehättävänä" herättäen myöhemmin öisellä huudollaan koko talon. Muiden juostessa tyttären huoneeseen oli tämä hysteerisenä kertonut miten muutamia päiviä aiemmin mystisesti kuollut 25-vuotias Miloe oli juuri seissyt hänen vuoteensa vieressä ilmielävänä. Seuraavana aamuna tytär oli sairas ja muutamien hetkien päästä hän kuoli.

Koska asia oli nyt näin laaja, kuolleita oli paljon ja heitä tuli jatkuvasti lisää, ottivat kyläläiset yhteyttä armeijaan.

Armeijassa ei ensimmäisenä uskottu vampyyreihin ja paikalle kylään lähetettiin tartuntatautien lääkäri, sotilaslääkäri sekä useampi armeijan luutnantti.

Kun lääkärit ja armeijaviranomaiset saapuivat paikalle, kuuntelivat he kyläläisten selostuksen. Kyläläisten mielestä muuta mahdollisuutta ei ollut kuin se, että menehtyneiden haudat avattaisiin ja tutkittaisiin miltä ruumiit näyttäisivät.

Rauhoittaakseen ihmisiä, suostuivat armeijan lähettämät viranomaiset kyläläisten pyyntöihin.

Seuraava lainaus on Itävallan rykmentin kirurgin Johannes Fluckingerin tapauksesta kirjoittamasta aidosta raportista:

"Samana iltapäivänä lähdimme hautausmaalle kylän vanhimpien jäsenten kanssa tutkiaksemme epäilyttäviksi merkityt haudat ja tutkiaksemme niissä makaavat ruumiit. Seuraavassa kuvaus siitä mitä löysimme:

1. Nainen nimeltä Stanno. 20-vuotias nainen joka kuollut pian synnytyksen jälkeen. Kertoo sivelleensä itseensä oletetun vampyyrin verta joka kyläläisten mukaan olisi tehnyt mainitusta naisesta sekä hänen vauvastaan vampyyrin. Vauva oli myös menehtynyt mutta koska sitä ei oltu ehditty kastaa, oli se haudattu aidan taakse huolimattomasti ja huolimattoman hautauksen takia olivat koirat sen syöneet eikä lasta saatu näin tutkittavaksi. Stanno-niminen nainen oli haudassaan lähes täydellisesti säilyneenä. Avasimme ruumiin ja huomasimme että cavitate pectoris sisälsi suurehkon määrän tuoretta verta. Suonien sisällä oleva veri kuten esim. ventriculis ortiksessa, ei ollut, kuten normaalisti, hyytynyttä vaan juoksevaa ja kaikki sisäelimet, keuhkot, maksa, vatsa, perna ja muut sisäelimet olivat täysin tuoreet ja aivan samanlaiset kuin terveellä ihmisellä. Hänen käsiensä ja jalkojensa iho kuten myös hänen vanhat kyntensä putosivat tutkimuksen aikana itsestään mutta käsissä oli selvästi nähtävissä uuden ihon kehittymistä ja myös uudet kynnet olivat kasvaneet vanhojen ja pudonneiden alle. Uusi iho oli raikkaan väristä ja kiinteää. 

2. Seuraavassa haudassa makasi nainen nimeltä Miliza joka oli kuollut kolmen kuukauden sairastamisen jälkeen ja joka oli ollut haudattuna 90 päivää. Hänen rintakehästään löytyi huomattava määrä nestemäistä, tuoretta verta ja kuten aiemman ruumiin kohdalla mainittu, myös tämän sisäelimet olivat tuoreet ja terveet. Ruumiinavauksen aikana ympärillämme seisovat kyläläiset ihailivat kovin Miliza-naisen ruumiin pyöreyttä ja kehon täydellisyyttä todeten miten oli laajalti tunnettua että Miliza oli eläessään ollut kovin kuivakka, laiha ja kituloinen ja kyläläiset tahtoivat painottaa että tämä ruumiin pyöreys ja kaunisvartaloisuus oli tapahtunut selvästi sinä aikana kun ruumis oli maannut haudassa.Tätä naista epäillään epidemian aloittajaksi.

3. Seuraavaksi 8 päivän ikäinen vauva joka oli maannut haudassaan 90 päivän ajan. Hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

4. 16-vuotiaan pojan ruumis kaivettiin esiin seuraavaksi. Oli maannut haudassa 9 viikkoa ja hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

5. Joachim, 17-vuotias poika oli maannut haudassa myös 9 viikkoa ja hänestä löysimme samanlaiset merkit vampirismista.

6. Nainen nimeltä Ruscha. Oli maannut haudassa 6 viikkoa. Hänestä löysimme samat merkit mutta tuoretta verta oli rinnan lisäksi myös fundo ventriculissa. 

7. Kymmenvuotias tyttö, kuolleena kaksi kuukautta. Samanlaisessa tilassa kuin muut. Täydelliset sisäelimet, tuoreet ja terveet. Ei maatumisen merkkejä. Paljon tuoretta verta suonissa.

8. Päällikön vaimo ja tämän lapsi. Ensin kuoli vaimo, kahdeksan viikkoa myöhemmin tämän vauva. Molemmat olivat pahasti maatuneita eikä heistä löytynyt mitään samanlaista viitettä kuin aiemmista.

9. Palvelijatar nimeltä Rhade. 21-vuotias, maannut haudassa viisi viikkoa. Ruumis oli aloittanut maatumisen eikä hänestä löytynyt mitään vampirismin merkkejä.

10. Kyläläisen vaimo lapsensa kanssa. Molemmat kuolleet viisi viikkoa aikaisemmin. Maatuminen lähtenyt hyvin käyntiin, ei merkkejä vampirismista."

Fluckingerin raportti jatkuu näin käyden läpi kuolleita kyläläisiä. Kun ruumiinavaukset oli suoritettu loppuun, katkaistiin niiden ruumiiden päät joiden ruumiista oli löytynyt epänormaaleja merkkejä ja sekä päät että vartalot poltettiin. Tuhkat heitettiin Moravajokeen. Ne ruumiit joissa oli selviä ja normaaleita maatumisen merkkejä, asetettiin takaisin hautoihinsa.

Mainittu asiakirja on edelleen olemassa, se on päivätty tammikuun 26. 1732 ja kaikki paikalla olleet ruumiinavauksiin osallistuneet upseerit sekä lääkärit ovat sen allekirjoittaneet.

Näiden tapahtumien jälkeen elämä kylässä rauhoittui. Erikoisia kuolemia ei enää sattunut, kun joku kuoli, ei hän palannut elävien pariin ja mitään merkillistä ei enää koskaan tapahtunut.

Kotiin palattuaan eräs lääkäreistä oli niin tapauksen järkyttämä että hän kirjoitti siitä laajan raportin isälleen joka myös toimi lääkärin ammatissa. Isä puolestaan toivoi että sana kuvatusta kauheasta taudista leviäisi ja lähetti raporttikopioita useisiin lehtiin.

Tapahtumasarja herättikin runsaasti huomiota 1700-luvun euroopassa.

Nykylukija saa tapahtumasta itselleen pohdittavaa. Vampyyri-ilmiö on vanha ja lastenkirjan värikkäiden kuvien ja lyhyen tarinan taustalta paljastui mielenkiintoinen todellinen tapaus kylästä jota kauhu riivasi kolmisensataa vuotta sitten.

Todennäköisimmiltä tuntuu että kyläläiset kuolivat yksinkertaisesti jonkinlaiseen joukkotautiin. Suurin osa menehtyneistä kuvailivat ennen kuolemaansa tunteneensä kipua sydämen tienoilla ja he kaikki näyttivät vähäverisiltä ja kalpeilta, sairauden merkkejä ilman vampyyrejäkin. Lisäksi ainakin kolme naista kuoli pian synnytyksen jälkeen. Lapsivuodekuume oli varsin yleinen vastasynnyttäneiden naisten kuolinsyy ja usein myös lapset luolivat pian äitiensä jälkeen. Kaikki luonnollisia syitä.

On myös helppo uskoa että syrjäisessä kylässä tavallisten maanviljelijöiden parissa taikausko oli voimakas. Ei tarvittu muuta kuin huhu ja oli helppo sanoa miten itsekin oli nähnyt klapinhakumatkalla iltapimeällä jotakin merkillistä, ehkä juuri sen viime viikolla kuolleen naapurin. Kun todellisuudessa kyseessä oli vain tarve tuntea itsensä tärkeäksi ja oikeasti olikin nähty vain varjo.

Mielenkiintoiseksi tilanteen tekevät kuitenkin puolueettomat todistajat.

Armeijan luutnantit ja kokeneet lääkärit oli lähetetty paikalle nimenomaan rauhoittamaan hysteerisiä kyläläisiä. Heidän etukäteisohjeistusensa oli läpikäydä ruumiit ja tarjota virkavallan mielipide.

Kyseiset lääkärit olivat ammatissaan erittäin kokeneita. He matkasivat armeijan mukana paikaten sanoinkuvaamattomimpia vammoja sotilaiden parissa ja he olivat nähneet enemmän ruumiita kuin kukaan. He olivat valmiita tyynnyttämään kyläläiset tieteellisin faktoin, paketoimaan tilanteen nopeasti ja lähtemään paikalta.

Silti puolueettomassa tutkimuksissaan he löysivät omaksi epäuskokseen lukuisia järjenvastaisia merkkejä ruumiista joiden olisi pitänyt olla syvässä maatumistilassa ja kirjasivat ne raporttiin joka päätyi keisarille saakka. Tuo ei ollut tilanne jossa olisi kannattanut lasketella luikuria.

Kaikin nykypäivään säästyneiden dokumenttien valossa lääkäreissä herätti aitoa hämmästystä, järkytystä ja kauhuakin, se fakta että jopa kuukausia haudassa olleista ruumiista löytyi tervettä kudosta, tuoretta verta ja ruumiiden suonten sisäinen veri oli edelleen juoksevaa. Toisten samaan aikaan kuolleiden ruumiit taas olivat luonnollisessa tilassa maatuen täysin normaalisti.

Nyt tapahtumasta on kulunut pitkä aika. 

Mitään todisteita tapahtumista ei ole kirjoitettujen raporttien ja suusta suuhun kerrotun perimätiedon lisäksi.

Kaiken aloittanut Arnold-parka on kauan sitten levinnyt tuhkana maailman tuuliin mutta tuon kohtalokkaan vampyyrinpurema-armeijareissun jälkiseurauksista puhutaan edelleen vielä tänäkin päivänä serbian alueella.

Ja tänään sitä muistellaan myös täällä meillä.

Tunnelmallista kekriä jokaiselle.