tiistai 29. lokakuuta 2013

Syksyn synkät tarinat 3.


Tänään kirjoitan vanhasta ja murheellisesta suomalaisesta tarinasta.

Tarina sijoittuu 1700-luvun Taivassaloon, ajalle jolloin suomi kuului
 Ruotsin vallan alle. Ruotsi uudisti lakejaan vuonna 1734 ja sitä ennen
melko tavanomaiset serkusavioliitot tulivat laittomiksi myös Suomessa.



Liitto serkusten kesken 1700-luvulla oli kuitenkin edelleen
 mahdollinen mikäli sitä varten anottiin lupa kuninkaalta. Näin tehtiin
toisinaan sillä serkusliittojen kautta suvun omaisuus pysyi
 perheen parissa eikä mennyt vieraalle.

 "Rahvaan" parissa anomuksen yleensä kirjoitti pappi tai muu
virkamies jotta kieliasu ja sopiva puhuttelu tulisivat oikein. Viralliset kirjeet
tuli kirjoittaa luonnollisesti Ruotsiksi ja oikeanlaisella kieliopilla.

Tuona aikana tapahtui kertomuksen mukaan Taivassalossa merkillinen
 tapahtumasarja.Tapahtumasta kirjoitettiin 1920-luvulla dramaattinen
 ja romantisoitu kertomus jonka muistiinmerkitsi kirjanpainaja
 Otto Anders joka aloittaa selontekonsa näin:


"Kerran matkustaessani Taivassalossa, tuossa luonnonkauniissa, maisemistaan
tunnetussa kauniissa kylässä, hämmästyin nähdessäni kauniin sileän kallion
aivan tien vieressä. Kalliolla, tien toisella puolella oli kolme rinnakkaista korkeaa 
pystypuuta. 

Kysäisin kyytipojaltani mikäs muistomerkki olikaan kyseessä?

Kyytipoikani ilme muuttui välittömästi merkillisen alakuloiseksi
ja hän käänsi päänsä poispäin minusta virkkoen;

"Ettekö tiedä
miten hirveä murha tälla 
 paikalla on tapahtunut?"

Vastasin arvellen: "Kenties olen jotain kuullut, mutta 
kertoisitko vielä sinä minulle mietteesi tapahtuneesta?"

Ajuripoika hymähti; "Mietteeni 
ovat vain tyhmän 
talonpojan, mitäs niistä!"

"Hienoa että olet nöyrä, kaunis poikaseni. Mutta usko
pois että monesti talonpojan suusta lähtevät viisaammat
ajatukset ja mietteet kuin herrasmiehen?" Totesin.

Ajuripoika oli mielissään sanoistani.

 "Tuskinpa... Tai kukaties mutta..."

Tuolloin ajattelin että kyyditsijäni taisikin olla
viisaampi tavallisia kyytipoikia. Kerroin että
toivoin kuulevani tuon tarinan, jonka jo kauhukseni
tunsin, kyläläisen omilta huulilta.

Ja näin kertoi poika:


Kallio jolla nyt olemme on nimeltään Kyynelten kallio.

 Tätä kalliota ei ole suotta niin nimitetty vaan täydellisestä syystä.
Vielä nykyäänkin onnetomat tulevat tänne kyyneliään vuodattamaan.

Aikana kun rakas maamme Suomi oli vielä Ruotsin kuninkaan hallittavana.
Tuolloin oli täällä Taivassalossa kaksi talollista jotka olivat myös veljekset.

 Paastolan Erkki ja Uurnan Matti.

Veljekset rakastivat toisiaan ja olivat hyvissä väleissä kuten kuuluukin.

Nämä hyvät välit periytyivät veljesten lapsiin, tässä tapauksessa valitettavasti
sillä tuolloin avioliitto serkkujen välillä ei ollut ainoastaan ankarasti kielletty
 vaan myös kuolemanrangaistuksella rankaistavaa.

Erkillä, vanhemmalla veljellä oli yksi ainoa poika Heikki.

Uljas ja komea oli Heikki jo lapsena. Kaikissa leikeissä ja urheilussa
vei hän sankarivoiton. Nuorukaisena hän oli vielä komeampi kuin lapsena
ja luonnollisesti kaikki kylän tytöt mielistyivät Heikkiin ja pojat
häntä laajasti kadehtivat.


Nuoremman veljen Uurnan Matin ainoa tytär oli nimeltään Liisa.

 Liisa taas varreltaan ja muodoltaan löi kaikki kylän naiset laudalta
saaden jok'ikisen nuoren miehen suosion ja vastaavasti kylän tyttöjen
 kademielen päälleen. Myös muuan Pihloisten Yrjo tavoitteli Liisan suosiota.

 Turhaan, Liisa ei ollut kiinnostunut sillä päivä päivältä oli noussut serkusten
Liisan ja Heikin rakkaus toisiaan kohtaan yhä suuremmaksi. Jo lapsuuden
 leikeissä oli pari nähnyt toisensa tulevina miehenä ja vaimona vaikka
eivät koko asiasta mitään ymmärtäneet ja nyt lapsuuden leikeistä
 oli tulossa totta.

Vanhemmat jotka huomasivat puuttua asiaan kenties nyt jo hieman myöhässä,
koettivat erottaa rakastavaiset. Vanhempi veli lähetti poikansa Heikin kauas
 Iniön kareille kalastamaan silakkaa ja nuorempi veli laittoin tyttärensä
lammaspaimenen huonoon asemaan. Näin veljekset arvelivat lastensa
 rakkauden hiipuvan.

Mutta rakkaus, rakkaus joka hyvin useasti rikkoo lain
ja asetukset ja tulee voittajaksi näytti nytkin voimansa
ja Heikki ja Liisa tapasivat toisiaan salaa vanhempien
sitä voimatta estää.
Tapailusta tietämätön kyläläispoika Yrjo joka jo mainittiinkin
esitti tässä vaiheessa Liisalle kosintansa. Liisa kieltäytyi vaikka
naimakauppa olisi ollut kovasti myös Liisan vanhempien mieleen.

 Liisa totesi murheellisena että avioliitto ei voisi tulla
kyseeseen sillä hän ei voisi koskaan rakastaa
ketään muuta kuin Heikkiä.

"Etkö siis tiedä, tyttöparka, että sellaista liittoa ei 
ainoastaan kielletä vaan kovasti rankaistaan?"

Totesi surumielisesti Liisan isä johon Liisa vastasi:

 "Tiedän kyllä isä enkä välitä. Rakastan Heikkiä ja
 ellen häntä saa en totisesti mene koskaan naimisiin. 
Eikä raamatussakaan kielletä rakastavaisilta toisiaan. 

Rakastan Heikkiä kuolemaani saakka ja kuoltuamme taas 
saamme rakastaa toisiamme taivaassa. Mutta kuule isä, 
kuningastamme sanotaan armolliseksi ja hyväksi joten
 lähetetään hänelle anomuskirjelmä avioliitosta, sanotaan 
hänen hyväksyvän serkusliitot mieluusti."

Niinpä Heikki jonka komeiden kasvojen alta löytyi myös älykkyyttä,
kirjoitti anomuskirjeen kuninkaalle ruotsinkielellä jota hän myös hyvin
puhui vaikkakaan ei aivan yhtä hyvin kirjoittanut. 

Hieman murhemielellä kirje lähetettiin sillä yhteistuumin 
Heikki sekä Liisan isä arvelivat että kirje ei ehkä koskaan
 pääsisi kuninkaan käsiin saakka; näin kävikin. 

Kirje palasi pian takaisin kieltävällä päätöksellä. Totuus oli että
kirje ei ollut kuningasta itseään milloinkaan nähnyt,  kuninkaan virkailija
oli silmäillyt anomuksen läpi, nauranut sen kirjoitusvirheille ja lähettänyt
 kirjeen takaisin. Hän ei moista tekelettä itselleen kuninkaalle esittäisi. 

Näin avoliitolle ei milloinkaan saatu kruunun siunausta.


Masentava vastaus mustensi pariskunnan mielen. Suruissaan he vaelsivat rippi-isänsä
luokse pyytämään neuvoa joka puolestaan varoitti paria ankarasti muistuttaen mikä hirveä
 rangaistus seuraa Ruotsin lakien rikkojaa. Hän kehoitti paria välttelemään toisiaan ja
unohtamaan moiset hupsutukset. Pahoilla mielin Heikki ja Liisa lähtivät,
käsikädessä pohtimaan tilannettaan Heikin todeten:

"Korkea on tosiaan esivalta ja arvossa on pappia pidettävä, 
vaan tiedän minä suuremmankin esivallan, herrain herran, 
Jumalan jonka silmissä Ruotsin laki on vain multa ja tomu. 

Raamatussa ei ole ainoatakaan kohtaa jossa liitto serkusten 
välillä olisi kielletty, sen täytyy olla vain ihmisjuonia."

Liisä puristi heikin kättä huudahtaen:

"On, on! Sen on oltava niin Heikki! 

Minkä on nyt Jumala itse selvästi meissä
 yhdistänyt ei sitä ihminen toisistaan erottako!" 


Niin pari aloitti yhteiselämän. Onnellisen, niin onnellisen. 

Kauniin kesän ja viileän syksyn jälkeen seurasi kova
 pakkastalvi ja tuolloin Liisa huomasi tulevansa pian
äidiksi joka luonnollista on.

Tuossa vaiheessa koko kylä tiesi serkusten salaliitosta ja
he sen hyväksyivät. Pari oli niin onnellinen keskenään ja
kaikki olivat tyytyväisiä omissa oloissaan. 

Vaan niin kuin linnun lähellä on kissa,
 joen pohjalla sammakko
ja kukkain alla käärme,
oli myös olemassa jokin,
ihmissielun kukoistusta estävä peto,

kosto.

Liisan onneton kosija Yrjö.

 Ennen niin puhdas ja rehellinen nuori mies oli nyt
 mustasukkaisuuden kourissa kostonhimosta seonnut ja pohti vain tapoja lopettaa
 parin onni ja ilo. Kostoa, vain kostoa, sitä tahtoi Yrjo, kaiken muun hän unohti ja
 kaikki muu menetti merkityksensä.

Kuultuaan Liisan ja Heikin lapsen syntyneen,
potran pojan, sekosi hän hulluudessaan ja juoksi kruununmiehien luokse
ilmoittamaan lakien rikkomisesta. Ja kun virallinen ilmoitus oli nyt tehty,
 oli se pakko käsitellä vaikka pariskunta olikin kylällä jo hyväksytty.



Pieni perhe kutsuttiin kruunun kuultavaksi ja tunnustus tuli auliisti.

 Kerrottiin että kuninkaalta oli anottu lupaa mutta kun sitä ei ollut
 tullut olivat he päätelleet että koska raamattu ei serkusliittoa
kiellä, ei siihen liene oikeutta ruotsinmaallakaan.

Tuomari kysyi uudelleen tunnustiko pari nyt todella että laiton liitto oli
 todella solmittu, antaen parille vielä tilaisuuden peruuttaa sanansa. 

Tuomari nimittäin oli nuori mies, vasta virkansa saanut jolla oli köyhä äiti ja
 naimaton sisar itsensä lisäksi elätettävänä. Hänellä ei ollut varaa rikkoa lakeja
 vastaan. Vaan raskas oli hänen sydämensä sillä hän tiesi miten oli pakko
 menetellä. Mieluiten hän olisi vapauttanut molemmat kanteenalaiset, vaikka
jättänyt virkansakin sillä sydämessään tuomari ei voinut kahta nuorta tuomita
 joiden ainoa rikos oli rakkaus toisiaan kohtaan.

Mutta valallaan hän oli vannonut
 noudattavansa lakia eikä virkaa
hänellä ollut varaa menettää.

Tuomari kutsui oikeuden koolle ja antoi,
vapisevin sanoin, kerrotaan,
päätöksensä:


"Koska Heikki Erkinpoika Paastola ja Liisa Matintytär Uurna ovat tunnustaneet sen 
rikoksen josta Yrjö Kyöstinpoika Pihloisista on heitä syyttänyt, katsoo laki kanteen-
alaiset syyllisiksi. Oikeuden edusmiehenä katson syytetyt rikollisiksi ja tuomitsen 
heidät rikoskaaren luvusta heidät rangaistukseen. 

Paastolan Heikki totuudenmukaisena viettelijänä on  
menettävä pään ja oikean käden jonka jälkeen ruumis jätetään hautaamatta
taivaan linnuille ravinnoksi. Uurnan Liisa taas, vietelty, on katsova sulhasensa
mestauksen ja on sitten lopettava henkensä polttolavalla. Lapsi jonka serkut ovat
tehneet on pikaisesti menettävä lyhyen elämänsä hukutettamalla kiehuvaan veteen. 

Tämä lain puustaavi on näin päättänyt eikä sitä kumota sovi."
 
Liisa kuullessaan lapsensa kohtalon huusi kiroten tuomaria ja
Heikki taas selkänsä suoristaen anoi armoa sitä saamatta
vannoen kuitenkin:

"Koska meidän pieni poikamme on menettävä
viattoman henkensä, mitä meillä on tekemistä
tässä maailmassa? 

Mieluusti seuraamme rakasta
lastamme tuonelaan jossa ylituomari, hän paljon
maallisia tuomareita viisaampi on meitä kohtaamassa
kuljettaen meidät taivaaseen ikuiseen iloon."

Mestauspäivä tuli pilvisenä ja mustana.

Välillä synkät pilvet olivat verisenpunaisen ukonleimauksen kirkastamat,
välillä taas putosi rankkasade. Väkeä ei toki puuttunut tältä mestauspaikalta.

Uteliaisuus ja koko hirveä tapaus toi jokaisen tuota kauheaa näytelmää katselemaan.

Katselijoiden joukossa oli myös Yrjö.

Nähdessään Heikin ja Liisan hitaasti kävelevän kohti mestauspaikkaa
 pappi välissään, kauhistui Yrjö. Katumus ja tuska raatelivat nyt hänen sisintään.

Kuolemaan tuomitut olivat juhlavaatteissaan. Liisa loisti kuin morsiamena.

Papin poistuttua pari lauloi yhdessä virren jonka jälkeen erotti mestaaja
 parin toisistaan. Pari ehti vielä suudella toisiaan, viimeisen kerran ja
 kulkivat kumpikin paikalleen. Heikki pyövelin pölkylle ja Liisa roviolle
jota jo viritettiin.


Kertalyönnistä putosi Heikin komea pää.

Vaan Liisan tuskat kestivät kauemmin.

 Roviolla savun joukosta kuultiin Liisan huutavan sanoja
 uskollisen rakkauden palkkiosta taivaassa.

Vaan nyt henkensä tuskissa kärsivä ja seonnut Yrjö juoksenteli ympäri
  roviota yleisön ja Liisan välissä itseään raastaen jolloin Liisa, jo kovasti
kärsien antoi Yrjölle lohdutussanoja ja anteeksiannon ennen kuin
tuupertui savun pilvestä ja kuoli pois.

Ja tämä oli näiden kahden kihlatun serkuksen loppu.

Ehkä kuitenkin valitettavampi lopuista oli Yrjön.
Omatunnon vaivoista joutui hän täydelliseen kurjuuteen
kaikkien ihmisten kammoksi ja kauhistukseksi ottaen 
lopulta oman henkensä.

Kaikille pettureille olkoon se varoitukseksi.

Suloisemmissa muistoissa elävät nyt
 Liisa ja Heikki sekä heidän kaunis poikansa.

Vielä tänä päivänä on Taivassaolon nuorilla
tapana koristaa tätä kalliota lehdillä ja kukkasilla.

Milloin pidetään täällä leikkimielisiä juhliakin tai milloin kaksi kihlattua
nuorta kutsuu toverinsa tänne ylistämään tuota uskollista ja vakavaa rakkautta
joka voittaen kaikki ihmisjuonet, pysyy hamaan kuolemaan asti
 jalona, kirkkaana ja loistavana.

4 kommenttia:

  1. :-(

    Mutta hyviä uutisia: tämä ei ole totta. Kansan dramatisoima ja heteroromanttisesti värittelemä perimätieto kertoo toki asian olevan noin, mutta tosiasiassa kuolemaan tuomittiin Heikki ja Heikki. Eikä tämä tapahtunut 1700- vaan 1600-luvulla. Lisäksi laki johon nojattiin ei ollut Ruotsin laki, jossa ei tuolloin edes puhuttu mitään homoista, vaan asialla olivat vihaiset kirkonmiehet, joiden ainoa tietolähde aiheesta olivat Raamatun sodomian tuomitsevat kohdat.

    "Turun hovioikeuden istunnossa 14. lokakuuta vuonna 1665 oli esillä oikeushistorian kummajainen. Se koski Taivassalon kirkkoherra Claudius Brenneruksen renkejä Heikki Pekanpoikaa ja Heikki Mikonpoikaa. He saivat kuolemantuomion "sodomiittisesta synnistä". Tuomio määrättiin toimeenpantavaksi Taivassalossa Kyynelten kallioksi kutsulla teloituspaikalla. Heikit piti kirveellä mestattaman ja roviolla poltettaman. He ovat Suomen ensimmäiset nimeltä tiedetyt homot."

    Serkusavioliitosta ei rankaistu kuolemalla, vaikka se kiellettiinkin, eikä vauvoja varsinkaan surmattu, se olisi ollut hyvin epäkristillistä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ehei! Tämä hyvinkin mahdollisesti on totta.

      Heikin ja Heikin tarinan tunnen mutta mestatun parin tarina on Taivassalossa perimätietona kulkenut sitäkin vanhempi tarina joka 20-luvulla muistiinmerkittiin. Lapsensurma on kyllä oletettavasti ja onneksi tarinan väritystä, todennäköisesti pienpainatteen kustantajan itsensä!

      On mahdollista että parin teloitus tapahtui myös 1600-luvun puolella josta tarina kulkeutui väritettynä eteenpäin. Olivatko he varmasti juuri serkut vai muuta sukua, ei toki enää voida selvittää, oletusarvoisesti jonkinlainen kielletty (sukulaisuus)suhde oli kyseessä.

      On myös huomioitava että ennen sukulaisiksi katsottiin myös langot ja kälyt joiden kanssa ei sopinut missään nimessä ryhtyä salavuoteuteen ja joka katsottiin sukurutsaksi vaikka mitään verisukua ei oltukaan. Tästä seurasi kuolemanrangaistus.

      Poista
  2. Joo tää oli tuttu tarina. (Kuten myös Heikin ja Heikin karu kohtalo). Viime kesänä kävin retkellä Kyynelten kalliolla tutustumassa tapahtumapaikkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ai olet käynyt oikein livenä paikan päällä. Vautsikka vau. Minusta olisi ihana kiertää kaikki suomen paikat joissa on tapahtunut jotakin merkittävän historiallista.

      Poista

Ilahdun kaikista kommenteistasi <3 Kaunis kiitos <3 Palaa pian