Syksyn surulliset

Eksyin jälleen lueskelemaan sadan vuoden takaisia sanomalehtiä ja pysähdyin kuolinilmoituksiin.

 Niiden riimit ja niistä heijastuva kaipaus ja tuska tuntuvat elävän vielä tänäänkin

 vaikka he noita tunteita tunteneet ovat jo kauan sitten päässeet rakkaidensa pariin. 

Nämä ilmoitukset sopivat tähän vuodenaikaan. 

Tässä kaivattuja ja kadonneita syksyltä 1904.

Ei Oskarin olla tarvinnut, päivää monta maailmassa, 

häll koti oli parempi, Jeesuksen luona taivahassa. 

Siell Oskar pieni kera enkelien 

nyt veisaapi kiitosta herrallein,

 

ett vapautti hänet vaivoista.

Suo herra viimein armosta kun joutuu erohetken, 

ett turvallisna, pelvotta, viimeisen, alan retken. 

Näin vuoteellani, uskossa, 

pois nukun täältä rauhassa. 

Ja käsiis sieluni annan.

Jopa loppuu päivän vaiva, ehtoo levon mulle tuo,

rasitetun täällä aivan, herran rauhaan mennä suo.

Nukkua hän sallii vihdoin, 

vaivatun ja väsyneen.

Riennän mielelläni silloin, 

haudan poveen, tyveneen.

 Ah autuasta, näin hän pääsi, 

varhain,

kuin kevätkukka, 

kukostuksessaan parhain.

Hän rauhaan vaipui ennen 

kuin haipui pois eksyksiin tai synnin puoleen taipui.

Kangistui se käsi, hellä,

joka meitä hoiteli.

Kylmeni se sydän, hellä,

joka meille sykkeli.

Täällä ei saa yhdessä olla vaikka kuinka pyydämme.

Vaan haudan tuolla puolen, 

toisemme löydämme! 

Nyt täältä kuolema mua noutamaan on tullut.

Ja hän onkin odotettuna, jo kauan aikaa ollut.

Se vaivani nyt päättääpi, jota ei tää maailma voinut,

sillä olen mä jo kyllältä, siinä aikani vaikeroinut. 

Jumala, ole minulle armollinen, sinun suuren laupeutes tähden,

pyyhi pois minun syntini, sinun suuren hyvyytes nähden.

Ei nuoruuteen eikä vanhuuteen auta turvata täällä,

sillä usein vanhimman lapsensa näkeepi paarien päällä.

Herra antoi. Herra otti.

Kiitetty olkoon herran nimi.

Jo taukosi tuskasi Eeromme pieni!

On taivahan rauha sun ihollasi.

Jo pyyhkäisi enkelin siipye hieno,

pois tuskan varjot sun kasvoiltasi.

Niin tyynenä, rauhaisna,

 uinahda nyt.

Oot rannoille rauhan,

jo ennättänyt.

Miks vuotaa kyynelvirt?

Kaihon tunne jäätää rintaa.

Onhan rakkain, rauhaa saanut,

Tuska häneltä, on iäksi laannut!

Rakastettu!

Kaivattu!

 

 Rakkaamme suru, tuska, on viimein päättynyt.

Hän kantoi kruunun kristuksen 

ja nukkui herran nimehen.

Hän levätköön nyt rauhassa,

me täällä surun alhossa.

Olkaamme aina valmiit vaan,

sillä myös meidätkin täältä korjataan.

Nyt umpeen vaipui kirkas silmä.

Se sydän, lempeä, nyt on kylmä.

Äidin nyt peittävät nurmen alle.

Jost ei vastaa valittajalle.

 Ken pois murheen laaksosta ei soisi pääsevänsä?

Ken meren myrskyaalloista ei menis mielellänsä?

Levolliseen satamaan,

elämän uuteen valkamaan,

Ikuisen rauhan rantaan.

Mä pääsen tyyneen rantahan,

myrskyistä jotka pauhaa.

Kiusauksista maailman,

saan iäks, kaikeks rauhan.

Vaivoista pääsen lepohon.

Pimeydestä valohon.

Itkusta taivaan riemuun.

Taimen elon tarhasta,

taittoi herra varhain

Tuonne kutsui tykönsä.

Taakse tähtitarhain.

Voi miksi jätit meidät!?

On Aaron rinta riutunut,

on liljan kukka katkennut.

Hän tyköämme riensi varhain, 

luo enkelten, kukkatarhain,

sylihin Jeesuksen.

 

Puolison rakkaan temmannut on tuoni rinnaltani, 

nyt surust olen sortunut; mist apu tuskahan?

Mua, herra, tue horjuvaa, ett epäilyyn en vaivu! 

En neuvoas voi oivaltaa! En tyydy viel, en taivu!

(Auta, etten harhaan haivu.)

Mutta me emme surra saa, kuin ois ei toivoakaan enää!

Rakkaamme herran luo vaan pois sai hiukka ennen mennä. 

Suo Jumala et armahain sais ilossasi sijan,

ja voitettuan uskossan, saisin myös minä tulla pian. 

Ja seurassaan olla.

Iän.