Castrato

Muutamia päiviä sitten eksyin youtuben kautta mielenkiintoisiin videolinkkeihin joista erään avasin ja katsoin. Ohjelma pintaraapaisi erästä mennyttä tapaa jota suoritettiin pikkupojille ja nuorille miehille läpi vuosisatojen uskonnon ja taiteen nimissä ja jonka kynsissä koki moni ihminen kohtalonsa.

Kertomus alkaa 1500-luvun tienoilta jolloin kirkolla oli iso ongelma yleisonsä motivaation kanssa.

Kansa ei nimittäin saapunut kirkkoon vain pelosta tulta ja tulikiveä kohtaan, ihmiset saapuivat 

kirkkoon koska kirkko tarjosi aikansa upeinta viihdettä. Tarjolla ei ollut musiikkitallenteita, ei
televisiota eikä juuri muutakaan viihdettä mutta kirkossa kuuli mitä kauneinta musiikkia. Kirkkoon
 ei menty tylsistymään vaan nauttimaan arkipäivästä poikkeavista esityksistä. Ja sitä suurinta
 ohjelmanumeroa ongelma juuri koskettikin.

Musiikin muoti oli salakavalasti muuttunut.

Aikaisemmin muodissa ollut gregoriaaninen laulu sopi möreille miesäänille mutta
 musiikin trendit olivat hiipien uudistuneet ja kirkkaimmille äänille tuli suuri tarve.
Mutta mistä esiintyjät?

 Naiset eivät tietenkään kelvanneet sillä sanoihan itse Paavali 

raamatussa: "nainen vaietkoon seurakunnassa." 

Toki parempi ratkaisu oli silpoa pari poikaa?

Kastraatti on nimitys mieslaulajalle jolta on poistettu molemmat

kivekset ennen murrosikää jotta kivesten tuottama testosteroni 

ei ehdi aiheuttaa äänenmurrosta ja pojan ääni säilyy heleänä.

Tämäntyyppisen lasten silvonnan alkulähteitä ei varmasti tiedetä

mutta eunukkeja, miehiä joilta on poistettu kivekset, on ollut 

lähteiden mukaan oikeastaan aina. Eunukkeja on tehty 

häpäisemistarkoituksissa, kastraatiota on käytetty rangaistuksena ja

 toimenpidettä seuranneita miehiä on pidetty tavallisia miehiä

 luotettavimpina neuvonantajina ja vartijoina joka on

 lisännyt eunukkien tarvetta. 

Historian hämärissä myös huomattiin
että jos toimenpide suoritetaan aikuisen miehen sijasta 

lapselle, ovat tuonkaltaiset eunukit poikkeuksellisen loistavaäänisiä,

upeita laulajia ja näin syntyivät kastraatit. Varmaksi tiedetään

että arvostettuja kastraattilaulajia on ollut jo 2400 vuotta sitten 

Kiinan ja bysantin hoveissa.

Eurooppaan kastraattilaulajien tarve hiipi kuitenkin

 vasta paljon myöhemmin keskiajalla. Ja tarpeen loi nimenomaan kirkko.

Tarkoitus pyhittää keinot lienee Paavi Clement pohtineen todetessaan:

 "Kastraattien luomista kirkkojen kuoroihin on pidettävä

 vain ja ainoastaan jumalan työn kunnioittamisena."

Clement VIII

Kirkko ei toki ollut ainoa taho joka arvosti kastraattilaulajia.

Eikä se ollut aikansa ainoa viihteentarjoaja. Oli lisäksi ooppera.

Oopperankin musiikilliset trendit vaihtuivat ajoittain ja traagissävytteisen
opera seria-tyylin myötä tuli tarve korkeille miesäänille. Kastraattilaulajien
ääni kun oli todella aivan omaa luokkaansa.

Vaikka naiset olisivatkin saaneet esiintyä vaikkapa kirkossa, oli naisten äänissä
puutteensa.Naisilla oli äänen kirkkautta ja korkeutta mutta ei tarpeeksi tilavia
keuhkoja ja voimakkaita lihaksia äänen tuottamiseen.

Miehiltä taas löytyivät voimakkaat keuhkot ja lihakset erinomaisen äänentuotantoon
mutta murrosikä rikkoi heidän äänensä käyttökelvottomaksi. Kastraattilaulajissa taas
yhdistyivät molempien sukupuolien parhaat puolet ihmeellisellä tavalla.

Ankara laulukoulutus ja äänen koulinta aivan pikkulapsesta saakka ja
mahdollisimman nuorena suoritettu kastraatio takasi upean, poikkeuslaatuisen
kirkasta kirkkaimman äänen jonka voimakkuus ja syvyys oli jotakin jota ei voitu
 millään muin tavoin saavuttaa. Ääni oli maaginen, eteerinen ja useat lähteet
 kuvailevat sitä suorastaan yliluonnolliseksi.

Tarkasta operaation suorittamisesta ei ole tietoja. Kysymys lähinnä onkin, puudutuksella

vai ilman? Juuri puudutus kun oli ongelmallinen seikka. 

Mikäli lapsi puudutettiin tehokkaasti oopiumilla joka oli yleisin saatavilla 

oleva lääke, onnistui leikkaus kivutta mutta lapsi yleensä aina kuoli

oopiummyrkytykseen. 

Vaihtoehtoinen, myös vaarallinen tapa oli asettaa lapsi ensin kuumaan kylpyyn
ja sitten painaa voimakkaasti lapsen kaulasuonta jolloin hapenpuutteesta henkilön
 tajunta aleni juuri sen verran että tuntoaisti lieveni ja lapsi joutui sekavaan tilaan,

tällöin operaatio suoritettiin nopeasti.

Kolmas tapa oli suorittaa kastraatio täysin ilman puudutusta.

Tällöin henki säilyi useimmin ja varmimmin, toki oli vielä 

riski sairastua verenmyrkytykseen ja kuolla myöhemmin.

1800-luvulla 4000 poikaa joka vuosi kohtasi kohtalonsa

kastraatiossa. Osa kuoli tuskallisesti. Osa selvisi; ja 

takasi näin leipänsä koko elämäkseen.

Mutta mistä nämä kaikki lapset tulivat? Minkälaiset

vanhemmat antoivat lapsensa vapaaehtoisesti noin järkyttävään

toimenpiteeseen jonka lopputulos oli kaikenlisäksi usein kuolema?

Vastauksena voi sanoa melkein yksiselitteisesti: köyhät vanhemmat.

1600-1700-luvuilla lapsen ujuttaminen papistoon tarkoitti lapselle melko varmaa
toimeentuloa koko loppuelämäkseen ja lapsi tuki taloudellisesti myös vanhempiaan.

 Jos lapsi kuolisi nälkään muutenkin, miksi ei otettaisi riskiä että lapsi kuolee
toimenpiteeseen jonka lopputuloksena kyseinen lapsi voi taata koko oman
loppuelämän toimeentulonsa ja myös vanhempiensa?

Toki lapsi voitaisiin ujuttaa kirkon pariin asettamalla tämä luostariin noviisiksi jolloin
 tämä saisi uran munkkina mutta munkit olivat köyhiä kun taas kastraattilaulajat
voivat potentiaalisesti tulla hyvin, hyvin varakkaiksi. Auliita vanhempia asettamaan

 lapsensa vaaraan siis riitti. 

Kastraattien operointi ei tapahtunut pimeillä syrjäkujilla vaan oli

tiukasti ja tarkasti säädeltyä ja organisoitua. Esimerkiksi napolista

 löytyi 1600-luvulla peräti neljä erilaista konservatoriota pelkästään

kastraateille. 

Kun lapsen vanhemmat päättivät laittaa lapsensa kyseiseen

kouluun, koulu laati heille sopimuksen jossa siististi nimettiin lapsen

kastraatiopäivä, operaation toimittava henkilö, annettiin tiedot lapsen

tulevasta sisäoppilaitostyylisestä asunnosta johon lapsi muuttaisi sekä

tietoja mitä koulutusta lapsi saisi konservatoriossa tulevina vuosina.

Vastineeksi siitä että konservatorio maksoi ja huolehti kaikesta tästä,

sopivat vanhemmat että lapsen esiintymisen ensivuosien laulutuotot 

menisivät suoraan ja lyhentämättöminä konservatoriolle joka näin

saisi maksun lapsen kouluttamisesta. Kun lapsi oli esiintynyt tietyn

 määrän, oli hän vapaa sopimuksesta ja saattoi jatkaa uraansa
itsenäisenä joko kirkon tai oopperan palveluksessa.

Mielenkiintoista on tietää että yli 8-vuotiailta pojilta oli lain mukaan

ensin saatava lupa kastraatioon ennen kuin toimenpidettä voitiin

suorittaa. Historia ei kerro noudatettiinko tätä lakia. Ja miten voisikaan

noin pieni lapsi edes ymmärtää mihin suostumuksensa antaa?

Kun pojat sitten lopulta olivat operaation läpikäyneet ja selvinneet hengissä,

pidettiinkin tästä kalliista kauppatavarasta poikkeuksellisen hyvää huolta.

Lasten vaatteet olivat laadukasta ja lämmintä materiaalia, ruokana tarjottiin

päivittäin sellaisia proteiineja joita rahvas ei saanut kuin juhlissa, syötiin paistettua

kanaa, kananmunaruokia, pihvejä ja viiniä. Kun ilma kylmeni voimakkaimmin,

lapsia ei päästetty yleistiloihin vaan he oleilivat ja opiskelivat voimakkaasti

lämmitetyissä tiloissa jotta he eivät vilustuisi eikä heidän äänensä vaurioituisi.

16-vuotiaana pojat olivat valmiita aloittamaan uransa.

 

Piirros joka kuvaa kastraattien mittasuhteita

Kastraatio vaikutti luonnollisesti myös muihin

 fysiologisiin seikkoihin kuin pelkästään ääneen.

Suvunjatkamiskyky luonnollisesti menetettiin. Myös kiinnostus sukupuolisuhteisiin
yleensä katosi mutta ei aina. Jos kastraatio oli suoritettu vasta vanhana, noin 12-vuotiaana
saattoivat operaation kokeneet ylläpitää parisuhteita ja kiinnostusta niihin. Kuitenkin mitä
nuoremmalle toimenpide tehtiin, sen varmempi oli kaiken sukupuolisen mielenkiinnon
täydellinen katoaminen ikuisesti. Osalla kastraateista oli kuitenkin runsaasti naissuhteita.

Merkillepantavaa oli myös kastraattien ulkonäön suuri erilaisuus.

Testosteronin puute vaikutti miesvartaloon siten että pituuskasvu ei pysähtynyt 

normaalissa iässä vaan luut kasvoivat normaalia pidemmiksi.

Myös rintakehä muuttui merkillisen ulkonevaksi (äänen kannalta mainio seikka)

mutta ulkonäöllisesti tuo muutos oli hyvin huomattava ja erikoinen.

Testosteronin puutteesta miesten ulkonäkö muuttui myös feminiiniseen suuntaan,

rasvakerros jakautui epätasaisesti vartaloon, lanteille, rintoihin antaen usein

vaikutelman enemmän amatsonimaisen pitkästä naisesta kuin miehestä.

Myöskään parta ei kasvanut eikä kaljun alkua milloinkaan näkynyt. Kastraattien

iho oli naisellisen pehmeä ja huomattavan kalpea kun testosteronia joka 

normaalisti stimuloin punasolutuotantoa ei ollut käytössä. 

Kastraatti oli siis erittäin, poikkeuksellisen pitkä mies jolla oli ulkoneva rintakehä, 

 pyöreät lanteet, posliinimainen herkkä hipiä, voimakkaat kauniit kutrit ja hänellä oli
 yliluonnollisen puhdas, kirkas naisellinen ääni. Tämän poikkeuksellisen olemuksen ja
ammatin ja kohtalon vuoksi kastraatit erottuivat, ja osa heistä toisia enemmän.

Elokuvasta Farinelli

Sivistyksen ensimmäiset musiikin alan supertähdet olivat kastraatteja. Äärimmäisyyksiin
saakka ylistetyt ja korokkeelle nostetut laulajat. Heidän vuositulonsa olivat massiiviset ja
luonteensa usein diivamaiset. Siitä huolimatta heitä rakastettiin ja suorastaan palvottiin.

Eräs kuuluisimmista kastraateista oli Farinelli, oikealta nimeltään Carlo Maria
Michelangelo Nicola Broschi. Farinellin perhe oli keskiluokkainen ja perheellä
 oli lisäksi varakas aatelistukija. Elämä oli hyvää, perhe oli musikaalinen, isä ja
 Farinellin veli opiskelivat ja sävelsivät ja Farinellikin pääsi arvostettuun musiikin
alan kouluun.

Ajat olivat kuitenkin epävakaat. Perhettä tukeneen aatelistuttavan kuoltua astui esiin pelko taloudellisesta epävakaudesta ja Carlo joutui käymään läpi kastraation. Tuolloin 1700-luvun
alussa kastraatit olivat suosionsa huipulla mutta itse leikkaus ei enää ollut lain muodon mukaan hyväksyttävä vain huvin vuoksi vaan todettiin että sille tuli esittää laillinen syy.

Tämä laillinen syy oli yleensä tekaistu onnettomuus jonka takia leikkaus oli suoritettava.

Farinellin operaation suorittava  lääkäri siis keksi syyn miksi hän joutui operaation suorittamaan vaikka kaikki, myös viranomaiset tiesivät että mitään onnettomuutta ei koskaan ollut ollutkaan. Farinellin tapauksessa keksittiin olematon ratsastusonnettomuus.

Viisitoistavuotiaana Farinelli teki ensiesiintymisensä ja tämän jälkeen hänen maineensa ja menestyksensä olivat käsittämättömän suuret. Hän matkusti ympäri eurooppaa eri kruunupäiden hoveissa, hurmasi aikansa suurimmat säveltäjät naisista puhumattakaan. Hänen lontoonkiertueellaan silminnäkijä kuvaa esiintymisen alkua näin:

 "The first note he sung was taken with such delicacy, swelled by minute degrees
 to such an amazing volume, and afterwards diminished in the same manner to a mere
 point, that it was applauded for full five minutes. After this he set off with such brilliancy and rapidity of execution, that it was difficult for the violins of those days to keep pace with him."

Aito Farinelli.

Kastraattien tärkeä taito oli aloittaa ääni lähes tyhjästä. Ääntä voimistettiin
portaattomasti ja pehmeästi  kunnes se oli hätkähdyttävän voimakas ja kirkas jolloin
 ääni pudotettiin aivan hiljalleen minimiin ja kuulumattomiin kuin äänensäätönamikkaa
 painamalla. Toiset osasivat tämän taidon hyvin, toiset yliluonnollisen hyvin. Farinelli kuului jälkimmäisiin ja hän oli kenties kaikkein paras kuten ylläolevan kertomuksen viiden minuutin aploditkin todistavat. Viisi minuuttia! Se on pitkä aika se.

Eräässä vaiheessa Farinelli asui yhdeksän vuotta espanjan kuninkaan hovissa
täydellä ylläpidolla ja palkalla. Hän piti kuningasparille joka yö yksityiskonsertin.

 On niin jännittävää ajatella millaisia elämiä ihmiset ovat eläneet. Ajatelkaapa jos lempiartistinne tulisi joka yö makuuhuoneeseenne laulaen pehmeitä lempimelodioitanne teille.

 Joka päivä, joka vuosi. Kuolemaanne saakka.

Farinellin elämä oli onnellinen, hän kuoli rikkaana iäkkäänä miehenä.

On sääli tietää että hän ei saa enää levätä haudassaan vaan hänen jäänteensä
on tällä hetkellä nostettu haudastaan tutkittavaksi nykyaikaisin keinoin.

Toinen kuuluisa; Marchesi

Farinelli, kenties kuuluisampana ja taidokkaimpana kastraattilaulajana
on herättänyt kiinnostusta elokuvaksi saakka. Hänestä tehdyn
elokuvan voit katsellä tästä linkistä. Lämpimästi suosittelen.

Huom. elokuvaan saat englanninkieliset tekstitykset kun
katsot videoruudun alaosan ikoneita. Eräs ikoneista, laatikko,
aivan rattaan vieressä käynnistää tekstityksen kun klikkaat sitä.
 

*

Nykyään kukaan ei enää tiedä miltä varhaislapsuudesta
 saakka koulutetun kastraattilaulajan ääni kuulosti.

Vain yhden kastraattilaulajan tallenne on olemassa. Viimeinen kastraattilaulaja
 oli mies nimeltä Alessandro Moreschi ja hänen äänensä voitte kuulla alta.

Äänitettä ei kuitenkaan voi pitää erityisen hyvänä esimerkkinä kastraattilaulajan äänestä sillä Moreschi ei ollut aikalaistenkaan mielestä poikkeuksellisen lahjakas. Lisäksi aikansa äänitteen
nauhoitustapa edellytti laulajan pään työntämistä eräänlaiseen putkeen joka vaikutti
äänen korkeuteen ja voimakkuuteen negatiivisella tavalla.

Katsomani Bbc:n dokumentissa koetettiin tavoitella kastraattilaulajan ääntä
muokkaamalla ja yhdistelemällä nuoren pojan sekä aikuisen miehen
ääntä. Lopputulos oli minusta kaunis ja aavemainen. Juuri siten
yliluonnollinen ja kirkas millaiseksi oikean kastraattilaulajan ääntä
on kuvailtukin. Harmillisesti pelkästään laulusta ei ollut omaa
videota joten jätän sen kokonaan pois.

Tässä videossa voitte kuulostella millainen on sama kappale
Italialaisen miessopraano Radu Marianin laulamana.

Radu Marian on mielenkiintoisesti ns. "luonnonkastraatti."

Endokrinologisen sairauden takia hän ei milloinkaan
kokenut fysiologista murrosikää joten hänen äänensä
säilyi kirkkaana. Hänenkään äänensä ei kuitenkaan vastaa
täysin nuorena kastraation kokeneen miehen ääntä.

Radu Marianin ääni on aivan hätkähdyttävä ja on
vaikea uskoa sen todella kuuluvan miehelle.

Lopuksi tahdon liittaa hyvin kauniin kappaleen Ombra mai fu
jonka esittää useimmille tuttu, komea Andreas Scholl.

Andreas ei suinkaan ole kastraatti mutta hänen äänialansa
pääsee ajoittain poikkeuksellisen korkealle ja on sama kuin
kuuluisan kastraatti Senesinon. Joskin tämäkin ääni voi
antaa meille vain viitteitä siitä miltä aito kastraatiääni on kuulostanut.

Kun oopperan trendit ja tyylit muuttuivat ja naisten tuli jälleen sallituksi laulaa
julkisesti niin kirkossa kuin oopperassakin, väheni kastraattilaulajien tarve kunnes
 tapa vaipui hiljalleen kokonaan unhoon päättyen 1900-luvun alkuun.

2500 vuotta vanha tapa ja euroopassa aktiivisesti 400 vuotta käytössä

 ollut toimenpide oli vihdoin lopetettu.

Kohtalonsa kuitenkin kohtasi pelkästään 1700-luvulla yli 100 000 

poikaa ja kaikkien vuosisatojen uhrien kokonaismäärää voi vain arvailla.

Tosivanha

Tosivanha on Pupuleipomo-blogini rinnakkaisblogi.

Pupuleipomo keskittyy retroon ja viimeisten kuluneiden

sadan vuoden ajanjaksoon, täältä tosivanhasta voit lukea

 kertomuksia paljon vanhemmista ajoista, vintageharrastuksestani

ja monista merkillisista asioista joihin törmään.

Toivottavasti viihdyt.

Hyvin pitkät hiukset, vintage, valokuvat

Muistatteko tämän jutun? Pidän kovasti hänen kiehtovasta tarinastaan
 mutta erityisesti olen aina ollut ihastunut hänen kauniisiin hiuksiinsa.

Jo lapsena ihastelin elokuva-Sissin pitkiä hiuksia ja olin ihastuksissani
 kun tajusin että elokuvat pohjautuvat tositarinaan joka tarkoitti että
jollakulla oikeasti oli ollut sellainen hiuspaljous! Niin upeat...

Pitkät hiukset.  

Prinsessahiukset. 

Omiin lapsuusmuistoihini liittyy vahvasti mielikuva äidistäni
 joka jahtasi minua sakset kädessä ympäri taloa kunnes pelastauduin
 jyrkille vanhanaikaisille, lähes 100 vuotta vanhoille portaille joille
 mahtui vain yksi henkilö kerrallaan. Oli kyse hiustenleikkuusta. 

Minä halusin suojella kutrejani, äitini oli sitä mieltä että pitkät
hiukset lapsella olivat liian hankalahoitoiset, takkuuntuvat ja epäsiistit.
On totta että usein taistelin takkujen kanssa mutta pitkät hiukseni silti tahdoin
pitää heti kun ymmärsin pitää puoleni. Monia kädenvääntöjä tästä käytiin, äitini
uhkaili etteivät hiukseni kasvaisi ellei niitä leikkaisi. Tämä olikin vallassa
 oleva uskomus jota mielenkiintoisesti kuulee myös nykyään vaikka
 tuulesta temmattu juttuhan se on.

Hiusmuoti ja hiusten kullekin ajalle sopiva sosiaalinen pituus on
vaihdellut  ajan kanssa paljon. Hiusten pituuteen on liitetty eri aikoina erilaisia
leimoja niin suuressa määrin että voi melkein sanoa että harvoin hiukset ovat
vain olleet hiukset.

Nykyään onneksi saamme itse päättää hiustemme pituuden ilman suuria
 sosiaalisia leimoja joista ei kuitenkaan olla edelleenkään päästy eroon.

Pitkähiuksiset miehet ja keski-iän ylittäneet naiset ovat edelleen vähemmistössä.

Hairdresser (expert in latest coiffure) "I assure you, Madam, my smartest
 clients are now having their hair storm-tossed." Film star: "Is that so? 
Then I'll have mine typhooned!"

1920-luvun jälkeen naisten hiusmuoti koki järisyttävimmät muutoksensa.
Ikiaikaiset pitkät hiukset leikattiin. Muutamassa lyhyessä vuosikymmenessä
kaikki keikahti päälaelleen. Siinä missä naisten hiusten piti ennen olla pitkät,
piti niiden nyt olla lyhyet. Eritysen epäsopivaksi tuli mikäli naimisissa oleva
tai keski-ikäinen nainen piti hiuksiaan pitkinä.

On mielenkiintoista kuulla että taistelussa lyhyet hiukset vs. pitkät hiukset,
olivat pitkät hiukset ennen tätä lyhyen sadan vuoden pätkää ehdottomasti
voitolla. Varsinkin miesten hiusten tuli olla pitkät!

Kun lukee kulttuurihistoriallisia selostuksia hiuksista kautta aikojen tulee
 selväksi että eri kulttuureissa eri aikoina miesten hiusten lyhentäminen on
 ollut pikemmin nöyryyttävä teko joka suoritettiin taistelussa hävinneille sotureille,
kuninkaallisille jotka oli syösty vallasta tai sitä käytettiin muuten häpeärankaisuna.

 Lyhyet hiukset naisilla olivat viime vuosisadan alkupuolelle saakka suuri häpeä
 ja kauhistus joka tarkoitti joko tautia tai häpeärankaistusta. Monet sairaudet sekä
sukupuolitautien hoitoon tarkoitetut lääkkeet saivat hiukset putoamaan sekä tapana
 oli että tarttuvan kuumetaudin aikana hiukset ajeltiin pois kehon viilentämistarkoituksissa.

Myös hullujenhuoneiden tai köyhäintalon asukkaiden hiuksia ajeltiin usein hygienian
ylläpidon helpottamisen takia. Kaikki olivat tabuja ja asioita joita karteltiin. Lyhyet
hiukset olivat merkki jostakin jonka kanssa ei tahdottu olla tekemisissä.

On myös kiinnostavaa tietää että nykyisen mieshiusmuodin sanelija on uskonto.
 Katolinen paavi Gregorius VII määräsi tuhatkunta vuotta sitten edikteja jotka
 määrittivät hiusten pituudet sekä miehille (lyhyet hiukset) että naisille (pitkät hiukset).
 Noiden aikojen jälkeen miesten hiusten korrekti ja konservatiivinen pituus
on ikävä kyllä säilynyt lyhyenä. 

Naisten hiukset taas kokivat ensimmäisen vapautensa
1900-luvun alkupuolella Irene Castle-nimisen naisen myötä

Irene oli puolisonsa kanssa eräs kuuluisampia 1920-luvun kilpatanssijoita,
 hän loi uraa myös alkuaikojen leffatähtenä sekä oli aktiivinen eläinoikeusaktivisti.
Juuri hän teki lyhyistä hiuksista sosiaalisesti hyväksyttävän muodin myös naisille.

Viime vuosisadalla siis muoti muuttui nopeasti. Pitkiä hiuksia ei enää
 katsottu suopeasti vanhemmilla naisilla vaan ne liitettiin suoralta kädeltä
vain pikkutyttöihin. Vähintään kun nainen meni naimisiin oli hiusten
 sosiaalinen pakko lyhentyä "rouvakampaukseksi." 

Hiusten pituutta tosin säädeltiin myös aikaisemmin mutta ei
suinkaan leikkaamalla vaan kampauksin joka toi esille myös sukukypsyyden. 

Lasten hiukset olivat leteillä tai avoimina, naimiaiässä hiukset nostettiin
ylös nutturakampaukselle. Viktoriaanisena aikana tuo monien tyttösten
jännityksellä odottama ikä oli 16 vuotta. Silloin tytöstä tuli nainen.

 Teiniä joka nosti hiuksensa ylös leteiltä nutturalle liian aikaisin pidettiin
 vanhempien ja aikuisten keskuudessa todella kevytkenkäisenä ja hiusten
 nosto vei pahimmassa tapauksessa jopa maineen. Ajateltiin että tällainen
 tyttö ei ollut siveä halutessaan tuoda esille aikuisen naiseutensa vaikka ei
 vielä ikänsä puolesta olisi ollut valmis seurustelusuhteiden aloittamiseen.

Hiusten nostamisella oli luonnollisesti myös kielletyn hedelmän
 maku ja nykynaisen onkin vaikea kuvitella miten valtavan ISO JUTTU
  hiusten nostaminen oli aikoinaan sadoille tuhansille tytöille, miten sitä päivää
kaihottiin ja odotettiin jo vuosia ennen kuin se todella tapahtui. Kyseessä oli
 mittava aikuistumisriitti.

Muhkeat hiuskampaukset eivät olleet nykyajan luiruja hipsterinutturoita vaan hiusta
todella riitti niiiiiiiin paljon että harva nykyään sitä kykenee ymmärtämään. Kun
hiuksia ei MILLOINKAAN leikattu tarkoitti se sitä että hiuksen pituus oli
useimmin yli metrin, puolitoista- tai kaksikin metriä olivat normaaleita mittoja.

Tutustukaa vaikka Sutherlandin sisaruksiin.

Nämä seitsemän sisarusta olivat aikansa kuuluisia laulajattaria
jotka niittivät huomattavaa suosiota kiitos kauniiden ääntensä.

Näiden sisarusten perhekuvat ovat hienoja ja harvinaisia mutta on muistettava
 että samankaltaisia kuvia olisi saatu aikaan kenen tahansa aikalaisperheen jäsenistä.

Erillisiä hiuskuvia kuitenkin otettiin toisinaan tavallisissakin perheissä onneksi.

Kuvat

Tässä kuvassa seisoo neiti Virgie Davis.

Hänen hiuksensa olivat 4.5 metriä pitkät ja Virgie olikin perheensä
 lisäksi koko kotikaupunkinsa ylpeys. Virgien hiustenhoito oli luonnollisesti
vaativaa puuhaa johon hän tarvitsi apua jota oli onneksi saatavilla. Rutiinia
oli että Virgie seisoi korkean keittiöjakkaran ylimmällä askeleella kun
 hänen isänsä sekä veljensä kampasivat hiuspaljoutta.

Mutta sitten! 

Virgie meni naimisiin ja vasta avioliitossa paljastui että hänen miehensä
ei aikonut ryhtyä mukaan moisiin humputuksiin, Virgie saisi luvan olla kuin
kaikki muutkin naiset ja leikata kutrinsa parimetrisiksi sillä uusi puoliso
ei takuulla ryhtyisi morsmaikkunsa kampaajaksi, ehei. 

Virgiellä ei ollut vaihtoehtoja, hiuksista leikattiin pois lähes kolme metriä
sillä hiustenhoito yksin oli mahdottomuus. Hiusta lähti niin paljon että Virgie
sai useita tarjouksia markkinamiehiltä jotka halusivat asettaa Virgien leikatut hiukset
 näytteille mutta hiustenleikkuu oli niin kova pala ettei hän suostunut moiseen.
Loppuelämänsä Virgien lapsuudenperhe syyllisti Virgietä taipumisesta
 miehensä tahtoon. 

Asiasta myös aikanaan uutisoitiin laajasti ostikoin

"Morsio ei voi saada sekä miestä että kutreja!" 

parhaaseen lööppityyliin. Virgien puolisoa pidettiin raakalaisena,
 miesten kun ei oletettu puuttuvan naisten hiusasioihin

Kauhuelokuvankatsojat; kuka tulee mieleen?

Näillä minun hiuksillani on vielä matkaa samoihin 
mittoihin vaikka jo pari vuotta vanha kuva onkin.

Kuolemaan tuomitut ja viimeinen ateria

Eräänä päivänä televisiossa pohdittiin
erääseen ohjelmaan osallistuneiden ihmisten lempiruokia.

Tästä lähti mieleni pohtimaan mikä olisi minun lempiruokani,
peräti niin hyvä lemppari että kelpuuttaisin
sen vaikka viimeiseksi ateriakseni.

Ajatukseni kulkeutuivat tuota reittiä välittömästi
 niihin ihmisiin joiden tosiaankin pitää tehdä päätös viimeisestä
ateriastaaan aivan oikeassa elämässä, kuolemantuomittuihin.

Makaaberista aiheesta mietteliäänä tein muutaman internethaun ihmetellen
löytyisikö tästä rangaistuslaitosten kuoleman ja kulinarismin yhteenliittymästä
jotakin tietoa. Arvelin etten löytäisi mitään mutta olin väärässä. Tietoa kyllä löytyi.

Seuraavien aterioiden kuvailusta itselläni heräsi kierolla tavalla ensin ruokahalu
(nälkäisenä kun aloitin tutkimusprojektini). Nopsaan kuitenkin sen saman ruokahalun
menetin kun ajattelin miltä onkaan täytynyt tuntua esimerkiksi eräästä 19-vuotiaasta pojasta
 hänen syödessään viimeistä vaniljajäätelölusikallistaan tietäen tunnin kuluttua kuolevansa myrkkyruiskeeseen.

Kuvat tältä sivulta.

 

Sanoisin että tutkimustuloksena noin 80% karkeasti arvioituna yhdysvaltalaisista kuolemaantomituista valitsee "mättöä." 

Kanaa eri muodoissaan, (uppopaistettuna, kokonaisena extrarapeakuorisena,
muhennoksena, pihveinä jne.) hampurilaisia, tacoja, meksikolaista ruokaa,
ranskalaisia, pizzaa, pihvejä, kokista, juustokakkua. Herkkuja.

Tavanomainen viimeinen toive on esim seuraava:

Kanaa, kalaa. Hampurilaisia, pizzaa,

 Erilaisia hedelmiä kuten  viinirypäleitä, 
luumuja, persikoita, omenoita, mandariineja.

Donitseja, saksanpähkinöitä, suklaapatukoita.

Perunalastuja, salsakastiketta, tulista kastiketta,
ranch-maustettua salaatinkastiketta.

Coca-colaa. Spriteä.

Tämän toiveen esitti nuori mies joka 18-vuotiaana tappoi 17-vuotiaan tuttavansa
 riidan aikana jonka oli aiheuttanut keskinäinen epäsopu murhatun osapuolen
kieltäydyttya tarjoamasta autokyytiä. Kuvan perusteella varsin komea poju.

Mikä olisi mahtanut olla suomalainen rangaistus vastaavassa tilanteessa?

*

Muuan 31-vuotias mies taas oli surmannut oman poikansa. 
Miten? Piilottamalla syanidia tämän halloweenkarkkeihin.

Viimeiseksi ateriakseen hän valitsi:

T-luupihvin, ranskalaisia ja ketsuppia,

 kokonaisen maissintähkän, sokeriherneitä,

salaatin jossa tomaattia, salatinlehtia, kananmunaa
 ranskalaisella kastikkeella,

jääteetä,

suolakeksejä, sämpylöitä.

Boston cream pietä

Yllä olevan kuvan hedelmäaterian tilasi mies joka
 kidnappasi, raiskasi ja tappoi kauniin nuoren naisen.
 

 Muuan toinen mies joka murhasi ostoskeskuksen turvamiehen
toivoi viimeiseksi ateriakseen vain  "oikeutta ja armon maltillista jakelua." 

Eräs toinenkaan ei halunnut syödä mutta toivoi että paikallisessa kodittomien
asuntolassa tarjottaisiin pizzaa. Pyyntöön ei valtion puolesta suostuttu mutta
 paikallinen hyväntekeväisyysryhmä toteutti pyynnön omilla varoillaan.

Eräs 23-vuotias raiskaaja-murhaaja taas toivoi vain 

"oikeutta, tasa-arvoa ja maailmanrauhaa."  

 Tuossa yhteydessä hieman erikoinen toive, eikö?

Monet tuomitut haluavat myös maistaa makeaa elämää
ennen menehtymistään. Toivelistoilta löytyy mm.

-suklaa-vaahtokarkkijäätelöä ja suklaakinuskikakkua

-persikkamurupiirasta ja pekaanipiirasta
 

-banaanivanukasta oikeista banaaneista ja tupla-banana split

- kuumaa omenapiirasta, kirsikkapiirasta ja vaniljajäätelöä

-suklaahippukeksejä, kermavaahtoa ja kirsikoita

-korvapuusteja ja kirsikkajuustokakkua

-porkkanakakkua, kookoskakkua, sitruunapiirasta

-Suklaapirtelöä, vaniljapirtelöä ja vaniljakokista

* 

 Useat kieltäytyvät viimeisestä ateriasta kokonaan.

Tai kieltäytyvät mutta muuttavat mielensä kuten eräässä
 tapauksessa jossa kuolemaantuomitun äiti pyysi poikaansa syömään hampurilaisen.

Tai syövät jotain oikein kevyttä kuten vain yhden omenan.
Tai vain yhden jugurtin. Tai vain yhden jäätelön. Tai vain yhden kokiksen...

Eräs joka murhasi miehen ja teloitettiin hirttämällä toivoi
viimeiseksi ateriakseen todellakin vain yhden asian:

oliivin jossa olisi kanta paikoillaan.

Anna Turja Lundi / Titanic / Selviytymistarina / Viimeinen ilta / Suomalainen

"Se oli kaunis laiva. Se oli niinko kaupunki. Ja siellä oli kaikki niin hyvin ettei voi paremmin olla."

"Sinä iltana kun se ajo siihen jäävuoreen, me olimma sielä vähän myöhemmällä... Me olimme kolmannen luokan matkustajia."

Näin aloittaa Titanicilla matkustanut suomalainen Anna Turja.

Annan ollessa 18-vuotias houkutteli hänen sisarensa Maria Annan mukaansa Amerikkaan siirtolaiseksi.

 Vuonna 1974 Amerikassa asuva Anna sai mieluisia vieraita kotisuomesta. Toinen vieraista kuultuaan Annan olevan Titanicilta selviytyjä sai päähänsa pyytää häntä kertomaan pelastumisestaan ja nauhoitti keskustelun kasetille.

 

Anna oli nuorin Oulaisissa asuvan perheen 21 lapsesta. 

Hän ei käynyt juurikaan koulua vaan joutui jo kahdeksanvuotiaana pappilaan pikkupiiaksi. Leipä ei ollut leveä ja vaikka ajatus kotimaan hylkäämisestä loppuelämäksi tuntui vaikealta, niin tuntuivat kertomukset uudesta maasta liian lupaavilta ja päätös matkasta tehtiin. Anna selvisi Titanicilta hengissä mutta koska hänen nimensä matkustusluettelossa oli kirjoitettu väärin, merkittiin hänet kuolleeksi  kunnes ilokseen omaiset kotimaassa saivat Annalta kirjeen useita viikkoja uppamisen jälkeen. 

Amerikkaan päästyään Anna eli loppuelämänsä Ohion

 suomalaisessa yhteisössä oppimatta koskaan kovin paljon englantia.

 Hän meni naimisiin ja sai seitsemän lasta. 

Eräs lapsista muistelee äidin puhuneen nuorena naisena kokemuksestaan hyvin usein. Milloin kyyneleet poskilla surusta, milloin säihkettä silmissään ilosta sillä luksusristeilijällä tehty mahtava matka oli traagisuudestaan huolimatta Annan elämän huippuhetkiä. 

Anna muisteli aina aikaansa laivaalla "suurenmoisena" sillä laiva

 oli hänen sanojensa mukaan "kuin valtava, upea kaupunki. 

Itse Titanicilla Anna jakoi neljän hengen hyttinsä Amerikkalaistuneen
 suomalaisnaisen kanssa joka otti nuoren 18-vuotiaan siipiensä suojaan.

 Hytissä oli myös nuori nainen sekä tämän pieni vauva.

Laivan osuttua jäävuoreen juuri tämän amerikkalaistuneen rouvan veli tuli komentamaan
naiset äkkiä pelastusliiveihin ja kannelle. Kyseinen nainen halusi mennä yläkansille jossa
 koki heidän olevan paremmassa turvassa mutta Anna päätti toisin.

Tämä pelasti hänen henkensä.

Ymmärrettävästi tilanne oli Annalle normaaliakin häkellyttävämpi
 sillä hänhän ei luonnollisesti ymmärtänyt kieltä eikä
 juuri käsittänyt miten paha tilanne oli.

 Kannella hän tapasi myös Panula- sukunimisen
 toisen suomalaisperheen, äidin viiden lapsensa kanssa.

Rouva Panulan kymmenvuotias poika oli juuri
hukkunut suomessa ja vasta kun äiti itki
 Annalle "Pitääkö koko perheeni kuolla veteen?"
Anna alkoi ymmärtää tilanteen vakavuuden.

(Näin kävikin, koko kuusihenkinen Panulan perhe hukkui.)

Onnekseen Anna päätyi pelastusveneiden luokse josta hänet, hänen poikansa
 kertomuksen mukaan, merkillisesti valittiin muiden joukosta keskeltä pitkää
jonoa joka oli muodostunut pelastusveneiden eteen ja heitettiin kovakouraisesti sisään
vaikka tämä ei alla olevasta kertomuksesta käykään ilmi.

Alle olen videolta muistiinkirjoittanut Annan oman kertomuksen tuolta
 päivältä jolloin hän 70-luvulla sai uteliaita suomalaisvieraita.

Onneksi kyseinen tallenne on säilynyt sillä Anna itse
 ei enää ole luonamme kertomassa tarinoitaan.

"Ja niin. 

Siellä oli kolmannella luokallakin kaikkea,.. sai siellä... 

Musiikkia. Ja sai syödä vielä myöhemmällä mitä tykkäsi ja kaikki oli niin... 

Ja olin siellä sitten kauan aikaa ja olin vissiin päässyt vähän uneen kun niin se ajo siihen jäävuoreen ja mä heräsin siihen kun se oli niin kova jysähdys.

No en mä siitä mitään ajatellut, että muka ajoi johonkin jäävuoreen... Elikkä karille ei ajanut

En vielä noussut yloskään ja siinä ruumassa missä minä olin siin oli niin yksi Missus, (Mrs) sillä oli vanhempia lapsia siellä miesten puolella ja sen misus oli sitten…

Ja sen Misiksen veikko (veli) tuli herättämään  sitä sen siskoa sieltä ja… Elikkä meitä kaikkia.

Se koputti ovelle ja sano että tulkaa pois ruumasta te ootte pian meren pohjassa!

No en mää ajatellut siitäkään mitään, en mä uskonut sittenkään mittään...

Mutta siellä oli vanhempi nainen se oli jo toista kertaa tähän maahan tulossa, se oli jotain  neljänkymmenen ympärillä ja se oli mulle niin hyvä, se oli niinko äiti mulle se piti musta niin hyvää huolta kun mä olin kahdenksantoista vuoden alla siinä.

Ja tuota niin,se herätti taas ja sano että nouse ylös että
 niin mennään kattomaan sinne capille että mitä siellä oikeen on."

 "Mää sanoin sille että no… Mee sinä ny ensin kun en oo vielä pukenu.
Ni se sano että ei tuu nyt vaan ja se ootti mua ja me menimme sinne sitten ja eihän... 

Siellähän oli sitten niin sekasorto että heti sitten tiesin
että jotain suurta oli tapahtunut kun oli niin paljon sellaisia
 tuohtuneita ihmisiä siellä kannella. Mutta ei annettu mitään
tietoa että kuinka likellä, se vaara.. 

Että laiva hukkuu ja jos sen olis ihmiset siellä kaikki
saanut tietää niin ei sieltä olisi yksikään pelastunut.

Sillä kaikille olisi ollut henki karussa, ei ne olisi ollut nii rauhallisia sitten kaikki siellä.

No, minä menin takasi minun ruumaani sitten ja samaten se tyttö
kanssa menimme takasin ruumaan  ja minä puin oikein hyvin sitten
 ja minä ajattelin että (epäselvää) ja menimme sinne capille taas ja… 

Ja minä sitten niin, me sitten sanottiin että mihinkä me mennään ny,
 kun meillä oli sellainen usko sitten että sinne tulee pelastuslaiva joka pelastaa ihmiset.

No me siinä ajateltiin ja ajateltiin sitten päätettiin mennä niin,
noustaan sinne aivan ylimmäiselle capille niitä korkeita rappuja. 

Me päätettiin että no mennään sinne.

Sitten sinne tulee… Että sieltä pääsemme sitten paremmin pelastuslaivaan, jos tulee pelastuslaiva että olemme siellä ylhäällä. 

No me menimme sinne sitten ja kävelimme monet pitkät raput sinne kannelle ja se toinen, tyttö meni minun eellä ja minä menin sen perässä ylös. 

 Ja minä en mennyt sinne ylätäkillekään enää, minä jäin siihen rapulle seisomaan ja sanoin sille tytölle että minä en ainakaan jää tänne.

Siellä oli niin kylmää ja pimiä ja vain näin joitakin miehiä vain siellä ja sanoin etten minä jää ainakaan tänne. Mutta hän ei tullu poies hän jäi sinne ja minä tulin sitten yksin alas sitten sieltä. 

Ja…

Tähän loppu tää juttu, se tyttö hukkui.

No mää sitten.

Kun mä tulin yksin sieltä rappuja alas mä miittasin kolme suom…
Kaksi suomalaista tyttöä. Ja niin tuota sitten me taas päätettiin että mihinkä mennään. 

Ensin me menimme kuuntelemaan… 

Niinku mä sanoin jo niin meillä oli musiikkiruumat ja kaikki ni menemmekö sinne? 

Se oli likellä ja niin menimme yhteen musiikkiruumaan jossa soitettiin ja laulettiin ja vissiin he oli yhtä tietämättömiä kuin mekin ja me istuimme siellä kaikessa rauhassa vaan ja kuuntelimme musiikkia. 

 Ja tietysti olisimme istunu niin kauan kunnes laiva menee meren pohjaan mutta ne koitti ajaa ne laivamiehet ihmisiä pois ruumista. Että niillä oli toivo tietysti että paremmin pelastuu mutta jos ne jää ruumiin ni ne ei pääse poies sieltä kun se laiva hukkuu.

Ne ajoivat meidät kaikki pois ruumista ja laittivat oven lukkoon.

(Tästä syystä suurin osa kolmannen luokan matkustajista jotka eivät olleet vielä ymmärtäneet tilannetta menehtyivät.)

No sitten me sitten lähdettin me kolme tyttöö.

 Me menimme sitten me päätettiin että mennään kattoon,
me tiesimme että pelastusveneitä lasketaan siellä toisessa päässä laivaa.

Me lähimme sinne päin käveleen sitten ja me mennään kattomaan
että miten ne oikein saa sieltä alas ne venneet.  

No sitten siellä oli sitten sellainen sääntö että ainoastaan vain lapset ja naiset otettiin niihin pelastusveneisiin, että ei miehiä muutako ne jotka pääsi narraamalla sinne. 

Sieltä pelastu joitakin miehiä sillon... 

No kun ne laivamiehet ne huusi sieltä naisia ja lapsia ja kun ne näki meidät kolme
 siellä kävelemässä siellä täkillä niin ne tuli hakemaan meitä…

Ja ne lähti meitä viemään niin nopiaan meitä sinne, ei me tietty
 mihinkä se meitä vie mutta se vei sinne sitten missä niitä venneitä pantiin alas. 

Eikä se kysynyt edes jos te meette mut se nosti meidät kaikki sinne.   

Ja se oli melkeen jo täynnä ei sinne enää monta mennytkään ja se oli
melkein viimeisiä boattejakin. No sillai me jouduimma siihen boattiin
ja sitten se laskettiin sinne mereen. 

Kyllä vielä joitakin tuli mutta ei se ollut kovin kauan enää sitten se laiva kun se painui…

Se pää joka meni sinne jäävuoreen se tuli aivan vettä täyteen
että se jäi melkein näin pystyyn, mulla on kuvakin kun se laiva on näin pystyssä sitten...

Ja me olimma siellä vähän ollut sitten niin se laiva sitten kokonaan
 painui alas ja se oli kova nouseen kun ne laivamiehet, meillä oli hyvät
soutumiehet jossei meil olis ollut niin hyvät soutumiehet niin olisimme
 joutuneet siihen pyörteeseen ja menneet alas.

Mutta ne oli oikein hyviä soutajia ja kun ne penkit olivat niin täynnä…

 Että aivan…

Se oli aivan tasalaitainen (vene)  ja jos siellä olis pikkusenkaan
ollut liikettä ja ihmiset rauhattomia niin sinne olis tullu heti vesi.   

Ja yksi, hyvä puoli, atlantti oli niin tyyni kuin peili. 

Yhtään jos olisi silloin vähänkin aallot käyneet niin yhtään ihmistä ei olisi sieltä pelastunut. 

No, niin se sitten päättyi, sitten kun se laiva hukkui.

Ja kokonaan painui ja valot hävis niin me olimme aivan pimeässä.

 Ei ollut muuta kuin musta taivas ja musta vesi. 

...Siinä sillalailla sitten soudeltiin, ei ollut mitään päämäärää.

Laivamiehet vain menivät siinä eestaas sitten.

Ja sitten kun se Carpathia, ne kun pelasti meidät,
kun ne Carpathian valot tulivat niin alkoivat he soutamaan.

Ja pääsimme sitten sinne."

(Klik. linkki Annan haastatteluun youtubessa)

Anna ei kerro haastattelussaan kaikkea.
 Ehkä pahimpien asioiden kaivelu tuntui liian tuskalliselta,
kenties niistä ei haluttu vieraalle puhua.

Anna avautui kuitenkin tarkemmin nuorimmalle lapselleen Martinille ja
Martin muistelee äitinsä olleen erityisen järkyttynyt laivalla velloneesta paniikista,
hädän tunteesta sekä tuskan ja kauhun huudoista. Kun Martin kysyi mm. äidiltään pitikö
 paikkansa yhä elävä legenda jonka mukaan kannella soitti loppuun saakka jousikvartetti
kappaletta "Nearer, My God, to Thee" vastasi Anna ettei hän tiennyt sillä ihmisten itku,
epätoivon huudot, karjumisen ja väkivallan äänet olivat niin
voimakkaita ettei muuta kuulunut .

"Kenties jotkus lauloivat tai kuului musiikkia. En tiedä."

Anna paljasti että koko katastrofissa kauhein hetki ei
 ollut pelko pääsisikö hän turvaan uppoavasta laivasta eikä ylipäätään
 koko tilanne vaan hirveintä oli se hetki jolloin täyteen ahdettu
 pelastusvene soudettiin kauemmas uppoavasta laivasta

"Se joka vainoaa minua eniten on se ääni...

Se ääni jonka yhä kuulen korvissani.

Huudot. Rääkyminen.
Ne anelut ja rukoukset niiltä ihmisiltä jotka taistelivat jääkylmässä
 vedessä, rukoillen apua loputtomiin ja uudelleen...
 Ja sitten lopuksi pelkkä hiljaisuus."

Annan harvoin tästä puhuessaan hän joutui aina lopettamaan sillä itkultaan hän
ei kyennyt jatkamaan. Myös pitkä pimeydessä vietetty yö ja epätietoisuus lopullisesta
 pelastuksesta olivat raskaita ja hän muisti tunteen yhä.

Riipaisevaa on myös seuraava kertomus.

Kun vuonna 1949 ensimmäinen suurelokuva Titanicista ilmestyi elokuvateattereihin
oli Anna ensimmäisen näytöksen kunniavieras. Anna ei edelleenkään puhunut hyvää
englantia joten hänen poikansa oli mukana teatterissa tulkkaamassa ja tilanne oli
 muutenkin jännittävä sillä suht suljetussa Luterisessa yhteisössä elänyt Anna ei ollut
milloinkaan elämässään, ei koskaan, nähnyt mitään aikaisempaa elokuvaa.

Kun elokuva oli ohi, oli Anna huomattavan hiljainen,
 järkyttyneen oloinen ja hän näytti fyysisesti hyvinkin uupuneelta.

Kun toimittaja kehoitti poikaa kysymään Annalta oliko
hän sitä mieltä että elokuva oli realistinen katsoi Anna
 poikaansa kyyneleitä silmissään yhä täysin ymmärtämättä
 elokuvan ja filmikameran olemusta  hän sanoi vain;

 "Jos he olivat noin lähellä ottaakseen nuo kuvat...

Miksei joku silloin auttanut meitä?"